2022 / Sanni & farmi

Suuntana omavaraisempi elämä - Kekrimieli

3.10.2022

Vanhan loppu, uuden alku. Sitä merkitsi kekri, vuodenkierron suurin juhla, ennen muinoin suomalaisessa kansanperinteessä.

Ehkä tämän teeman hengessä olisi otollista ottaa uusi alku kirjoittamisenkin suhteen. Kekri ja sadonkorjuun päätös kun oli valikoitu myös lokakuun Suuntana omavaraisuus -yhteispostauksen aiheeksi.

Suuntana omavaraisuus -sarja on Tsajut-blogin Satun luotsaama kuukausittainen yhteiskirjoitus, johon osallistuu joukko omavaraisuusasteensa nostamisesta kiinnostuneita bloggaajia. Jokainen osallistuja päivittää yhteiskirjoituksessaan kuulumisia omavaraisuusprojektiensa tiimoilta, ja niiden ohella jakaa ajatuksiaan porukalla ennalta sovitusta aiheesta. Yhteispostaukset julkaistaan aina kuun ensimmäisenä maanantaina kello 9. Linkit kaikkien kuukauden yhteiskirjoitukseen osallistuneiden blogeihin löytyvät postauksen lopusta.

Yksi vuoden ehdottomista lempijuhlistani on kekri. Kekrin kristillistä vastinetta, pyhäinpäivää, vietetään 31.10.-6.11. välille osuvana lauantaina. Nykypäivänä on myös kekrin vietto vakiintunut samaan ajankohtaan. Ennen vanhaan kekriä kuitenkin vietettiin talokohtaisesti syksyllä sen mukaan, kuinka kussakin talossa saatiin sadonkorjuu ja syystyöt valmiiksi. Sadonkorjuuta ja syystöiden valmistumista juhlittiin suurten pitojen merkeissä.

Perinteen mukaan kekri oli myös vuoden taitekohta, sadonkorjuun päätös ja uuden vuoden alku. Se olikin otollista aikaa loitsia ja ennustaa yltäkylläistä satoa tulevalle vuodelle. Kekriaamuna tuli herätä varhain ja talon työt tuli saada valmiiksi mahdollisimman aikaisin, se ennusti virkeää tulevaa vuotta. Juhlajuomaksi valmistettiin olutta, jolla talon isäntä tuli juottaa sato-onnen varmistamiseksi tukevaan laitamyötäiseen. Pöytä katettiin sadonkorjuun parhailla herkuilla ja ruokaa tuli nauttia vatsat pinkeinä pitkin päivää. Hyvää karjaonnea varmisteltiin uhraamalla lammas, jonka lihaa sitten harvinaisena herkkuna nautiskeltiin osana juhla-ateriaa. Ja koska vainajahenget liikuskelivat elävien joukossa kekrin aikaan, tuli juhlaväen saunomisensa jälkeen huolehtia, että sauna pysyi lämpimänä myös tuonpuoleisesta tulleille vierailijoille.

Meillä kekri on, samaan tapaan kuin joulu, ennemminkin ajanjakso kuin yksi iso juhlapäivä. Kekrimieli saapuu syksyisessä sateessa ja utuisen pehmeässä valossa, jonka ruskan värit värjäävät kultaisen lämpimäksi. Se hivuttautuu tupaan metsänpohjalta tuoksuvissa sormenpäissä sienireissun jälkeen ja kuulostaa puulieden tulipesässä hiljalleen rätiseviltä liekeiltä. Se on käsikeritsimien rytmikästä niks-naks-niks-naksahtelua ja puhtoisen pehmeää kesävillaa, joka valuu mattoina lampaan selästä ja silottaa lanoliinillaan kesän aikana kämmeniin kertyneet kovettumat. Kekri kopisee paperisäkin pohjalle multaisina perunoina, maistuu vasta maasta nostetulta porkkanalta.

