Hissun kissun on elämä pikkuisella farmillamme muuttunut uutuuden outoudesta tutuksi ja tasaiseksi. Ihan näinä päivinä muutostamme tänne Teiskon metsään on kulunut viisi vuotta. Olemme muuttaneet paikkaa paljon tänä aikana. Ja vähintään yhtä paljon on tämä paikka muuttanut meitä. Ja voi kuulkaa, yhtä sun toista on tullut opittua ja oivallettua näiden kuluneiden viiden vuoden varrella.




Media ja ihmisten mielikuvat tuntuvat usein esittävän maalaiselämän idyllisenä ja kiireettömänä. Kuin suoraan suomifilmistä, mekko päällä liehuttelua pitkin kukkaniityn laitaa. Lammashaan ohi käyskennellessä voi vähän rapsuttaa villavaa poskea, aamunkajossa kanalan pesän pahnojen päältä poimitaan vielä kanan jäljiltä lämpimät munat aamiaista ja iltapäivän leivontaa varten.

Myönnän, että itsekin syyllistyn esimerkiksi Instagramissa kertomaan enimmäkseen noista maalaiselon kauniista ja kukkeista puolista. Puolustaudun sen verran, että sille on syynsä: kun eläimet käyskentelevät kauniisti ja kaikessa rauhassa, saattaa niiden huolenpitäjällekin liietä pieni hetki kuvata ja sepustaa jotakin hömpänpäiväistä sosiaaliseen mediaan. Silloin, kun vettä vihmoo vaakasuorassa päin flunssaista pärstää ja saappaat lipsuvat mudassa, mutta eläimet on pakko ruokkia ja hoitaa suojaan ja puhtaisiin pehkuihin olosuhteista riippumatta, eivät somepäivitykset ole ensimmäisenä mielen päällä. Silloin, kun poni saa hiekkaähkyn, lampaan pötsi reistaa ja kanalla juuttuu muna kloaakkiin tai muuta vastaavaa (ja yleensä näillä kaikilla on tapahtua surkeiden sattumusten sarjoissa, keskellä yötä ja viikonloppuisin), on silloin kiire keskittyä ihan johonkin muuhun, kuin puhelimen tai kameran esiin kaiveluun.




Niin. Mielikuvia maalaiselämästä on varsin vaivatonta romantisoida. Vaikka itse olin viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni 10-vuotiaasta alkaen lähes jokaikinen päivä hevostalleilla lantaa lapaten, ja ennen tänne muuttoamme elimme muutaman vuoden ikäänkuin maalaissimulaattorissa lapsuudenkodissani, oli minullakin jonkin verran hattaraiset kuvitelmat omavaraisemmasta elämästä ja eläinten pidosta.

Nuo hattarat ovat täällä viettämiemme vuosien varrella karisseet. Jumituin oikein syvällisiin pohdintoihin aiheesta tässä muutamia päiviä sitten, yllätys yllätys, lantaa talikoidessani. Sinä päivänä olin tapani mukaan herännyt ennen lapsia, jotta ehdin viedä koirat aamutarpeilleen ja ruokkia lampaat ja kanat. Olin lapioinut kakat kanalan orsien alta ja vaihtanut pesiin puhtaat oljet. Haravoin myös yöllisiä pipanoita lampaiden pehkun päältä ja kiikutin hankien halki tarpoen kompostiin.

Olin hoitanut nämä hommat kiirehtien, sillä päivä oli lähtenyt lasten kanssa käyntiin hieman kinkkisesti aina aamupalan syömisestä lähtien. Nyt muksut piti saada puettua ajoissa ulkovaatteisiin ehtiäksemme ruokkimaan naapurin tallissa asuva ponimme ajoissa. Kun poni ja sen kaverina elävä naapurin hevonen rouskuttivat päiväheiniään ja lapset kehittelivät leikkejään naapurin isännän auraamissa lumikasoissa, painuin karsinoita siivoamaan. Olin kiirehtinyt aamupäivän ehtiäkseni siivoamaan kakkaa, jotta ehtisin lapioimaan lisää kakkaa. Mietin, kuinka kaikki tämä lapioimani jätös päätyy kasvimaalleni, jossa kevään tullen lapioin samaa lantaa uudestaan viljelemieni vihannesten ja maaperän hyödynnettäväksi.

Esikoinen keskeytti mietteeni ilmestyen kurkkimaan tallin ovesta sisään. "Äiti, voidaanko mennä jo kotiin", hän kysyi. "Mulla on kakkahätä".

Niinpä niin. Lisää kakkaa.




