Villan monivaiheinen muodonmuutos lampaan turkista langaksi oli minulle vielä muutama vuosi sitten täysi mysteeri. Hankin ensimmäiset lampaani viisi vuotta sitten, ja kun ensimmäisten kevätkerintöjen aika koitti, tönötimme isännän kanssa lammasaidan pielessä päät kenkallaan, vanhan mallin keritsimet tanassa ja mietimme, että mistähän ihmeestä pitäisi aloittaa.

Sittemmin kerintä on helpottunut, kun siihen on sitkeällä tekemisellä muotoutunut ihan omanlaisensa tyyli. Kilotolkulla villaa hypistellessä ymmärrys myös lajitteluun on karttunut. Villaa alkoi kertyä vuosien varrella nurkkiin säkeittäin, ja jossain vaiheessa syttyi ajatus, että voisi olla korkea aika ryhtyä opiskelemaan, kuinka kaikkea tuota vähäiset varastotilamme täyttävää kuitua voisi hyödyntää.

Oppini villan käsittelystä ja ja jalostuksesta ovat täysin itse tekemällä (ja Youtuben opastuksella) toimivaksi havaittuja. Voi olla, että joku oikea keritsijä tai kehrääjä lyö kättä otsaan toistuvasti lukiessaan tätä miettien, että tuohan tekee kaiken päin honkia.

Siitä huolimatta kerron nyt, kuinka meidän lampaidemme villat muuttuvat valmiiksi langaksi vaihe vaiheelta.



Vaihe 1: KERINTÄ

Eläinsuojelulaissa seisoo, että lammas tulisi keriä vähintään kerran vuodessa. Lämmin suositus on kuitenkin suorittaa kerintä kahdesti vuodessa, keväisin ja syksyisin. Monesti aiheuttaa ihmetystä, minkä ihmeen takia kesän laitumella villaa kasvattanut lammas keritään nakuksi talvea vasten - eikö pitkä villa olisi hyvä jättää päälle, jotta se lämmittäisi ilmojen kylmettyä?

Ylipitkä, paksu villaryijy eittämättä näyttää lämpimältä, mutta ei sitä oikeasti ole. Pitkä villa alkaa ennen pitkää huopua ja likaantua, jolloin se ei itse asiassa lämmitä lainkaan. Suomalaiset maatiaisrodut kasvattavat jo kaksi viikkoa kerinnästä villaa sen verran, että se pitää lampaan lämpimänä. Mikäli syyskerinnät venyvät myöhäiseksi, ei villaa tarvitse kyniä aivan ihoa myöten. Kerityn villan alta kasvava uusi villakerros on puhdasta, kuohkeaa ja erinomaisen lämmintä.


Lähtötilanne: lampaat puhtaassa, pitkässä villassa laidunkesän jäljiltä


Hankin aikoinaan kerintöjä varten perinteisen mallin käsikeritsimet, mutta en oppinut niitä koskaan käyttämään. Ne tuntuivat jotenkin kömpelöiltä, etenkin kriittisissä paikoissa ja esimerkiksi peppu- ja mahavilloissa, jotka ovat aina enemmän tai vähemmän likaantuneita ja huopuneita. Tätä nykyä vannonkin ihan tavallisten Fiskarsin keittiösaksien nimeen.

Aloitan operoinnin lampaan harjaamisella, jotta saan pahimmat roskat ja heinänkorret villasta pois. Kerintään ryhdyn tekemällä jakauksen, josta lähden leikkaamaan ohutta kerrosta kerrallaan ihoa myöten. Kun sakset kulkevat ihoa pitkin lappeellaan, leikattavan kerroksen pitää kyllin ohuena eikä ihoa venytä keritessä, ei lampaan ohut nahka lipsahda vahingossa terien väliin. Ihan erityistarkka saa olla taipeiden alueella, jossa iho on erityisen venyvää. Leikkaan aina pituussuunnassa niskasta peppuun, näin lopputuloksesta tulee siistein ja villa irtoaa isoina "levyinä". Leikkaan näin talteen hyvät selkä- ja kylkivillat. Kun käyttökelpoinen villa on tallessa ja pakattuna puhtaaseen paperisäkkiin, voi huonommat maha- ja pyllyvillat sekä usein heinänkorsilla kyllästetyt kaulavillat saksia huolettomammin maahan ja lopuksi lakaista pois.