Kekrimieli on myös lakastumista ja lahoa. Metsässä kajahtava laukauksen ääni. Korkealla taivaalla etelään lentävä kurkiaura ja hiljenevä kotisuo. Kesän onnellisena ja vapaana kuopsutelleen kukkopojan hyvästely, kirveen heilahdus saunan takana. Kekrin aikaan askel käy koirien iltakävelyllä sysipimeässä tavallista tiuhempaan. Ikään kuin jokin vaisto saisi selkäpiin kihelmöimään kertoen, että verho on ohut, et ole yksin. Niin, että vähän kutkuttaisi kurkistaa olan yli taakseen, mutta päätyykin kirimään juoksuaskelin kotiportaille.

Tänä vuonna kekrin vietossamme on ihan erityinen syy juhlaan. Kas kun kävi sillä lailla hassusti, että kylvin keväällä aiempaa vuotta enemmän perunaa. Ilmoitin isännälle, että pottua tulee sitten talvivaroiksikin, nyt ei auta muu kuin kunnostaa maakellari, että on sitten paikka missä niitä perunoita pitää. Ja tiedättekö mitä! Kekrinä pääsemme vihdoin ja viimein juhlistamaan uuden kellarin avajaisia!

Vanha maakellari ei kuitenkaan ollut enää kunnostuskelpoinen. Koko mörskä oli niin pahasti halkeillut, että oli vain ajan kysymys, koska betonikatto romahtaisi niskaan. Sen vuoksi isäntä purki koko vanhan hökötyksen pois ja päätyi rakentamaan Maakellari 2.0 -version tilalle. Kellarisaaga ansaitsee kuitenkin ihan oman postauksensa, on siitä sen verran täällä blogissakin messuttu, että josko tää olis viimein se vuosi, kun saamme maakellarin kuntoon.

Perunoiden lisäksi kellariin tulee täytettä ainakin hillojen, maustekurkkujen, porkkanoiden ja punajuuren muodossa. Sato ei ennättänyt tänä vuonna järin hulppeaksi, sillä sain uuden pienen kasvimaapläntin valmiiksi vasta kesän puolella. Viileä alkukesä ei myöskään suoranaisesti vauhdittanut kasvukauden alkua. Tänä syksynä panostankin metsän antimiin talvivarastojen täytössä, ja uuden kasvimaan valmistuessa (tästä kerron myös lisää myöhemmin) laittelen syyskylvöinä maahan kaiken, mitä syksyllä maahan vain laittaa voi.

Mitä mietteitä muilla omavaraistelijoilla mahtaa olla näin kekrin aikaan? Käy lukemassa muiden lokakuun yhteispostaukseen osallistuneiden kirjoitukset:

Kasvuvyöhyke 1

Kasvuvyöhyke 2

Kasvuvyöhyke 3

Kohti laadukkaampaa elämää

Rakkautta ja maan antimia

Kasvuvyöhyke 4

Kasvuvyöhyke 5

Kasvuvyöhyke 7

Suuntana omavaraisempi elämä 2022: Vinkkejä omavaraisemmasta elämästä haaveileville

7.3.2022

Maaliskuun ensimmäinen maanantai on täällä, ja sehän tarkoittaa, että Suuntana omavaraisuus -yhteispostaussarja jatkuu jälleen.

Paljon on tapahtunut sitten viimeisimmän yhteiskirjoituksemme. Mitä tuleman pitää, sitä on mahdotonta ennustaa. Se on kuitenkin varmaa, että meneillään oleva sota ja sen jälkivaikutukset tulevat tavalla tai toisella koskettamaan konkreettisesti myös meidän Suomessa asuvien elämää.

Me bloggaavat omavaraistelijat päätimme yksissä tuumin kirjoittaa kukin omasta näkökulmastamme vinkkejä ja ajatuksia omavaraisuusasteen nostamisesta. Ruokaa kasvattaakseen kun ei tarvitse olla tilallinen, eikä edes pientilallinen! Omavaraisuusastettaan voi nostaa kuka vain, asumismuodosta ja paikasta riippumatta. Epävarmojen ja pelottavien aikojen keskellä huomion kiinnittäminen kotivaraan ja omien resurssien riittävyyteen muuttuu entistäkin tärkeämmäksi.

