Villan monivaiheinen muodonmuutos lampaan turkista langaksi oli minulle vielä muutama vuosi sitten täysi mysteeri. Hankin ensimmäiset lampaani viisi vuotta sitten, ja kun ensimmäisten kevätkerintöjen aika koitti, tönötimme isännän kanssa lammasaidan pielessä päät kenkallaan, vanhan mallin keritsimet tanassa ja mietimme, että mistähän ihmeestä pitäisi aloittaa.

Sittemmin kerintä on helpottunut, kun siihen on sitkeällä tekemisellä muotoutunut ihan omanlaisensa tyyli. Kilotolkulla villaa hypistellessä ymmärrys myös lajitteluun on karttunut. Villaa alkoi kertyä vuosien varrella nurkkiin säkeittäin, ja jossain vaiheessa syttyi ajatus, että voisi olla korkea aika ryhtyä opiskelemaan, kuinka kaikkea tuota vähäiset varastotilamme täyttävää kuitua voisi hyödyntää.

Oppini villan käsittelystä ja ja jalostuksesta ovat täysin itse tekemällä (ja Youtuben opastuksella) toimivaksi havaittuja. Voi olla, että joku oikea keritsijä tai kehrääjä lyö kättä otsaan toistuvasti lukiessaan tätä miettien, että tuohan tekee kaiken päin honkia.

Siitä huolimatta kerron nyt, kuinka meidän lampaidemme villat muuttuvat valmiiksi langaksi vaihe vaiheelta.

Vaihe 1: KERINTÄ

Eläinsuojelulaissa seisoo, että lammas tulisi keriä vähintään kerran vuodessa. Lämmin suositus on kuitenkin suorittaa kerintä kahdesti vuodessa, keväisin ja syksyisin. Monesti aiheuttaa ihmetystä, minkä ihmeen takia kesän laitumella villaa kasvattanut lammas keritään nakuksi talvea vasten - eikö pitkä villa olisi hyvä jättää päälle, jotta se lämmittäisi ilmojen kylmettyä?

Ylipitkä, paksu villaryijy eittämättä näyttää lämpimältä, mutta ei sitä oikeasti ole. Pitkä villa alkaa ennen pitkää huopua ja likaantua, jolloin se ei itse asiassa lämmitä lainkaan. Suomalaiset maatiaisrodut kasvattavat jo kaksi viikkoa kerinnästä villaa sen verran, että se pitää lampaan lämpimänä. Mikäli syyskerinnät venyvät myöhäiseksi, ei villaa tarvitse kyniä aivan ihoa myöten. Kerityn villan alta kasvava uusi villakerros on puhdasta, kuohkeaa ja erinomaisen lämmintä.

Hankin aikoinaan kerintöjä varten perinteisen mallin käsikeritsimet, mutta en oppinut niitä koskaan käyttämään. Ne tuntuivat jotenkin kömpelöiltä, etenkin kriittisissä paikoissa ja esimerkiksi peppu- ja mahavilloissa, jotka ovat aina enemmän tai vähemmän likaantuneita ja huopuneita. Tätä nykyä vannonkin ihan tavallisten Fiskarsin keittiösaksien nimeen.

Aloitan operoinnin lampaan harjaamisella, jotta saan pahimmat roskat ja heinänkorret villasta pois. Kerintään ryhdyn tekemällä jakauksen, josta lähden leikkaamaan ohutta kerrosta kerrallaan ihoa myöten. Kun sakset kulkevat ihoa pitkin lappeellaan, leikattavan kerroksen pitää kyllin ohuena eikä ihoa venytä keritessä, ei lampaan ohut nahka lipsahda vahingossa terien väliin. Ihan erityistarkka saa olla taipeiden alueella, jossa iho on erityisen venyvää. Leikkaan aina pituussuunnassa niskasta peppuun, näin lopputuloksesta tulee siistein ja villa irtoaa isoina "levyinä". Leikkaan näin talteen hyvät selkä- ja kylkivillat. Kun käyttökelpoinen villa on tallessa ja pakattuna puhtaaseen paperisäkkiin, voi huonommat maha- ja pyllyvillat sekä usein heinänkorsilla kyllästetyt kaulavillat saksia huolettomammin maahan ja lopuksi lakaista pois.

Raakavilla pysyy hyvänä, kun sen säilyttää hengittävässä paperisäkissä. Kovin pitkää säilytystä raakavilla ei silti kestä näinkään pakattuna siinä olevan luontaisen lanoliinin vuoksi. Mitä tuoreempana villan saa jatkokäsittelyyn, sen parempi.

