Vielä pari päivää sitten maisema loimotti punaista, oranssia ja kilpaa hehkuvia keltaisen sävyjä. Syksy ei koskaan vaihda juhlavaa asuaan varkain, vaan riisuutuu vaatimattomaan talvi-ilmeeseensä kertarysäyksellä.

Yöllisen myrskyn jäljiltä heräsimme lauantaiaamuna paljaaseen maisemaan. Isäntä heiluu takapihalla kuin heikkopäinen harjaa heilutellen, kaivellen talviteloilleen laittamista odottavaa irtaimistoa tuulen pöllyttämien lehtien alta.





Tähän aikaan vuodesta kuulen niin monesta suusta, kuinka juuri tämä aika vuodesta on se henkisesti raskain ja masentavin. Ihmisten maailma on siinä mielessä niin nurinkurinen, että se toimii luonnon kantilta katsoen aivan päinvastaisessa rytmissä. Kun muu luonto rauhoittuu ja vetäytyy lepoon, me lyömme päälle kirkkaat sähkövalot, pakotamme itsemme ylös kun on vielä säkkipimeää ja painamme kahta kauheammin töitä.

Ennen vanhaan juuri tämä aika, kekrin aika, oli satokauden päätös ja uuden vuoden taitoskohta. Kekriä juhlittiin päiväkausien ajan isoin pidoin ja julistauduttiin lepoon ja verkkaisempaan rytmiin muun luonnon mukana.

Olen pohtinut tätä usein ja ajatellut olevani tavattoman onnekas, kun saan sallia itselleni sen ajatuksen, että myös minä ihmisenä olen erottamaton osa luontoa ja kaikki minussa toimii sen rytmissä, silloinkin, vaikka pyristelisin vastaan. Onnekas siksi, että minulla on mahdollisuus ja kokemuksieni mukanaantuoma ymmärrys siitä, ettei vastaan ämpyily kannata.





Olen sen verran melankoliaan, ahdistukseen ja masennukseen taipuvainen ihminen, että saisin kyllä rakennettua itselleni vuosittaisen syysmasennuksen ja totaalisen pakokauhun koko vuodenaikaa kohtaan, mikäli heittäytyisin nykymaailman menon tahtiin ja jättäisin ympäriltäni ja sisimmästäni tulevat viestit huomiotta. Tajusin tämän jo hyvin nuorena, kun asuin kaupungissa. Vietin kesät palkallisella lomalla rannalla loikoillen ja syksyisin laahustin loskassa bussipysäkille aamu viideltä, istuakseni loisteputkien alla näyttöpäätteen äärellä ja asiakaspalveluhymy naamallani, jotta voisin jälleen raahustaa säkkipimeässä takaisin bussipysäkille ja toistaa saman seuraavana päivänä uudestaan. Se ei sopinut minulle alkuunkaan. Tajusin, että jos jatkan kovinkin pitkään samaa rataa, olen muutaman vuoden sisällä onneton ja aikaansaamaton möykky, josta ei ole mitään iloa itselleen tai muille.

Pienin, tietoisin askelin olen päässyt sellaiseen pisteeseen rontti kymmenessä vuodessa, että jos ajoittain suistunkin masikseen tai ahdistuneeseen olotilaan, niin se johtuu jostain ihan muusta, kuin vuodenajoista tai vallitsevista säätiloista. Kesät voi painaa kun virtaa riittää. Kekri tulee talven kynnyksellä muistuttamaan, että nyt nainen hengähdä. Jouten en osaa syys- ja talvikautenakaan olla, mutta työnteon luonne on rauhallisempaa, verkkaisempaa. Eihän tällaisella elämäntyylillä rikastumaan pääse, rahallisessa mielessä. Sata kertaa mieluummin otan kuitenkin tyhjät taskut ja mielenrauhan, kuin pinkeän pankkitilin ja tunteen siitä, että mikään muu ei loksahda kohdilleen.





Kekriä juhlistamme "virallisesti" viikon päästä. Olemme kutsuneet kuopuksen kummipariskunnan syömään, ja tapojemme orjina kaivamme jälleen vuosittaiset sadonkorjuun päätösjuhlan perinteemme naftaliinista pölyttymästä. Syömme oman maan ja metsän antimista kokattua sapuskaa, lämmitämme saunan ja vieraiden kanssa pyrimme parhaamme mukaan juottamaan isännän pikku tuiteriin, jotta sato olisi turvattu seuraavalle vuodelle. Saunomisen päätteeksi isäntä saa heittää vielä hengille jälkilöylyt.