Kun me vielä tuon komeamman puoliskon elikkäs isännän kanssa asustelimme kaupungissa, majailimme yhden kesän lähestulkoon kokonaan perheeni silloisella kesämökillä, aivan golfkentän kupeessa. Mökki oli pitkäaikaisella vuokralla, joten en tohtinut ryhtyä mylläämään sen takapihaa kasvimaaksi. Tuskin kukaan olisi pientä ryytimaata siellä pahakseen pistänyt, mutta ihan mökkitontin vieressä reppuruiskun kanssa huitonut, rikkaruohomyrkkyjä suihkiva kentänhoitaja ei erityisesti innostanut viljelytoimiin.

Ryhdyin kuitenkin pitämään pientä köökkipuutarhaa mökin terassilla. Olin aivan täysi uuvatti minkään kasvattamisessa, kotona olleet viherkasvitkin tuppasivat kuukahtamaan hoidossani. Pieni terassikeitaani tuotti meille kuitenkin koko kesän salaattitarpeet avotulella grillatun ruuan kylkeen, ja jos vieraille ei ollut kaffeen kanssa kastettavaa, hätistelin heidät patiolle herneitä popsimaan. Kasvatin ruukuissa ja laatikoissa myös mausteyrttejä ja poimin pihan perältä, ruiskureppuhäärääjän kantamattomista, villivihanneksia.

Pikkiriikkisen mökin terassilla oli kokoa sellaisen kohtuukokoisen kerrostaloparvekkeen verran. Tuolloin en ollut vielä kuullutkaan saaviperunoista, pienessä tilassa kasvavista köynnöstävistä kurkkulajikkeista tai amppeleissa tahi parvekkeella kasvatettavista tomaateista. Muutoin olisivat isännän isot terassikalut saaneet väistyä terassiplantaasini tieltä. Pienellä alallakin, ja täysin ilman omaa maata, olisi saattanut kasvattaa ruokaa jo varsin paljon!

Neljä vuotta tämän jälkeen seisoin pää kenkallaan silmäilemässä nykyistä kotipihaamme, silloin vuohenputken peittämää savipeltoa, ja mietin mitä ihmettä tekisin. Siinä se oli, eekkerin verran pihamaata, ja kaikki pitäisi aloittaa ihan nollasta.

Oman "heurekani" viljelypuuhien suhteen sain jokunen vuosi sitten tarkkaillessani kanojen touhuja pihalla.

Hörpin taukokahviani pihahommien lomassa ja katselin, kun kanat häärivät onnessaan terijoensalavien alla. Kukaan ei ollut haravoinut salavien alusia vuosiin ennen muuttoamme tänne, eikä se ollut minunkaan prioriteettilistani kärjessä ollut. Muutoin savinen piha ei kiehtonut kanoja kuopsuttelemaan, mutta puun juurella ne olivat suoranaisessa hurmiossa. Mielenkiinnosta painuin sinne kanojen kanssa kuopimaan, ja hyvänen aika mit näinkään. Multaa. Paksu kerros muhevaa multaa, jonka seassa mönki jos jonkinlaista pikkuötökkää ja lieroa. Liityin siltä seisomalta kanojen hurmioon. Savimaan päälle varisseet lehdet olivat maatuneet ja herättäneet maan eloon.

Olen monesti hehkuttanut täällä Charles Dowdingin no dig -viljelymetodia, ja nyt teen sen taas. No dig -menetelmä perustuu siihen, ettei maan monimutkaista pieneliöiden, sienten, mikrobien ynnä muiden toimintaa ryhdytä maata mylläten ja kääntäen sekoittamaan.

Omia kasvimaita perustaessani olen jättänyt kaivamisen kokonaan sikseen. Kohopenkkien pohjalle lykätä pohjakatteen päälle oksasilppua, haravointijätettä, ruohosilppua, palanutta poninlantaa, lampaiden pehkua, ja niin edelleen. Jos englanti vähänkään taipuu, suosittelen tutustumaan Dowdingin Youtube-kanavaan.

Nopea konsti päästä kotitarveviljelyssä alkuun on viljellä lavankauluksissa. Jos ensimmäisenä vuonna perustaa lavatarhan ostomullan voimin ja rakentaa samalla toimivan kompostisysteemin, voi toisena vuonna olla omavarainen myös kompostimullan suhteen. Kaikkea ei tarvitse rykiä alusta pitäen itse, ja alussa on luvallista oikoa, jotta homman saa alulle.

