Kuukauden ensimmäinen maanantai on jo monta vuotta tarkoittanut sitä, että monien omavaraisuudesta kiinnostuneiden bloggaajien blogeissa tapahtuu liikehdintää. Joka kuun ensimmäisenä maanantaina Tsajut -blogin Satun ja Korkeala -blogin Heikin luotsaama Suuntana omavaraisuus -yhteispostaussarja saa jatkoa, ja omavaraistelevat bloginkirjoittajat päivittävät sekä kuulumisiaan, että jakavat pohdintojaan yhteisen aiheen tiimoilta.

Aiheenanto maaliskuulle oli kestävä kehitys ja/tai miksi kirjoitan blogia.

Linkit muiden maaliskuun yhteispostaukseen osallistuneiden upeiden blogien kirjoituksiin löytyvät jälleen tämän postauksen lopusta!


Helmikuu meni ohi niin huomaamatta, etten ole osannut rekisteröidä kalenterin sivun kääntymistä maaliskuulle juuri laisinkaan. Talvi on tuntunut loputtoman pitkältä ja aivot ovat jotenkin jässähtäneet sellaiseen moodiin, että lumi ja kylmä ovat vaan vallitseva tila aikojen hamaan tappiin asti. Jos siis satutte joskus toukokuussa bongaamaan omituisen tyypin hillumassa ympäriinsä villapipossa ja toppatamineissa, niin minä se vain olen, elämässä ikuista talveani. 

Mutta ne kuulumiset:

Osa uuhilaumastani vietti viime vuonna syksyn mittaisen lemmenloman laitumilla kainuunharmaspässi Ernon kanssa. Sittemmin Erno muutti tulevan siitospässin virkatehtäviin Sammaliston tilalle Eräjärvelle, mutta hänen visiittinsä meillä näkyy jo selvästi uuhien alati pyöristyvässä ulkomuodossa. Kun lampaiden rapsuttelutuokion lomassa painan kämmeneni hentoisesti uuhen vatsan alle, voin jo tuntea pontevia pieniä liikahduksia uuden elämän valmistautuessa syntymään tähän maailmaan. Olen ollut myös karitsointien suhteen sellaisissa ajatuksissa, että eheeeei ne nyt vielä synny, keväällä sitten! Tiineyden näkeminen paljaalla silmällä ja karitsoiden liikkeiden tunteminen kuitenkin nostaa jo konkreettisuudellaan pientä jännitystä ja odotusta pintaan. Että niin, nyt. Kevätaika on nyt.



Olen hautonut kasvimaan laajennussuunnitelmia kaikessa rauhassa läpi talven. Maakellarin valmistuminen tulevan kesän aikana on tuonut ideoille paljon lisätilaa kasvaa ja kehittyä. Aiempina vuosina hyvin rajalliset säilöntätilat ovat rajoittaneet viljelyssuunnitelmia melkoisesti. Tämä vuosi on ensimmäinen laatuaan, kun saatan oikeasti tehdä viljelysuunnitelmia myös talvivaraa silmällä pitäen. Se on ihanaa. En siltikään aio lähteä keulimaan sen sadalla sortilla erilaisia vihanneksia, vaan panostan reilumpiin määriin esim. perunoissa, kurpitsoissa ja porkkanassa ja pitkään kellarioloissa säilyvissä juureksissa. Millekään yhtään sen eksoottisemmalle ei meidän taloudessa yksinkertaisesti ole menekkiä, ja sen lisäksi metsän marjat ja villivihannekset tarjoavat runsasta satoaan siinä määrin vailla tilantarvetta ja viljelyn vaivaa. Viime kesänä kasvihuoneen eteen perustamani ryytimaan aion laittaa pelkästään isoksi yrttitarhaksi. Yrttejä ja rohdoskasveja kulutan sekä mauste- että rohdoskäytössä niin ronskilla kädellä, että kokonaisen tilkun pyhittäminen maustekaapiksi ja kotiapteekiksi on vallan perusteltua.

Vaikka maakellari tuo säilöntään kovasti kaivattua lisätilaa, ei esikasvatuksille ole, harmi kyllä, yhtään sen empää tiloja pienessä töllissämme kuin ennenkään. Niinpä esikasvatan tänäkin vuonna maltilla, ja kylvän vasta siinä vaiheessa, kun lämpötilat sallivat kasvavien taimien siirtämisen kasvihuoneeseen rehottamaan. Tämä suunnitelma toimi viime vuonna mukiinmenevästi, joten päätin jatkaa hyväksi havaitulla linjalla myös tänä keväänä.