Pyrin aina siihen, että saisimme saatettua farmin talviteloille ennen kekrin viettoa. Tänä vuonna olen puuhissa paremmin ajan tasalla kuin koskaan. Vain viimeiset porkkanat odottelevat nostoa kasvimaalla, eläinten pehkut ovat tekeytymässä, kasvihuoneen putsaus on hyvällä mallilla ja kerintätoimetkin loppusuoralla.

Ainoastaan kaksi lammasta odottelee vielä kerintäänsä. Muut ovat olleet helppo nakki, mutta ikuinen villilampaamme, pikkuinen musta Ansa, sekä emänsä villin ja hieman epäileväisen sielun perinyt poika Killi olisivat vielä työlistalla. Kumpikin näistä ovat moneen kesympään laumatoveriinsa verrattuina seesteisiä ja rauhallisia kerittäviä. Ongelma piileekin niiden kiinni saamisessa. Ne tulevat kyllä kainosti rapsuteltaviksi, mutta haistavat jo kaukaa, jos lähestyvällä ihmisellä on ketunhäntä kainalossaan. Kun edes suunnittelen kerintäpuuhiin ryhtymistä, molemmat huomaavat sen minusta jollain omituisella yliaistillaan jo kaukaa eivätkä tule lähellekään. Nyt, hiottuani viikon taktiikkaa, uskon optimistisesti saavani vihdoin molemmat laumamme villieläimet kerintäpöydälle asti. Niin uskoin toki viime kevätkerintöjenkin alla, mutta itseäni fiksummat lampaat veivät minua kumminkin kuin litran mittaa. Siitä minulla on nyt muistona paremman eli vasemman käteni pikkusormi, jonka vuoksi juoksin kesän kuvauksissa ja käsikirurgin vastaanotolla, ja joka vieläkin kipuilee ja tuntuu jääneen ikuisesti omituiseen kippuraan.


Ihana Killi ja tuore isäehdokas Ylermi


Ylimääräistä puuhaa tähän kekrin alle on viime päivinä aiheuttanut myös katraamme arvoitettu matriarkka Nana. Uuhi on koko kesäkauden paisunut kuin pullataikina. Sille on varsin ominaista olla laidunkauden jälkeen pönäkässä kunnossa, mutta nyt tuntuu, että parin kuukauden kuivaheinädieetinkin jälkeen Nanan vatsa vain kasvaa kasvamistaan.

Kun naapurimökkiläisemme olivat pari viikkoa sitten puunkaato- ja risusavotassa pihallaan, lammaskatraamme onnistui irrottamaan yhden aitalaudan ja karkaamaan kaadetun puun herkkulehdet silmissään vilkkuen naapuritontille seisovaan pöytään. Niitä takaisin houkutellessani naapurin pariskunta hihkui, että voi kun me katseltiin että teille tulee pian karitsoita, kun tuo yksi on tiine! Vakuuttelin, että ei ole tiine ei, uuhiporukassa ovat olleet laitumilla koko kesän eikä pässejä ole ollut lähimaillakaan. Nana on vaan tuollainen, aika pyylevä ja vieläpä pitkävillainen.

Tällä viikolla kuitenkin kerin uuhen. Jep, ei ollut pelkkä villapeite mikä Nanaa paksunsi, se tosiaan oli kerittynäkin aikamoisen iso. Lisäksi olin huomaavinani, että sen utareet ovat turvonneet. Mielessäni alkoi pyöriä kuumeinen entä jos -mantra. Uuhien ollessa vieretysten heinähäkillä, koitin kuikuilla niiden jalkovälejä ja vertailla toissa keväänä poikineiden Ansan ja Nuunun strategisia mittoja Nanaan. Jotain hämärää oli meneillään.