Jos saisin antaa vain yhden vinkin liittyen omavaraisempaan elämään, olisi se tämä: opettele hyödyntämään luonnonantimia. Villivihanneksia ja -yrttejä löytyy mistä vain. Niiden ravinnepitoisuudet peittoavat viljellyt vihannekset, satokausi on pitkä, käyttömahdollisuudet ovat monipuoliset, ne ovat ilmaisia ja satoa saa pelkällä keruun vaivalla. Hyvien puolien listaa voisi vain jatkaa ja jatkaa.

Villiyrttien ohella omavaraistelijan kannattaa opiskella syötävien sienten ja marjojen tunnistusta. Metsäsienet sisältävät muun muassa proteiinia, kuitua, hivenaineita ja vitamiineja, ja ne on helppo säilöä kuivattuna vaikka ruokakomerossa.

Oman ruuan kasvattamisessa pääsee alkuun pienelläkin vaivalla, ja melkeinpä missä vain. Omavaraisuusastettaan ruuan osalta voi kasvattaa myös täysin viljelemättä, kunhan vain opettelee tunnistamaan luonnon villivihanneksia, marjoja ja sieniä.

Maaliskuun kierrokselle osallistuneiden mainioiden kanssabloggaajien postaukset ja omavaraisuusvinkit löytyvät täältä:

Kasvuvyöhyke 1
Apilankukka https://www.apilankukka.fi/omavaraisemmaksi/
Kakskulma https://kakskulma.com/omalla-tavallaan-omavarainen
Jovela https://www.omavarainen.fi/l/maaliskuu2022/

Kasvuvyöhyke 2
Oma tupa, tontti ja lupa https://omatupajatontti.blogspot.com/2022/03/metsan-ja-suon-antimia.html
Sarin puutarhat https://sarinpuutarhat.blogspot.com/2022/03/vinkkeja-omavaraisuuden-lisaamiseen.html
Pilkkeitä Pilpalasta https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2022/03/suuntana-omavaraisuus-3-omavaraisuuden.html

Kasvuvyöhyke 3
Tsajut https://tsajut.fi/suuntanaomavaraisuus-2022-osa-3/
Villa Varmo https://www.villavarmo.com/post/vinkkejä-varautumiseen
Harmaa torppa https://www.harmaatorppa.fi/2022/03/miten-voisit-lisata-omavaraisuuttasi.html
Majalevon pientila https://majalevo.blogspot.com/2022/03/suuntana-omavaraisempi-elama-2022.html
Caramellia https://caramellia.fi/maaliskuu2022
Varmuusvara https://varmuusvara.blogspot.com/2022/03/maaliskuun-ensimmainen-maanantai.html
Rakkautta ja maanantimia https://rakkauttajamaanantimia.blogspot.com/2022/03/suuntana-omavaraisuus-osa-3-voiko.html

Kasvuvyöhyke 4
Puutarhahetki https://puutarhahetki.blogspot.com/2022/03/unelmana-omavaraisempi-elama-miten.html
Korkeala https://www.korkeala.fi/miten-lisata-omavaraisuutta/

Kasvuvyöhyke 5
Korpikuusen tila https://korpikuusentila.blogspot.com/2022/03/pienikin-omavaraisuus.html

Kasvuvyöhyke 7
Korpitalo https://korpitalo.wordpress.com/2022/03/07/maaliskuu-22-omavaraisuudesta/

Suuntana omavaraisempi elämä 2022: Viime kesän kokeiluja ja minifarmarointia lasten kanssa

7.2.2022

Olen jo ennättänyt seota laskuissa, kuinka monta vuotta Tsajut-blogin Satu ja Korkealan isäntä ovat luotsanneet upeaa Suuntana omavaraisuus -yhteispostaussarjaa. Olen myös valtavan otettu siitä, että parin vuoden lusmuiluni jälkeenkin minut on kutsuttu mukaan mitä parhaimpaan seuraan, jakamaan omavaraistelumatkaani yhdessä muiden omavaraisuusbloggaajien kanssa!