Asiakas kerintäpöydällä



Raakavilla pysyy hyvänä, kun sen säilyttää hengittävässä paperisäkissä. Kovin pitkää säilytystä raakavilla ei silti kestä näinkään pakattuna siinä olevan luontaisen lanoliinin vuoksi. Mitä tuoreempana villan saa jatkokäsittelyyn, sen parempi.






Vaihe 2: PESU

Itse en pidä villan pesua välttämättömänä tässä vaiheessa, vaan katson pesun tarpeen aina tilanteen mukaan. Meillä lampaat elävät pihatossa ja ulkoilevat ympäri vuoden, joten etenkin kevätkerinnöistä saatu talvivilla on kuitenkin usein enemmän tai vähemmän kuraista, lampaiden makoillessa ja hyöriessä mielensä mukaan missä sattuu. Silloin pesen villan ennen jatkokäsittelyä.

Laitan villan likoamaan (noin) kädenlämpöiseen veteen, johon saatan villan likaisuudesta riippuen vuolla joukkoon hieman Marseille-saippuaa. Tässä vaiheessa huopumisvaroitus! Erityisesti maatiaislampaan villa on hyvin herkkää huopumaan, joten villa kannattaa vain äärimmäisen vähäeleisesti upottaa veteen, ja sen jälkeen pitää näppinsä erossa koko sotkusta. 

Kun vesi on jäähtynyt ja värjäytynyt karmean kuraliejun väriseksi, villat nostellaan varovasti uuteen, puhtaaseen veteen ja liotusta jatketaan. Enää en yleensä lisää saippuaa, jottei arvokas, ihoa hoitava lanoliini liukenisi villasta liiaksi. Vaihdan vettä ja jatkan liottamista, kunnes vesi alkaa näyttää kirkkaalta.

Jotkin pienkehräämöt käyttävät villan pesussa apuna isoja saaveja ja verkkopusseja, joihin villa pakataan ja joissa niitä on helppo nostella sen enempiä möyhimättä uuteen, puhtaaseen liotusveteen. Itsekin aion ilman muuta ottaa tämän konstin käyttöön, vielä en vain ole saanut aikaiseksi.

Pesun jälkeen on vuorossa kuivaus. Minulle isäntä on nikkaroinut kuivaustasot, jossa on pienisilmäistä verkkoa pingotettuna puukehikkoon. Villa imee itseensä valtavan määrän vettä, joten kuivumiselle on hyvä varata useampi päivä hyvin tuulettuvassa paikassa. Kiitoksia satelee, kun omat kuivuvat villani valtaavat milloin aurinkoon parkkeeratun peräkärryn, milloin saunan lauteet. Kuivuvaa villaa on myös suotavaa käännellä ja pöyhiä niin usein kuin mahdollista, vähintäänkin päivittäin.



Etenkin puhtaiden laidunvillojen kanssa skippaan usein työlään ja sotkuisen pesuvaiheen ja karstaan villan sellaisenaan.


Pestyä ja kuivatettua villaa




VAIHE 3: KARSTAUS

Vaikka pyrinkin huolelliseen pohjatyöhön ja yritän parhaani mukaan harjata roskat villasta jo ennen kerintää, löytyy pientä heinänpätkää, timotein tähkää ja ojakellukan tarrautuvia siemeniä villan seasta vielä pesunkin jäljiltä. Aina, hitto vieköön. Nypin roskia irti aina sellaisen silmään sattuessa jo villojen kuivatusvaiheessa niitä pöyhiessäni, mutta putsattavaa riittää silti vielä ennen karstauksen aloittamistakin.

Aloitin karstauksen opettelun lemmikkikaupasta saatavilla koiran karstaharjoilla. Sittemmin löysin kirpparilta vanhat, ruosteiset ja kuluneet käsikarstat, ja raaputin villaa niillä yötä päivää. Isännän kävi minua kai sääliksi, ja hän ryhtyi ihmettelemään, etteikö tuohonkin hommaan olisi jonkinlaista konetta saatavilla. Onhan niitä karstamyllyjä, totesin. En vain ollut raaskinut moisesta aparaatista edes haaveilla.