Vaihe 2: PESU

Itse en pidä villan pesua välttämättömänä tässä vaiheessa, vaan katson pesun tarpeen aina tilanteen mukaan. Meillä lampaat elävät pihatossa ja ulkoilevat ympäri vuoden, joten etenkin kevätkerinnöistä saatu talvivilla on kuitenkin usein enemmän tai vähemmän kuraista, lampaiden makoillessa ja hyöriessä mielensä mukaan missä sattuu. Silloin pesen villan ennen jatkokäsittelyä.

Laitan villan likoamaan (noin) kädenlämpöiseen veteen, johon saatan villan likaisuudesta riippuen vuolla joukkoon hieman Marseille-saippuaa. Tässä vaiheessa huopumisvaroitus! Erityisesti maatiaislampaan villa on hyvin herkkää huopumaan, joten villa kannattaa vain äärimmäisen vähäeleisesti upottaa veteen, ja sen jälkeen pitää näppinsä erossa koko sotkusta. 

Kun vesi on jäähtynyt ja värjäytynyt karmean kuraliejun väriseksi, villat nostellaan varovasti uuteen, puhtaaseen veteen ja liotusta jatketaan. Enää en yleensä lisää saippuaa, jottei arvokas, ihoa hoitava lanoliini liukenisi villasta liiaksi. Vaihdan vettä ja jatkan liottamista, kunnes vesi alkaa näyttää kirkkaalta.

Jotkin pienkehräämöt käyttävät villan pesussa apuna isoja saaveja ja verkkopusseja, joihin villa pakataan ja joissa niitä on helppo nostella sen enempiä möyhimättä uuteen, puhtaaseen liotusveteen. Itsekin aion ilman muuta ottaa tämän konstin käyttöön, vielä en vain ole saanut aikaiseksi.

Pesun jälkeen on vuorossa kuivaus. Minulle isäntä on nikkaroinut kuivaustasot, jossa on pienisilmäistä verkkoa pingotettuna puukehikkoon. Villa imee itseensä valtavan määrän vettä, joten kuivumiselle on hyvä varata useampi päivä hyvin tuulettuvassa paikassa. Kiitoksia satelee, kun omat kuivuvat villani valtaavat milloin aurinkoon parkkeeratun peräkärryn, milloin saunan lauteet. Kuivuvaa villaa on myös suotavaa käännellä ja pöyhiä niin usein kuin mahdollista, vähintäänkin päivittäin.

VAIHE 3: KARSTAUS

Youtube oli jälleen ystävä yrittäessäni ymmärtää kehräämisen mekaniikkaa. Kirosin ja pärräsin, kun vaivalla kehruukuntoon väsäämäni villa kiertyi sykkyrälle ja katkesi kehrän torvessa omaan mahdottomuuteensa. Ensimmäinen aikaansaamani ehjä lankasäie oli paksua, möykkyistä ja kiertyi sykkyrälle jo rullalla. Olen siitä hankala ihminen, että että kun yritän jotain, minkä taitava ihminen saa näyttämään vaivattoman helpolta, mutta osoittautuukin sitten omien yritysteni lopputulemana olevan jotain ihan muuta, totean sekä työvälineelle, miehelleni, olohuoneen väliovelle sekä koko muulle universumille, että pitäkää tunkkinne. 

Kehrääminen oli kuitenkin sellainen taiteenlaji, jonka pariin palasin jossain hetken hairahduksessa turhautumisesta huolimatta aina uudestaan. Sain Facebookin Kehrääjät-ryhmästä hyviä neuvoja, joilla saatoin säätää rukkiani niin, että lanka alkoi kulkea rullalle nopeammin ja pienemmällä kierteellä. Salaisuus oli kiristää ämmää, jolloin rukki vetää säiettä nopeammin, eikä jää jyystämään kierrettä torven ulkopuolelle. Vielä sitäkin tärkeämpää on, ettei säikeeseen jää roikkumaan ja puristamaan rystyset valkoisena. Ei, vaikka se tuntuukin todella luontevalta vaihtoehdolta silloin, kun kädet vielä hakevat tehtäväänsä, rytmi on hakusessa ja rukki tuntuu hurruttavan hirveällä tahdilla samalla, kuin polkeva jalka yrittää jostain kumman syystä polkea sitä reippaammalla tahdilla, mitä kuitu karkaa sormien välistä.