Tästä se siis alkaa, vuosimallin 2022 kausi Suuntana omavaraisuus -yhteispostaussarjaa.

VUODEN 2021 KOKEILUJA JA ONNISTUMISIA

Viime vuosi oli sikäli poikkeuksellinen puutarhan kantilta katsoen, etten esikasvattanut sisällä yhtään mitään, vaikka mieli olisi tehnyt. Syynä oli se, että helmikuulta alkaen ryhdyin valmistautumaan karitsointeihin. Uumoilin, että kymmenen uuhen synnyttäessä tarmoni ja keskittymiskykyni liehuisivat jossain aivan muualla, kuin kaalintaimien koulinnassa. Jep, toisinaan hämmästyn itsekin näistä satunnaisista ennakointikyvyn ilmentymistä. Harvinaista minulta, joskaan ei tavatonta.

Kevät oli onneksi lämmin ja vehreä. Karitsat emineen saivat aloitella laidunkauttaan naapurin metsälaitumella, ja pääsimme taimikasvatuksen makuun kasvihuoneen suoman lämmön turvin.

Kasvihuoneessa kokeilin suorakylvöä kasvihuonekurkuille. Muistaakseni Tanskalaisesta maajussista oli jäänyt mieleeni niksi, jota päätin kokeilla lämpimien olosuhteiden varmistamiseksi kasvaville taimille. Kannoin tallilta varhain keväällä saavikaupalla poninkakkaa, ja levitin sitä haravoitujen lehtien kanssa paksun kerroksen kasvulaatikoiden pohjalle. Lantakerroksen päälle lisäsin seoksen tuoretta multaa ja palanutta kompostia. Idea on, että palava lanta tuottaa alta päin lämpöä ja estää kasvin juuria paleltumasta.

Konsti oli niin menestyksekäs, että se jää ehdottomasti jokavuotiseen käyttöön. Kasvualusta pysyi mukavan lämpimänä ja taimet kasvoivat kohinalla. Siinä viihtyivät myös tomaatit. Kun kasvien juuret alkoivat ulottua syvemmälle, oli jo hyvin palamaan ehtinyt hevonkakkaseos erinomaista lannoitetta: tomaattisadosta tuli tähän mennessä paras ja ne punertuivat nopeasti (päättelin, että riittävän lannoituksen puute on aiempina vuosina jättänyt tomaatit killumaan varsissa vihreinä). Kurkkuja riitti läpi kesän niin ruokapöytään, lapsille hellepäivien välipaloiksi suoraan kasvarista poimittuna, kuin monta tölkillistä säilöttäväksikin.

Avomaalla suksee olivat kurpitsat. Meillä on kasvihuoneen edustalla ala, johon olemme keränneet lampolan palanutta kestopehkua paksun kerroksen. Tuumailin, että siinäpä voisi olla kokeilemisen arvoista kasvattaa kurpitsoja.

Eräänä lämpimänä kevätpäivänä pakkasimme lasten kanssa eväät koriin, nappasimme viltin ja taimimultasäkin kainaloon ja pidimme kylvöpiknikin. Istuimme viltillä, hörpimme mustaherukkamehua ja lykimme kurpitsansiemeniä purkkeihin. Kurpitsat ovat näppäriä kylvettäviä lastenkin kanssa. Niitä sai silloin 2-vuotias kylvöapulainenkin nypittyä pieniin, kömpelöihin hyppysiinsä ja tungettua purnukoihin mullan sekaan.

Kun taimet olivat kasvaneet mukavan kokoisiksi kasvihuoneessa ja yöhallojen vaara oli ohi, istutin ne avomaalle pehkuun. Paikka oli aurinkoisina päivinä suorastaan paahteinen, joten ensimmäiset pari viikkoa kastelin tunnollisesti. Yhden yöllisen vesisateen ja sitä seuranneen aurinkoisen aamun jälkeen voin melkeinpä vannoa, että kurpitsamaalta kuului HUMPS. Pienet taimet kasvoivat yhtäkkiä aivan valtaviksi.