Meidän Antti, googlailun mestari, löysi ennen pitkää karstamyllyjä varsin kohtuulliseen hintaan valmistavan ja myyvän HappyWooling -verkkokaupan Etsystä. Kun mylly tönötti puolentoista viikon perästä koottuna keittiömme pöydällä, villainen maailmani mullistui. Hetken opettelun ja jokusen Youtube-videon jälkeen karstaus myllyllä alkoi sujua. En myöskään ollut enää niin nöppösen nuuka roskien putsailusta, sillä karstamyllyllä karstatessa roskat saa napsittua kätevästi pois kyydistä myös karstauksen lomassa. Villaa myllyyn syöttäessä ja tapuleja erotellessa villa tulee vielä käytyä läpi niin, että lajittelussa kyytiin unohtuneet lyhyemmät kuitupätkät saa nypittyä pois - näin langasta tulee pehmeämpää, eikä se pistele ja kutita käytössä.

Kehräykseen käyttämäni villan pyöritän myllyn läpi kolmesti, joskus neljästi. Hidastahan tuo on hämmentää, mutta uskokaa pois, silkoisen pehmeäksi karstattu villalevy säästää aimo annoksen kehrääjän hermoja ja näkyy lopputuloksessa tasaisempana säikeenä. 







Vaihe 4: KEHRÄÄMINEN

Kaiken ämpyilyn ja moninaisten työvaiheiden jälkeen seuraa vaiheista haastavin: kuidun kehrääminen säikeeksi. Itse ostin Tori.fistä kolmisen vuotta sitten ensimmäisen järkevän matkan päässä myynnissä olevan rukin, jonka kuvauksessa vain luki "osat tallella ja toimiva". Siinäpä kaikki se informaatio, mitä tuolloin ensimmäisestä harjoitusrukistani kaipasin, sillä en ymmärtänyt noista vehkeistä hölkkäsen pölähtämää.

Youtube oli jälleen ystävä yrittäessäni ymmärtää kehräämisen mekaniikkaa. Kirosin ja pärräsin, kun vaivalla kehruukuntoon väsäämäni villa kiertyi sykkyrälle ja katkesi kehrän torvessa omaan mahdottomuuteensa. Ensimmäinen aikaansaamani ehjä lankasäie oli paksua, möykkyistä ja kiertyi sykkyrälle jo rullalla. Olen siitä hankala ihminen, että että kun yritän jotain, minkä taitava ihminen saa näyttämään vaivattoman helpolta, mutta osoittautuukin sitten omien yritysteni lopputulemana olevan jotain ihan muuta, totean sekä työvälineelle, miehelleni, olohuoneen väliovelle sekä koko muulle universumille, että pitäkää tunkkinne. 

Kehrääminen oli kuitenkin sellainen taiteenlaji, jonka pariin palasin jossain hetken hairahduksessa turhautumisesta huolimatta aina uudestaan. Sain Facebookin Kehrääjät-ryhmästä hyviä neuvoja, joilla saatoin säätää rukkiani niin, että lanka alkoi kulkea rullalle nopeammin ja pienemmällä kierteellä. Salaisuus oli kiristää ämmää, jolloin rukki vetää säiettä nopeammin, eikä jää jyystämään kierrettä torven ulkopuolelle. Vielä sitäkin tärkeämpää on, ettei säikeeseen jää roikkumaan ja puristamaan rystyset valkoisena. Ei, vaikka se tuntuukin todella luontevalta vaihtoehdolta silloin, kun kädet vielä hakevat tehtäväänsä, rytmi on hakusessa ja rukki tuntuu hurruttavan hirveällä tahdilla samalla, kuin polkeva jalka yrittää jostain kumman syystä polkea sitä reippaammalla tahdilla, mitä kuitu karkaa sormien välistä.

Koska päässäni toimii vaikenematon jukeboksi ja kaikki tekemiseni saavat siellä soimaan jonkin rallatuksen, päätin hyödyntää tätä ajoittain ärsyttävääkin ominaisuutta hyödykseni. Aina kehräämään alkaessani päässäni alkoi poljennon rytmissä soida TÄMÄ BIISI. Olin varmasti koominen näky hoilatessani gaelinkielistä kipaletta osaamatta tippaakaan gaelia, samalla kun keskittyneenä räpelsin villamyttyjä ja huojuin poljennon rytmissä. Vaan uskokaa tai älkää, se auttoi. Taustabiisi auttoi pitämään tahdin tasaisena,, ja aina, kun sävelmä alkoi kulkea pikakelauksella, hoksasin, että poljen kuin spandex-mies pitkällä suoralla Pirkan Pyöräilyssä. 

