Mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikaisratkaisu, sen nyt varmasti tietää ihan jokainen. Meillä yksi tällaisista ratkaisuista on ollut kanala-lampolan katto. Emme ehtineet asentaa kopperoon kunnon kattoa aikoinaan, joten isäntä peitteli katon pressulla syyssateilta suojaan. Se helkutin pressu ehti lepattaa katolla iloisesti kaksi vuotta, kunnes päätimme, että tämä ei voi enää jatkua näin.

Katto-operaatio tarvitsi hoitaa alta pois siksikin, että sen valmistumisesta riippui myös muiden puuhiemme edistyminen. Haluaisimme kanoille vihdoin ja viimein katetun ulkotarhan. Tarhaa ei puolestaan ole mitään järkeä rakentaa, ennen kuin katto on paikoillaan. Se olisi ollut vain tiellä huopien nakuttelussa. Ulkotarhasta huolimatta aiomme yhä antaa kanoille myös päivittäistä vapaanaviipotusaikaa.

Katetun tarhan olemassaolossa on kuitenkin puolensa: ensikseen, se pidentää kanojen ulkoilukautta, sillä pikku pakkanen niitä ei haittaa, mutta lumessa ne eivät kahlaa mielellään. 1.3.-31.5. on lakisääteinen siipikarjan ulkonapitokielto, ja vuosittain sydäntäni oikein vihloo, kun kevään tullen joudun telkeämään kotkottimet kolmeksi kuukaudeksi sisälle kanalaan. Katetussa tarhassa kanojen on kuitenkin luvallista ulkoilla sisälläpitoaikanakin. Toisekseen, ulkoilu turvallisesti aitojen sisäpuolella tuo mielenrauhaa silloinkin, kun emme ole kotosalla pitämässä kanoja silmällä. Täällä metsässä riittää petoeläimiä, joille hömelönä pitkin pihaa kekkuloiva kanapaisti kelpaa paremmin kuin hyvin. Kesällä yhytin myös naapurimökin kersat pihaltamme juoksemasta kanojen perästä. He jahtasivat kolmen porukassa ja kanat juoksivat pakoon henkihieverissä. Voin kertoa, että annoin tästä toiminnasta melko raikuvan, mutta rakentavan palautteen.




Ihmeen vähillä petovahingoilla olemme kanojen suhteen säästyneet. Siitä täytyy kyllä kiittää meidän armasta Jaakoppi-kukkoamme, joka jaksaa vahtia haaremiaan herkeämättä. Erityisesti kanahaukat aiheuttavat meillä säpinää näin syksyisin. Pihalle kärkkymään ilmestynyt kanahaukka on aina varma syksyn merkki.

Aiemmin tällä viikolla satuin olemaan olohuoneessa, kun Jaakoppi alkoi huutaa aivan ikkunan alla kuin parempikin palosireeni. Ehdin nähdä, kuinka kanojen pyrstöt sujahtivat syreenipuskan uumeniin Jaakopin pitäessä perää. Samalla, kun kukko kaikkosi pusikkoon, kiisi iso haukkanaaras ihan ikkunan ohi. Nappasin oven pielestä ensimmäisen kättä pidemmän esineen (rikkinäinen sateenvarjo) käteeni ja syöksyin pihalle hippulat vinkuen sukkasillani, mutta haukka oli ehtinyt kaarrella tiehensä. Laskin pusikossa pilkottavat kanat, kaikki tallella. Ainoastaan silkkikana Hönö-Hempukka Hönttylä puuttui, mutta se löytyi nopeasti munimasta lampolan pihaton nurkasta. Todennäköisesti Hönis oli autuaan tietämätön koko haukkajupakasta. Se on sillä tavalla vähän hönö, ettei se useinkaan tajua mistään mitään. Se varmasti vain hönöilisi ympäriinsä tyytyväisenä, vaikka kettuperhe päättäisi muuttaa kanalaan orren alle, ja koululuokallinen naapurin lapsia hyökkäisi tontillemme muuta parvea jahtaamaan.

Haukkaepisodin jälkeen päivystin herkeämättä päivän ikkunoissa ja tarkkailin, palaisiko haukka uuteen yritykseen. Jaakoppi piti kanansa visusti puskan suojissa koko päivän, kunnes se tuntien piiloilun jälkeen lähti itse syreenin katveesta varovaiselle tiedustelukierrokselle. Kun Jaakoppi katsoi reitin olevan selvä, kujersi se kanasensakin esiin pusikon suojista. Elämä jatkui, kirjaimellisesti.

Jaakoppi ja piiloutumisen taidonnäyte

"Kukk(okiek)uu."