Kukkia oli runsaasti ja jättikurpitsan köynnökset alkoivat luikerrella jo ympäri pihaa. Ne kasvoivat pitkin lammastarhan aitoja ja risteilivät läpi nokkospuskien kasvihuoneelle kulkevalle polulle. Päällyslehdet tekivät niin sankan maton, että huolestuin, kuinka pölyttäjät mahtavat löytää tiensä niiden läpi kukkien luo. Huoli hälveni kuitenkin pian, kun hedelmiä alkoi muodostua runsain määrin.

Kun ensimmäinen yöhalla syksyllä näivetti kurpitsojen lehdet, oli aika kerätä kurpitsasato sisälle jatkamaan kypsymistään. Lajike oli muistaakseni Hyötykasviyhdistykseltä tilattu Expert F1, jonka lupailtiin esittelytekstissä kasvavan noin kymmenkiloiseksi. Me jouduimme ottamaan Avantin avuksi kurpitsojen sisäänkuljetukseen, sillä isoimmat niistä olivat kasvaneet 25-kiloisiksi! Kaikenlaista kolhimista oli varottava, sillä ehjäkuorinen kurpitsa säilyy pitkään huoneenlämmössäkin ja jatkaa kypsymistään, kun taas pienikin kolhu kuoressa saa sen nopeasti mädäntymään.

KASVIMAAN EPÄONNISTUMISET

Menneen kesän myötä suostuin vihdoin myöntämään itselleni, että kasvimaani nykyisellä paikallaan on fiasko. Kevätauringon paisteessa, lehdettömien puiden katveessa paikka vaikuttaa vielä oikein mainiolta, mutta kesän edetessä on tilanne toinen. Korkea koivikko torppaa auringonpaisteen alalle etelästä, ja valtavat terijoensalavat estävät valon pääsyn siitä eteenpäin.

Avomaan kylvöni olivat alkujaankin vähäiset viime vuonna. Perunaa saimme koko kesän tarpeisiin ihan vain edellisvuotisen hutilointini seurauksena, kun olin liian laiska poistamaan surkeampia pottuyksilöitä maasta satoa korjatessani. Salaatitkin kasvoivat varjoisalla kasvupaikallaan mukavasti. Porkkanat, punajuuret ja mustajuuret sitä vastoin kituuttivat ja muuttuivat syksyllä sadonkorjuun aikaan perheen sisäiseksi vitsiksi.

Siltä istumalta päätin, että tulevana kasvukautena avomaan plantaasini sijaitsisi ihan eri paikassa, kasvihuoneen edustalla toisin sanoen. Piirsin tarkan kylvösuunnitelman ja aloin levitellä pahveja aluskatteeksi halutulle paikalle sen mukaisesti. Ladoin nainen-talikko-ja-kottikärry -hengessä lammastarhan pohjalta kerättyä heinää pahvien päälle.

Työ sujui lupaavasti, joskin hitaasti ja hikisesti, kunnes isäntä ilmoitti, että hän voisi hoitaa homman nopeammin Avantin avulla. Kerkesin huokaista kiitokseni ja ohjeistaa, miten heinäpehkut voisi noin suurin piirtein asetella alalle penkkien pohjiksi. Kun sitten kerran jostain asioiltani palasin kotiin, ilmoitti isäntä siirtäneensä heinäpehkun uudelle kasvimaalle. Vilkaisin: siellä se tönötti, jättimäinen vuori vanhaa heinää kasvihuoneen edessä, osittain jo aloittamieni vihannespenkkien päällä.

Motivaationi lopahti siihen paikkaan. No, kasa onneksi odottelee uutta inspiraatiota tuolla kinosten alla, se ei sieltä ole omin avuin menossa minnekään. Eipä tarvitse arvuutella, mitä keväällä tekisi, kun maan sulettua ohjelmistossa on sekä kilometritolkulla aidan pystyttämistä, että kekokaupalla jo kertaalleen talikoitua ja nyt uudelleen aseteltavaa heinämuhjua.

KOTITARVEFARMI & PIENET LAPSET - UHKA VAI MAHDOLLISUUS?