Koska päässäni toimii vaikenematon jukeboksi ja kaikki tekemiseni saavat siellä soimaan jonkin rallatuksen, päätin hyödyntää tätä ajoittain ärsyttävääkin ominaisuutta hyödykseni. Aina kehräämään alkaessani päässäni alkoi poljennon rytmissä soida TÄMÄ BIISI. Olin varmasti koominen näky hoilatessani gaelinkielistä kipaletta osaamatta tippaakaan gaelia, samalla kun keskittyneenä räpelsin villamyttyjä ja huojuin poljennon rytmissä. Vaan uskokaa tai älkää, se auttoi. Taustabiisi auttoi pitämään tahdin tasaisena,, ja aina, kun sävelmä alkoi kulkea pikakelauksella, hoksasin, että poljen kuin spandex-mies pitkällä suoralla Pirkan Pyöräilyssä. 

Harkitsin jo hetken aikaa sijoittavani säästörahani moderniin pystyrukkiin, kunnes kohtalo puuttui peliin. Perin isotätini vanhan kiikkalaisen vinorukin, jolla kehräys sujuikin huolellisen putsaamisen ja säätämisen jälkeen varsin mallikkaasti vanhaan, oikkuilevaan pikkurukkiini tottuneena.

Eipä tuo kiikkalainenkaan varmasti helpoin mahdollinen rukki etenkään uudempien, nopeussäädettävien mallien rinnalla ole, mutta ajan myötä sitä on oppinut ymmärtämään. Kun nyörien kireyden saa säädettyä sopivaksi ja kehrääjä malttaa pysyä rentona ja rytmissä, sujuu haastavammankin kuidun, kuten angoran tai koirankarvan kehräys.

Vaihe 5: KERTAAMINEN

Kehrätystä säikeestä syntyy valmista lankaa, kun se kerrataan. Yksinkertainen säie on herkkää katkeamaan, mutta kertaaminen tuo langalle kestävyyttä. Itse olen toistaiseksi kerrannut vain kaksisäikeistä, joten kerron siitä, kun en vielä muusta tiedä.

Kun säiettä on valmiina kaksi rullallista, voi kertaaminen alkaa. Lankojen päät syötetään rullalle aivan kuin kuidut säiettä kehrätessäkin: ne kiinnitetään alkulankaan polkemalla niin, että kuidut kiertyvät alkulankaan ja alkavat vetäytyä rullalle. Kertaamisen A ja O on, että jos olet kehrännyt säikeet S-kierteellä (rukin pyörä pyörii myötäpäivään), tehdään kertaaminen Z-kierteellä (pyörä pyörii vastapäivään). Jonkinlainen rullateline auttaa siinä, että rullat pyörivät samassa tahdissa ja säikeet kulkevat torveen tasaisesti. Säikeiden välissä pidetty sormi ohjaa ne kiertymään toistensa ympärille, ja nyöriä kiristämällä, sekä säikeitä hieman puristamalla, voi säätää lankaan toivomansa kierteisyyden. Itse tykkään kehrätä melko löyhäkierteistä lankaa, sillä se jättää säikeet ja sitä myöten koko lopputuloksen kuohkeammaksi ja pehmoisemmaksi. Tiukemmalla kierteellä langasta saa napakampaa ja jäykempää.

Takana on aikamoinen kevät. Kerrottavaa siitä riittäisi pienen romaanin verran, ja se on osaltaan pahentanut valtavaa tyhjän "paperin" kammoa. Kun ei ole kertakaikkiaan osannut päättää, mistä lähteä tätä sumaa purkamaan niin, että kirjoitusinto lähtisi jälleen rullaamaan.

Säästän teidät seikkaperäisyyksiltä, ja kerron kuulumiset tiivistettynä:

... meillä on koiranpentu. Speedy, nimensä veroinen työlinjainen bordercollie, muutti meille yhdeksänviikkoisena pennunpallerona kolme viikkoa sitten. Pennun hankinta kennelistä oli meille uusi kokemus, sillä aiemmat kolme koiraamme ovat olleet aikuisia rescue-koiria. Lilin saapumisen jälkeen reilu kolme vuotta sitten päätimme, että seuraava koira meille muuttaisi vasta, kun kaksi aiempaa vanhuskoiraamme eivät enää hilluisi menossa mukana. Päätimme myös, että tähän elämäntilanteeseen meille sopisi parhaiten pentuna hankittu työkoira, jonka voisin opettaa touhuamaan mukanani farmin töissä ja touhuissa.

Syksyisellä Shetlannin-matkallani (reissuraporttini Shetlannin-reissustani löydät TÄÄLTÄ) pääsin seuraamaan niin walesinpaimenkoiraa kuin myös bordercollieita työssään, ja se oli menoa. Nyt pennunviikari saa opetella meillä kaikessa rauhassa kelpo koiran elämän perustaitoja, ja myöhemmin ryhdymme tunnustelemaan käsi käpälässä, miltä työ pienen villatilan lammaspaimenena maistuisi.