Kaiken kukkuraksi nuoret pässimme tuntuivat olevan Nanasta äärimmäisen kiinnostuneita, haistelevan ja kiehnäävän tätä alituiseen. Nana ei kuitenkaan lämmennyt pässyköiden lähentely-yrityksille yhtään. Aloin laskeskella kuukausia, koska pikkupässimme Ylermi yhdistettiin katraaseemme. Se oli toukokuun loppua, aika tarkalleen viisi kuukautta sitten näistä päivistä. Lampaan kantoaika kestää viisi kuukautta. Ohhoh. Ylermi oli saapuessaan reilu kolmekuinen, ja olemme saaneet aiemmin eläinlääkärillä silloin kolmikuista Killi-pässiä kuohiessamme vahvistuksen sille, että sen ikäinen pässipoika todellakin on jo ihan täysin kyvykäs suvunjatkotoimiin. Mutta kun Ylermi oli meille saapuessaan vielä nii-in vauva, ja tuntui, että uuhet ennemmin katselivat sitä nenänvarttaan pitkin kuin olisivat tehneet sen kanssa lähempää tuttavuutta.

Mutta josko sittenkin...?



Poikkeuksellisen pulska Nana



Neljä vuotta kestäneen lampurin urani aikana olen oppinut näyttöjen perusteella olemaan yllättymättä mistään, mikä liittyy suomalaisten maatiaislammasrotujen sikiävyyteen. Toissa keväänäkin Sulevi-pässin syksyinen puolen minuutin murtautuminen uuhien aitaukseen paria päivää ennen kuohintaa ilmoitteli itsestään viisi kuukautta myöhemmin kahtena yllätyskaritsat pyöräyttäneenä uuhena. Olkoonkin, etten ennen sitä taidonnäytettä olisi ikäkuuna päivänä uskonut, että yksi nuori ja kokematon pässi saisi kaksi uuhta tiineeksi vajaassa minuutissa. Nyt olenkin ollut avoimin mielin sen suhteen, että vauvamainen reppana Ylermi olisi sittenkin saattanut ehtiä kikkailemaan ennen laidunkauden alkua uuhien seassa siihen malliin, ettei Nanan lihavuus olisikaan silkkaa seurausta laidunkauden mässäilyistä.

Pässejä hankkiessamme olemme toki varautuneet karitsointeihin niin, että tallissa odottelee ylimääräinen karsina synnyttäville uuhille. Vaan koska en ole ollenkaan varma siitä, alkavatko keväällä odotetut karitsoinnit sittenkin jo nyt syksyllä, en ole vielä hennonnut eristää Nanaa kökkimään muusta laumasta erilleen. Se olisi aika kurja temppu, ottaen huomioon sen mahdollisuuden, ettei uuhi ole tiineenä alkuunkaan, vaan vain pulska.


Ainakin keväälle on odotettavissa karitsoja, siihen malliin hyörivät pässit nyt Ansan peräpäädyn ympärillä huulet töttöröllä.


Eilen illalla laskin, että jos Nana olisi kuin olisikin tiine, sen synnytys ajoittuisi tämän viikon, viimeistään puolentoista, sisään. Olen käynyt tsekkaamassa lampaan voinnin säännöllisesti, ja eilen illalla nukkumaan mennessäni laitoin herätyksen aamuyölle, jotta voisin reagoida mahdolliseen karitsointiin siirtämällä synnyttävän uuhen lämpimään talliin omaan rauhaansa.

Asentaessani herätystä perjantai-lauantain väliselle yölle kello neljäksi totesin Antille, että aion muuten nousta aamuyöstä tuonne myrskyyn, ihan vaan kattomaan kuinka meidän lammas on lihava.
Antti tuhahteli ja mutisi tyynyynsä minun olevan täysi sekopää, ja itse en meinannut saada unta kun alkoi niin naurattaa. Siltikin nousin yöllä tiirailemaan lammasta, joka oli autuaan pöllämystynyt siitä, miksi paukkasin lampolaan keskellä yötä kyttäämään ja kyselemään, kuinka se maha oikein voi. Oikein hyvin, kiitos kysymästä, tässä märehdin ja röyhtäilen paria kiloa iltaheinää ja nyt kun kerran kysyit, voisin kohta hiihdellä tuonne heinähäkille syömään ja lihomaan vähän lisää.

 Että niin. Tänä vuonna vuotuisiin kekrin valmistelupuuhiimme lukeutuu ulkotöiden, syystunnelmoinnin ja farmin talviteloille laiton ohella myös mitä todennäköisimmin ylensyöneen lampaamme aamuöinen vahtaaminen. Onpa taas jotain, mitä sitten vanhana kiikkustuolissa muistella.