Kuvitelkaapa tilanne: on syksy, ja tyhjennät kanilasta olkia, kun huuto ulkopuolella kertoo, että lapset ovat saaneet hiekkalaatikkoleikeistä tarpeekseen. "Äiti, voinko mä käydä lampaiden aitauksessa", kuuluu lapsen anova ääni ovelta. Isompi kiipeää aitaa pitkin jo ketterästi, mutta pienemmällä pettää hermo. Menet apuun ja ajattelet, että aitauksessa kaksikko ainakin pysyy hetken aikaa rajatulla alueella.

Jatkat olkipehkun talikoimista, kun ulkoa kuuluu pläts ja perään harmistunutta märinää. Kolmevuotias makaa aitauksessa rähmällään juuri siinä lampaanpipanakasassa, jonka olet eilen haravoinut valmiiksi odottamaan pois viemistään. Lapsi näyttää siltä, kuin hänet olisi kuorrutettu kauttaaltaan lannan ja mudan sekaisella vellillä, eikä suostu nousemaan omin jaloin ylös. Vaatii päästä sylissä, tietysti. Lopulta et näe muuta vaihtoehtoa, kuin kopata muksun kainaloon (saaden samalla aimo annoksen lantaliejua pitkin takkiasi) ja kiikuttaa haisevan ja huutavan kääryleen pesulle.

Siinäpä se aika lailla, minifarmarointi lasten kanssa pähkinänkuoressa!

Joka ikiseen askareeseen saa varata kahden miniapulaisen kanssa moninkertaisen määrän aikaa verrattuna niihin aikoihin, kun lapset olivat vielä muutamana päivänä viikosta päivähoidossa. Hyvä uutinen on kuitenkin se, että päivä päivältä hommat jouhevammin. Lapset osallistuvat päivittäisiin töihin todella mielellään ja hoitavat tärkeinä omia pieniä vastuualueitaan.

3-vuotias siivoaa kanssani hevosten karsinoita pieni violetti talikko viuhuen, heittelee kanoille kauranjyviä ja vastaa kanien ja tipujen päivittäisistä paijaustuokioista. Hän on myös varsin innokas traktorikuski: kun Avantin moottori pärähtää käyntiin, saa lapsi hepulin, ellei pääse kyytiin heinäpaaleja siirtelemään. Pian 6 vuotta täyttävästä esikoisesta on jo oikeasti iso apu. Hän haravoi heinäkatoksen edustan siistiksi, lakaisee tallin lattioita, annostelee rehuja, auttaa karanneiden lampaiden paimentamisessa, kerää munat kanalalasta ja pitää pikkusiskoaan silmällä. Viime kevään karitsoinneissa hän vipelsi kintereilläni opetellen varmistamaan, että vastasyntyneiden hengitystiet olivat auki, sekä avitti karitsoja löytämään emän alle ensimmäiselle ternimaitohuikalleen. Minne tahansa menenkin, seuraa ipana varjona mukanani ja on silminnähden tyytyväinen ja iloinen saadessaan osallistua ja kantaa kortensa kekoon.

Lapset ovat kasvaneet tällaiseen elämänmenoon. Heille on normaalia, että vaippoihin puettu karitsa saattaa köllötellä sohvalla katsomassa heidän kanssaan Pikku Kakkosta, tai että "hauska perheaktiviteetti" tarkoittaa klapien kantamista koko porukan voimin puuvajaan. Emme ole koskaan käskeneet tai vaatineet lapsia osallistumaan farmin töihin, ja toki niitäkin hetkiä on, kun mäenlasku voittaa mielekkyydessään karsinoiden siivoamisen tai keijuleikit sammalmättäillä kiinnostavat enemmän kuin suppilovahveroiden poiminta. Ja se on hyvä niin. Päivittäin pienet kuitenkin omasta halustaan tahtovat auttaa töissä ja ovat tärkeitä ja ylpeitä siitä, että saavat vastuuta kannettavakseen.

Mitä kuuluu muille omavaraisuusbloggaajille? Täältä pääset lukemaan muiden helmikuun postaukseen osallistuneiden tuoreimmat kirjoitukset:

Puutarhahetki

https://puutarhahetki.blogspot.com/2022/02/unelmana-omavaraisempi-elama.html

Kasvuvyöhyke 7

Korpitalo https://korpitalo.wordpress.com/2022/02/07/helmikuu-22/