Myöhäinen kevät sai hetkeksi epäilemään, olisivatko laitumet lampaidenlaskukunnossa vielä juhannuksenakaan. Vaan kun ilmat lämpenivät, kasvoi ruoho kohinalla ja villapallot pääsivät aloittamaan kesätyönsä kesäkuun alussa. Sitä ennen karitsat elelivät elämänsä ensi kuukaudet aitojen pitelemättömissä, kirmaillen vapaina pitkin Kukkolanmäkeä, tehden mennessään selvää kasvimaakyhäelmistäni ja pelargoniaistutuksistani. Välillä kymmenpäinen karitsalauma aiheutti kotiraitillamme liikenneruuhkan teiskolaisittain, kun tien päädyn mökkiläiset jäivät autojonossa odottamaan pikkulampaiden hidasta maleksintaa hiekkatiellä.

Naapurimme järven toiselta puolen osti neljä pikkupässiä lemmikkilampaiksi; loput pässit ja Killi-oinas lähtivät ennallistamaan perinnemaisemaa Ruovedelle. Uuhet lähtivät Bambin kolmen karitsan kanssa maisemanhoitohommiin Kangasalle. 

Sitä saattaisi kuvitella, että keväisen karitsointien kauhunäytelmän jälkeen hieman matalamman profiilin lampurointi olisi enemmän kuin houkutteleva vaihtoehto. Vaan minkäs sitä ihminen hurahdukselleen mahtaa.

Aiemmin keväällä valssin naapuriin ja kysyin, josko heillä olisi tarjota minulle vuokralle maata lampaiden lisätarhojen rakentamista varten. Oli heillä. Seuraavaksi siirryin möllöttämään isäntää hurmaavimmalla ja treenatuimmalla spanielin katseellani ja leperrellen tiedustelin, auttaisiko hän minua remppaamaan vanhan siirtotallin päädystä lisää pihattotilaa lampolakompleksiimme. Jostain perin juurin omituisesta syystä lähdin taas tällä taktiikalla liikenteeseen, vaikka olenkin jo reilu kahdeksan vuoden aikana oppinut rakkaasta ukkokullastani sen verran, ettei koiranpentuilme auta, ellei minulla ole esittää tällaisten toivomusteni tueksi pätevää ja aukotonta argumentointia. Onneksi, edellä mainituista syistä, olin varautunut koitokseen huolella etukäteen. 

Kun lupa lammaspihaton laajennukseen heltisi hallitukselta, lähestyin itä-Suomessa toimintaansa lopettavaa ja kainuunharmaskatrastaan myyvää Noittaan tilaa. Tilan emäntä oli valtavan avulias ja kyseli juurta jaksaen toiveeni tulevien lampaidemme suhteen. Keskustelujemme perusteella hän laati minulle listan meille sopivista uuhista. Neljä minun piti ottaa, mutta valinnan vaikeudessa päädyinkin viiteen uuteen lampaaseen.

Lammaskatraaseemme liittyy siis myöhemmin tänä kesänä viisi uutta kainuunharmasrotuista uuhta. Villa ei siis ainakaan tulevaisuudessa tule loppumaan kesken tämän villaintoilijan hyppysistä, ja lammaskoira Speedylläkin tulee olemaan riittämiin mielekästä työtä. Haaveenani on oppia työstämään monipuolista ja kaikkeen taipuvaa maatiaisvillaa erilaisten käsitöiden ja sen huolellisen jatkojalostuksen merkeissä. Saapi nähdä, mitä kaikkea tästä vielä kehkeytyy!

Nyt, kun blogi on jälleen herätelty pitkäksi venähtäneiltä talviuniltaan ja paljon uutta porukkaakin on ilmestynyt lukijoiden joukkoon, niin haluaisin kysyä teiltä turinoitani seuraavilta, toivomuksia tulevien postausten suhteen. Olisiko jotain, mitä haluaisit minulta kysyä, tai aihetta, josta toivot postausta? Tuutatkaahan toiveita kommentteihin, viestillä Facebookissa Riippumattomammaksi-blogisivun kautta tai sähköpostiin. Toteutan niitä sitten täysin mielivaltaisesti valikoiden, inspiraation ja liikenevän ajan puitteissa. Jos yksittäisiä kysymyksiä kertyy, saatan jopa intoutua rakentelemaan niistä vanhan kunnon Kysymykset & Vastaukset -postauksen!

Mainiota viikonloppua meidän koko kööriltä täältä Kesärannasta!