Sain myöhemmin samalla viikolla huomata ilokseni, että Jaakopin lisäksi meillä on kaksi uutteraa pihavahtia. Viime syksynä pistin merkille, että harakkapariskunta viihtyi päivittäin takapihallamme. Ilmeisesti ne olivat äkänneet kompostimme sekä kanojen rehukaukalon, johon tapasin jättää kanoille toisinaan uloskin murkinaa. Anttia pihalla pyörineet ja tilaisuuden tullen kaiken ympäriinsä penkovat harakat ärsyttivät, mutta minä tykkäsin tästä kaksikosta. Nimesin ne Pyryksi ja Rietiksi, ja kun ne vielä talvellakin hyörivät pihallamme päivittäin, ryhdyin ruokkimaan niitä ruuantähteillä.

Keväällä Pyry ja Rieti rakensivat risupesän rantakuusikkoon. Muutaman viikon kuluttua pihallamme pomppi kolme töppöpyrstöistä ja nappisilmäistä vauvaharakkaa. Harakan äänihän ei ole mikään maailman kaunein, ja Antin ärsyyntyminen kasvoi entisestään. Minä heräsin usein aamuyöstä niiden pitämään metakkaan toteamaan, että äänellään se harakkakin laulaa. Kävin isännältä salaa viemässä rantaan jauhelihakökkäreitä ja hedelmänpaloja ja aina pihatöitä tehdessäni seurasin tohkeissani, kuinka tärkeinä Pyry ja Rieti hoivasivat lammastarhassa pomppivaa jälkikasvuaan.

Poikaset oppivat lentämään ja katosivat pihaltamme. Pyry ja Rieti jäivät. Isäntä marmatti, että meinaako noi jäädä asumaan.

Pari päivää edellä mainitun kanahaukkahyökkäyksen jälkeen tiskasin keittiössä, kun näin kanahaukan, todennäköisesti sen saman kuin viimeksi, istumassa koivussa tonttimme laidalla. Ennen kuin sydämeni kerkesi hypätä kurkkuun, kaksi mustavalkoista vauhtiviivaa säntäsi haukan kimppuun. Pari sekunttia ehti mennä, kunnes haukka otti siivet alleen ja häipyi kiireenvilkkaa horisonttiin. Minä seurasin nopeatempoista, mutta tapahtumantäyteistä jännitysnäytelmää keittiön ikkunassa, tiskiharja tanassa ja huuli pyöreänä.

Rieti ja Pyry ovat varsin reviiritietoisia ja pitävät kyllä huolen siitä, ettei ihan kuka tahansa tule niiden huudeille kekkuloimaan, sen verran olen tässä vuoden kestäneen yhteiselomme aikana havainnut+. Nyt sain huomata, että niiden vahtivuorolla edes täysikasvuisella kanahaukalla ei ole pihallemme mitään asiaa. Olemme pohtineet, pitäisikö meidän joskus hankkia laumanvartijakoira varjelemaan eläimiämme, mutta emmepä arvanneet, että saammekin kaksi laumanvartijaharakkaa.

Haukkaa ei ole sen koommin näkynyt, kun pihaharakat päättivät ottaa siitä mittaa. Kanat ovat nautiskelleet syksyisistä auringonpilkahduksista ketarat oikosenaan. Anttikin on suhtautunut harakoihin entistä suopeammin. Ja minähän vein Pyrylle ja Rietille oitis palkinnoksi aimo satsin kissanruokaa, jotta ne viihtyisivät luonamme vastakin vahtia pitämässä.

Kun kana löytää sopivan aurinkoisen paikan, se nostaa siipeään...

... oikaisee toisen kinttunsa...

... ja asettuu sitten sopivaan kylkiasentoon paistattelemaan. Janis torkahti, mutta Hönis huomasi kameran ja heilautti tupeensa viehkosti sivuun. Koska hän on sen arvoinen.

Viikonloppuna suuntaan Ikaalisiin hakemaan kanaporukkaamme hieman täydennystä, kun eräs luomukananmunia tuottava tila uudistaa parveaan ja myy pois niin kutsuttuja poistokanoja. Ymmärtääkseni käytäntö kaikissa tuotantokanaloissa on, että parvi uudistetaan parin vuoden välein, ja kaikki tilan munivat kanat hävitetään, jotta tilalle saadaan järjestettyä tuotantotauko ennen uusien kanojen saapumista. Tauon aikana tilat puhdistetaan perusteellisesti. On ilahduttavaa, että kyseinen luomutila pyrkii sijoittamaan tuotannosta poistuvat sulkapeffansa uusiin, huolehtiviin koteihin. Sen verran olen itse höpsähtänyt kanoihin niiden sielunelämää seuratessani, että sanalla "poisto" on aika karmivasti kumiseva kaiku, kun nyt kuitenkin elävistä otuksista puhutaan.