Harkitsin jo hetken aikaa sijoittavani säästörahani moderniin pystyrukkiin, kunnes kohtalo puuttui peliin. Perin isotätini vanhan kiikkalaisen vinorukin, jolla kehräys sujuikin huolellisen putsaamisen ja säätämisen jälkeen varsin mallikkaasti vanhaan, oikkuilevaan pikkurukkiini tottuneena.

Eipä tuo kiikkalainenkaan varmasti helpoin mahdollinen rukki etenkään uudempien, nopeussäädettävien mallien rinnalla ole, mutta ajan myötä sitä on oppinut ymmärtämään. Kun nyörien kireyden saa säädettyä sopivaksi ja kehrääjä malttaa pysyä rentona ja rytmissä, sujuu haastavammankin kuidun, kuten angoran tai koirankarvan kehräys.


Valmista, kehrättyä säiettä



Vaihe 5: KERTAAMINEN

Kehrätystä säikeestä syntyy valmista lankaa, kun se kerrataan. Yksinkertainen säie on herkkää katkeamaan, mutta kertaaminen tuo langalle kestävyyttä. Itse olen toistaiseksi kerrannut vain kaksisäikeistä, joten kerron siitä, kun en vielä muusta tiedä.

Kun säiettä on valmiina kaksi rullallista, voi kertaaminen alkaa. Lankojen päät syötetään rullalle aivan kuin kuidut säiettä kehrätessäkin: ne kiinnitetään alkulankaan polkemalla niin, että kuidut kiertyvät alkulankaan ja alkavat vetäytyä rullalle. Kertaamisen A ja O on, että jos olet kehrännyt säikeet S-kierteellä (rukin pyörä pyörii myötäpäivään), tehdään kertaaminen Z-kierteellä (pyörä pyörii vastapäivään). Jonkinlainen rullateline auttaa siinä, että rullat pyörivät samassa tahdissa ja säikeet kulkevat torveen tasaisesti. Säikeiden välissä pidetty sormi ohjaa ne kiertymään toistensa ympärille, ja nyöriä kiristämällä, sekä säikeitä hieman puristamalla, voi säätää lankaan toivomansa kierteisyyden. Itse tykkään kehrätä melko löyhäkierteistä lankaa, sillä se jättää säikeet ja sitä myöten koko lopputuloksen kuohkeammaksi ja pehmoisemmaksi. Tiukemmalla kierteellä langasta saa napakampaa ja jäykempää.








Kun lanka on valmista, kerin sen vyyhdinpuulle ja sidon molemmat langan päät ympäri niin, että vyyhdistä muodostuu kasassa pysyvä lenkki. Sen jälkeen laitan lankavyyhdin likoamaan veteen. Jos en ole pessyt villaa lainkaan kerinnän jälkeen, lisään liotusveteen kevyesti villan pesuun soveltuvaa pesuainetta (ja tässä kohtaa huomaan aina, että puhtaankin oloisesta villasta likaa irtoaa aika tavalla).  Huolella sidotun vyyhdin voi myös laittaa pyörimään hellimpään mahdolliseen pesukoneen villapesuohjelmaan.

Valmiiden lankojen liotus on tärkeää, sillä märkänä langan kierteen epätasaisuudet asettuvat. Liotuksen jälkeen ripustan vyyhdit kuivumaan roikkuen ja ripustan vielä jonkun painon avuksi, tehostaakseni kierteiden tasoittumista.




Voilá, näin saamme valmista lankaa lampaasta neulepuikoille käden käänteessä! Tai ainakin parin mutkan kautta.

Tällaisessa ruohonjuuritason kehräyksessähän voisi lähteä hifistelemään oikein urakalla. Kehruukuituun ja sen myötä lopputulokseen kun voi vaikuttaa jo jalostusvalinnoilla, ja edeten siitä aina lampaiden kuivitukseen, ruokintajärjestelyihin, ruokinnan merkitykseen villan laadussa, ja niin edelleen. Ehkäpä myöhemmin tulen pohtimaan näitäkin asioita syvällisemmin blogissa, jahka saamme uudet kainuunharmaslampaamme kotiin ja pääsen tulevien uusien kuvioiden myötä testailemaan, miten voin vaikuttaa villan laatuun entistä paremmin.


Mikäli villa-aihe kiinnostaa, käy lukemassa myös nämä:

Ajatuksia maatiaisvillasta
Shetlantilaista omavaraisuutta ja vierailu paikallisella pientilalla