Mahdollisuus laajentaa viljelyalaa (ja saada jopa kasvatettu ruoka asinamukaisiin oloihin säilöttäväksi) osui, näin Aku Ankasta tuttua fraasia käyttäen, kreivin aikaan. Ruuan saatavuusongelmat, ympäristökriisi, lakot, sodat ja elintarvikkeiden hintojen roima nousu tuntuvat tavalla tai toisella jokaisen lompakossa. Itse kasvatettu ja kerätty ruoka tuo turvaa etenkin aikoina, kun ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Minun mittapuullani omalla takapihalla ekologisesti kasvatettu tai lähimetsästä kerätty, sapuska on kestävää kehitystä parhaimmillaan siinä määrin, kun yksi ihminen vain tehdä voi.

Vaikka kotieläintemme ravinnokseen käyttämän heinän viljely, niitto, paalaus ja kuljetus eittämättä tuottaakin jonkin verran rasitusta ympäristölle, mahdollistaa se myös paljon. Ostamme heinän tilalliselta, joka paalaa maillaan kasvanutta luonnonheinää. Sitä ei ole keinotekoisin lannoittein lannoitettu tai millään lailla myrkytetty, vaan heinä on vehreää ja lehtevää ja täynnä kaikenlaista "rikkaruohoa". Siis juurikin sellaista, mitä lampaat myös laitumilla vapaasti ruokansa valikoidessaan söisivät. Kun tämä heinä kulkee villavien papanageneraattorien läpi, on minulla ehtymätön lähde ravita tonttimme kivikovaa savimaata niin, että siinä jos missä kelpaa kasvatella perunoitaan. 

Keväästä pitkälle syksyyn emme ole enää riippuvaisia ostoheinästä. En muista, olenko kertonut tästä teille jo syksyllä, jos olen niin pahoitteluni toistosta. Mutta menköön nyt vielä kerran. Viime kesänä sain läheisen luonnonsuojelualueen rantapeltojen omistajan vanhat viljelyspellot lampaideni laitumeksi. Peltoja ovat aiemmin laiduntaneet paikallisen talliyrittäjän hevoset, mutta tallin lopetettua toimintansa laitumet vapautuivat. Tämä oli todellinen win-win -tilanne sekä minulle, että maanomistajalle. Lampaiden hoitaessa rantapeltoja, ei maanomistaja ole tukiehtojen täyttymiseksi velvollinen kyntämään aluetta. Lampaat puolestaan hoitavat tuota noin kolmen hehtaarin alaa samalla lajien monimuotoisuutta lisäten, ja peltojen jääminen lampaiden "haltuun" tuo samalla pesimärauhan viereisen suojärven linnustolle. Viime kesän mittaan oli kertakaikkisen hurmaavaa huomata, kuinka kurjet, joutsenet, töyhtöhyypät, kuovit ja muut kahlaajalinnut viihtyivät laitumella sulassa sovussa lampaiden kanssa vailla pelkoa siitä, että pesät tuhoutuisivat kyntökoneiden ikeessä.

Saatuani lampaat "kotiin" laiduntamaan, on meillä lähes suljettu kierto puolet vuodesta. Viime kesänä saimme käyttöön myös uuden, kompostoivan ulkokäymälän, minkä olisi määrä helpottaa tulevina kasvukausina myös omien, hmm, tuotostemme kulkua jatkokäyttöön. Ja ei, tätä tuotosta en lykkää perunamaalle, mutta kunnon kompostoinnin jälkeen se on varmasti ihan käypää tavaraa vaikkapa pölyttäjäpuutarhan kukkasille.



Kun jokin aika sitten sähköpostiini kilahti lasku blogini verkkotunnuksen uusimisesta jälleen vuodeksi eteen päin, mietin useampaan kertaan, uusinko sitä enää. Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä suurin piirtein niin kauan, kuin olen osannut kirjoittaa. Tämä blogi oli minulle vuosia se henkireikä. Ja voi hyvät hyssykät, kuinka olenkaan kirjoittamista kaivannut nyt, kun se on näin surkealle tolalle jäänyt. Vaan päätin kuitenkin uusia tunnuksen, sillä jokin tolkutti, että nyt ei ole aika luovuttaa, kaiken tämän ajatusten virran painua jonnekin internetin uppeluksiin. Pian laskun maksamisen jälkeen sain aivan ihanan viestin tätä yhteispostausrinkiä luotsaavalta Satulta. Viesti tuli täsmälleen oikeaan aikaan. Kun siihen perään vielä luin maaliskuun aiheen, ajattelin että no nyt nainen viimeistään alat näpyttää ja palaat taasen sen homman pariin, mitä rakastat. Aihe pisti miettimään, minkä vuoksi edelleen haluan kirjoittaa.