Ei elämä maalla sentään pelkkää sontaa ole. Sattui kohdalle sitten mikä tahansa neljästä vuodenajasta, sisältyy siihen omat haasteensa. Ja kyllä, haasteita ja paljon työtä, mutta myös sitä kaunista ja ihanaa.

Minua ovat monet ihmiset lähestyneet viestitse blogin olemassaolon varrella kertoen, että haaveilevat myös maalle muutosta ja simppelimmästä elämänmenosta. Vinkkejä on valtavan hankalaa antaa, sillä maalle muutto ei automaattisesti tarkoita, että on hankittava vanha talo, liuta eläimiä tai edes viljeltävä mitään. Monet muuttavat maalle, rakentavat uudenkarhean talon eivätkä kasvata muuta kuin pihanurmikkoa leikattavaksi. Jotkut taas hankkivat ison tilan muovatakseen maataloudesta elantonsa. On ihmisiä, jotka haluavat vanhan talon tunnelmaa ja kiireetöntä puuhailua ryytimaan kimpussa. Jotkut maalla-asujat keskittyvät vain eläinten pitoon ja ostavat kaiken ruokansa kaupasta. Toiset pistävät kaikki paukkunsa upeisiin vihannesmaihin hankkimatta kotieläimiä. 

Maalaiselämän, kuten elämän missä tahansa muuallakin, juju on siinä, että sen saa muovata ihan omannäköisekseen.




Kauniita kuvia katsellessa ei näy koko totuus. Söpöjä karitsavideoita edeltävät pätkissä nukutut yöt, sikiökalvot ja käsivarsiin kuivuva veri. Kirkkaan väriset ja mehevät, suoraan maasta nostetut vihannekset ovat vaatineet tunnollista paskan lappaamista vuoden jokaikisenä päivänä hyvän kasvualustan luomiseksi. Jokaisen eläimen mukana tulee myös suuri vastuu ja samalla huoli, sillä vaikka parhaansa tekee, jokin voi mennä (ja ennen pitkää menee) pieleen. Jokainen eläin tuo mukanaan vastuun elämästä ja kuolemasta.

Minä olen valinnut näin, koska rakastan tätä elämäntapaa. Fyysisen työn aikana hermoni ja sieluni lepäävät. Sen sijaan, että myisin aikaani muille, saan nostaa palkkani suoraan maasta. Minulla on mahdollisuus vaalia villiyttä ympärilläni ja kasvaa pikkuhiljaa osaksi sitä itsekin. Minulla on ylläni valosaasteeton tähtitaivas ja metsäkauris katselemassa kävelyretkiäni. Ilveksen tassunjäljet ihmeteltävänäni, kun kuljen lumisessa metsässä. Syysaamuina saan herätä joutsenten huutoon ja kesäöinä nukahtaa käen kukuntaan ja kaulushaikaran kumeisiin puhalluksiin. En voi sanoin selittää sitä tunnetta, minkä saan pestessäni perheelle ruuaksi niin tuoretta perunaa, että multa valuu sen päältä nopealla huuhtaisulla, tai kun itse maailmaan kätilöimäni karitsan villa soljuu sormieni läpi rukin rullalle lankasäikeeksi kiertyen. Näiden asioiden äärellä koen olevani pieni osa jotain hyvin suurta, yhteydessä johonkin muinaiseen ja ikiaikaiseen.




Lopuksi viralliset tiedotteet: 

Jännittävästi aikomani pieni tauko blogin kirjoittamisesta venyikin yks-kaks-yllättäen puolentoista vuoden mittaiseksi. Olen iloinen, että täällä näkyy silti liikehdintää, ja toivon, että käytte vastaisuudessakin!

Nimi ja osoite ovat myös muuttuneet. Riippumattomammaksi oli rakas, mutta kuten tässä männä päivänä ystävälleni Riikalle naureskelin, blogia perustaessani tästä oli tarkoitus tulla jonkin sortin riippumatonta elämää käsittelevä mammablogi. Antakaa anteeksi, olin silloin viimeisten viikkojen tiineyshöyryissä. Nyt jatkamme uudella nimellä ja verkkotunnuksella, mutta juttujen taso ei todennäköisesti tule uudistuksen myötä nousemaan. Ehkäpä jopa päin vastoin.

Ai niin, remontti on edelleen kesken ja linkit ja välilehdet hakevat yhä paikkaansa. Sorvailen niitä kohdilleen, kunhan lannantalikoinnilta ehdin.


Tervetuloa takaisin ystävät ja te, jotka tänne ensimmäistä kertaa löydätte. Onpa kiva olla täällä taas!