Vanhan loppu, uuden alku. Sitä merkitsi kekri, vuodenkierron suurin juhla, ennen muinoin suomalaisessa kansanperinteessä.

Ehkä tämän teeman hengessä olisi otollista ottaa uusi alku  kirjoittamisenkin suhteen. Kekri ja sadonkorjuun päätös kun oli valikoitu myös lokakuun Suuntana omavaraisuus -yhteispostauksen aiheeksi.

Suuntana omavaraisuus -sarja on Tsajut-blogin Satun luotsaama kuukausittainen yhteiskirjoitus, johon osallistuu joukko omavaraisuusasteensa nostamisesta kiinnostuneita bloggaajia. Jokainen osallistuja päivittää yhteiskirjoituksessaan kuulumisia omavaraisuusprojektiensa tiimoilta, ja niiden ohella jakaa ajatuksiaan porukalla ennalta sovitusta aiheesta. Yhteispostaukset julkaistaan aina kuun ensimmäisenä maanantaina kello 9. Linkit kaikkien kuukauden yhteiskirjoitukseen osallistuneiden blogeihin löytyvät postauksen lopusta.




Yksi vuoden ehdottomista lempijuhlistani on kekri. Kekrin kristillistä vastinetta, pyhäinpäivää, vietetään 31.10.-6.11. välille osuvana lauantaina. Nykypäivänä on myös kekrin vietto vakiintunut samaan ajankohtaan. Ennen vanhaan kekriä kuitenkin vietettiin talokohtaisesti syksyllä sen mukaan, kuinka kussakin talossa saatiin sadonkorjuu ja syystyöt valmiiksi. Sadonkorjuuta ja syystöiden valmistumista juhlittiin suurten pitojen merkeissä.

Perinteen mukaan kekri oli myös vuoden taitekohta, sadonkorjuun päätös ja uuden vuoden alku. Se olikin otollista aikaa loitsia ja ennustaa yltäkylläistä satoa tulevalle vuodelle. Kekriaamuna tuli herätä varhain ja talon työt tuli saada valmiiksi mahdollisimman aikaisin, se ennusti virkeää tulevaa vuotta. Juhlajuomaksi valmistettiin olutta, jolla talon isäntä tuli juottaa sato-onnen varmistamiseksi tukevaan laitamyötäiseen. Pöytä katettiin sadonkorjuun parhailla herkuilla ja ruokaa tuli nauttia vatsat pinkeinä pitkin päivää. Hyvää karjaonnea varmisteltiin uhraamalla lammas, jonka lihaa sitten harvinaisena herkkuna nautiskeltiin osana juhla-ateriaa. Ja koska vainajahenget liikuskelivat elävien joukossa kekrin aikaan, tuli juhlaväen saunomisensa jälkeen huolehtia, että sauna pysyi lämpimänä myös tuonpuoleisesta tulleille vierailijoille.





Meillä kekri on, samaan tapaan kuin joulu, ennemminkin ajanjakso kuin yksi iso juhlapäivä. Kekrimieli saapuu syksyisessä sateessa ja utuisen pehmeässä valossa, jonka ruskan värit värjäävät kultaisen lämpimäksi. Se hivuttautuu tupaan metsänpohjalta tuoksuvissa sormenpäissä sienireissun jälkeen ja kuulostaa puulieden tulipesässä hiljalleen rätiseviltä liekeiltä. Se on käsikeritsimien rytmikästä niks-naks-niks-naksahtelua ja puhtoisen pehmeää kesävillaa, joka valuu mattoina lampaan selästä ja silottaa lanoliinillaan kesän aikana kämmeniin kertyneet kovettumat. Kekri kopisee paperisäkin pohjalle multaisina perunoina, maistuu vasta maasta nostetulta porkkanalta.

Kekrimieli on myös lakastumista ja lahoa. Metsässä kajahtava laukauksen ääni. Korkealla taivaalla etelään lentävä kurkiaura ja hiljenevä kotisuo. Kesän onnellisena ja vapaana kuopsutelleen kukkopojan hyvästely, kirveen heilahdus saunan takana.  Kekrin aikaan askel käy koirien iltakävelyllä sysipimeässä tavallista tiuhempaan. Ikään kuin jokin vaisto saisi selkäpiin kihelmöimään kertoen, että verho on ohut, et ole yksin. Niin, että vähän kutkuttaisi kurkistaa olan yli taakseen, mutta päätyykin kirimään juoksuaskelin kotiportaille.




Tänä vuonna kekrin vietossamme on ihan erityinen syy juhlaan. Kas kun kävi sillä lailla hassusti, että kylvin keväällä aiempaa vuotta enemmän perunaa. Ilmoitin isännälle, että pottua tulee sitten talvivaroiksikin, nyt ei auta muu kuin kunnostaa maakellari, että on sitten paikka missä niitä perunoita pitää. Ja tiedättekö mitä! Kekrinä pääsemme vihdoin ja viimein juhlistamaan uuden kellarin avajaisia!

Vanha maakellari ei kuitenkaan ollut enää kunnostuskelpoinen. Koko mörskä oli niin pahasti halkeillut, että oli vain ajan kysymys, koska betonikatto romahtaisi niskaan. Sen vuoksi isäntä purki koko vanhan hökötyksen pois ja päätyi rakentamaan Maakellari 2.0 -version tilalle. Kellarisaaga ansaitsee kuitenkin ihan oman postauksensa, on siitä sen verran täällä blogissakin messuttu, että josko tää olis viimein se vuosi, kun saamme maakellarin kuntoon. 

Perunoiden lisäksi kellariin tulee täytettä ainakin hillojen, maustekurkkujen, porkkanoiden ja punajuuren muodossa. Sato ei ennättänyt tänä vuonna järin hulppeaksi, sillä sain uuden pienen kasvimaapläntin valmiiksi vasta kesän puolella. Viileä alkukesä ei myöskään suoranaisesti vauhdittanut kasvukauden alkua. Tänä syksynä panostankin metsän antimiin talvivarastojen täytössä, ja uuden kasvimaan valmistuessa (tästä kerron myös lisää myöhemmin) laittelen syyskylvöinä maahan kaiken, mitä syksyllä maahan vain laittaa voi.




Mitä mietteitä muilla omavaraistelijoilla mahtaa olla näin kekrin aikaan? Käy lukemassa muiden lokakuun yhteispostaukseen osallistuneiden kirjoitukset:


Kasvuvyöhyke 1

Nina Sointu

Jovela

Kakskulma


Kasvuvyöhyke 2

Oma tupa ja tontti

Pilkkeitä Pilpalasta 

Sarin puutarhat


Kasvuvyöhyke 3

Tsajut

Villa Varmo

Kohti laadukkaampaa elämää

Rakkautta ja maan antimia


Kasvuvyöhyke 4

Korkeala

Puutarhahetki


Kasvuvyöhyke 5

Korpikuusen tila


Kasvuvyöhyke 7

Korpitalo