Kun aloitin omavaraistelumatkaani vuonna 2013 vanhaan kotitalooni muutettuamme, ahmin jokaisen tekstin niistä harvoista omavaraisuutta vähänkään liippaavista blogeista, joita siihen aikaan olemassa oli. Eikä blogien tarvinnut olla edes omavaraisuutta käsitteleviä. Minua kiehtoivat vain tarinat maalla-asujista, jotka ehkä pitivät eläimiä, rakastivat tilaa ympärillään ja luontoa, joka tulee iholle asti. Ilostuin siitä, kun sain huomata, etten ole ajatusteni kanssa yksin. Vanhat talot ja niiden historiaa tihkuvat seinät. Tarve elää perusasioiden ja elementtien äärellä. Tarve sille, että kokee olevansa ja elävänsä luonnossa osana sitä. Ei niin, että luonto on vain ja ainoastaan paikka, johon erikseen lomilla lähdetään paistamaan makkaraa merkittyjen polkujen varteen.

En ole koskaan ollut järin hyvä puhumaan. Puhuessa hukkaan sanat helposti, ja niitä etsiessäni kadotan kuuntelijan maailmassa, jossa keskustelun täytyy rullata vaivatta eteen päin, olla soljuvaa, vangita kuulijansa tarinaan. Monesti ihmisten kanssa keskustellessani, tulevat sopivimmat sanat ja lauseet mieleeni vasta jälkikäteen. Silloin, kun hetki on jo mennyt ohi ja aihe on ehtinyt vaihtua jo moneen kertaan. Kirjoittaminen on kuin maalaamista. Siinä ei kukaan hoputa, voit vain maalata sanoin ulos sen, mitä mielessäsi näet. Blogin kirjoittaminen on antanut minulle väylän maalata sanoilla. Halusin maalata nimenomaan niitä kuvia, joita tämä oma tapa elää mieleeni synnyttää. Jos siellä olisi joku, jolla on samansuuntaiset ajatukset ja samanlaiset haaveet, niin täällä ollaan. Et ole yksin. Et ole se ainoa ihminen maailmassa, jolle pyrstötiaisparven ilmestyminen talipötkylälle on monin verroin suurempi ilon aihe, kuin uraputki tai ylennys. Et ole yksin, jos koet riemuvoiton tunteita itse kasvatetuista kasviksista ennemmin kuin siitä, että rahaa riittää olla vertailematta kilohintoja supermarketin hyllyjen välissä. Jos voit kokea elämän valtavimman maagisuuden laskemalla käden tiineen lampaan vatsalle ja tuntien sisällä uuden elämän vimmaisen liikahduksen. 

Joku voisi sanoa kaipaavansa yksinkertaista elämää. Minä ainakin sanoin, ennen kuin tähän elämään hyppäsin. Ja onhan tämä, tavallaan. Minulle yksinkertaisuus on juurikin sitä perusasioiden äärellä olemista. Yksinkertaisuus näyttäytyy siinä, että peruselementit, eli maa, tuli, vesi ja ilma ovat jatkuvasti läsnä vuodenkierrossa, kuukausissa ja jokaikisessä päivässä. Välillä hyvässä, välillä pahassa. Mutta tästä kirjoitan toiste lisää. Vaan kun aiheenannossa pyydettiin suosittelemaan jotakin omaa blogipostausta, niin liitän tähän vanhan raapustukseni: Yksinkertaista elämää


Mitä ovat muut omavaraistelevat bloggaajat kertoilla kuulumisistaan tai mietteistään päivän aiheista? Täältä voit ottaa selvää:

Harmaa torppa

Korpitalo

Kakskulma

Villa Varmo

Caramellia

Krutbacken

Pilkkeitä Pilpalasta

Evil Dressmaker

Puutarhahetki

Sininen tupa