Kanaparvemme suurentuessa olen alkanut myös varovasti haaveilla kotitilan munamyynnistä. Se toki vaatii jonkun verran virastoasiointia, lippulappujen täyttelyä ja kakkanäytteiden sötköttelyä sekä postittamista, mutta ehkä näille voisi täällä Teiskossa olla markkinarako. Voisin myydä munia nimellä Jaakopin muijien maalaismunat. Tai kävisikö Harakan vahtimat metsäläismunat? Teiskon munaskuukkelit? Kukkolan vapaakanojen tuotokset? Villin kanan puskamunat? Niin paljon vaihtoehtoja, että homma kaatunee jo ennen alkuaankaan pelkkään nimivalintaan. Mutta aina saa silti haaveilla.

Eräs kokenut lampurihenkilö totesi kerran Facebookin lammasryhmässä lampaan olevan siitä jännä otus, että ruokaa nähdessään se on valmis tallomaan vaikka jälkeläisensä liiskaksi, jos tuo mainittu jälkeläinen sattuu seisomaan emouuhen ja ruuan välissä. Voin kertoa myös omakohtaisesta kokemuksesta, että kauraämpärin näkökenttäänsä saanut lammas todellakin muuttuu lauhkeasta villapallerosta salamannopeasti hurjaksi ja häikäilemättömäksi villipedoksi. Heinä ei aiheuta onneksi ihan samaa efektiä, mutta suht kovaa valuuttaa se on sekin lampaiden kanssa touhutessa. Entisen heinähäkin kanssa ei mennyt aikaakaan, kun päkättimet olivat änkeneet itsensä väkipakolla läpi riistaverkosta, koska ilmeisesti juuri se häkissä olevan heinäkeon päällimmäinen korsi oli juuri se tavoiteltavin ja herkullisin. Hirvienkin aisoissa pitämiseen tarkoitettu aitaverkko ihan kirjaimellisesti katkeili silmissä, ja minä sain alituiseen olla sitomassa häkistä törröttäviä rautalangan pätkiä, jotteivat hullaantuneet lampaat puhkoisi niihin silmiään.

Kertalaakista päätimme hylätä ajatuksen toisen verkkokyhäelmän teosta. Heinien maahan heittely ei myöskään tulisi talvella kuuloonkaan, hukka olisi valtava ja lisäksi lampaat ovat herkkiä sairastumaan maaperästä tarttuvaan listeriaan. Talasbuan-vlogin fanina olin videoita katsellessa pistänyt merkille varsin näppärän näköisen heinätelineen, joka Mathiaksella ja Tovalla oli käytössä lampaillaan. Siihen mahtui reilusti heinää, jotta lampaat saisivat olla myös kylmimmillä ilmoilla vapaalla ruokinnalla. Katto piti telineessä olevan heinän kuivana, ja V-mallisesta telineestä lampaiden oli helppo syödä. Telineiden ympärillä oli kaukalot niin, että jos ja kun eläimet kiskoisivat heinää ulos, se ei tippuisi maahan, vaan variseekin kaukaloon. Muistin videolta Mathiaksen mainitsevan, että syöttöteline oli perinteistä, suomalaista mallia.

Aina, kun Antti loppukesän mittaan otti heinähäkin rakentamisen puheeksi, päällepäsmäröin, että pitää sit tehä siitä semmonen kun Talasbuanissa, se oli hyvä systeemi! Ja niin kuin aina käy, kun minä esittelen isännälle jotain briljanttia ideaa, jota hän itse ei ole saanut tai nähnyt, pyysi hän epäileväisenä nähtäväksi lisää havainnollistavaa kuvamateriaalia. Ja no, minä en tietenkään enää löytänyt sitä kyseistä videota.

Etsimiseen turhauduttuani kaivoin sisäisen myyntimies-Mynttiseni esiin ja aloin selvittää Antille yksityiskohtaisesti hyvän heinätelineen saloja. Tiheät ja vinot pinnat, katto, varisemiskaukalo, joku aukko, mistä heinää saa tuupattua sisään. Ihan selkee homma. Antti tuumaili hetken ja alkoi sitten sommitella lautoja oikeisiin kulmiin.





Onneksi meillä on yhteistä taivalta mittarissa jo sen verran, että mies saa sekavistakin selostuksistani kiinni tavalla, johon eivät muut pystyisi. Heinille kyhäytyi aikas hieno mökki, jossa on otettu huomioon lampaankestävyys ja myös se, etteivät päkäpäät onnistu jäämään telineeseen päästään tai muista ruumiinosistaan nalkkiin.

Heinähäkkyrä sijoiteltiin niin, että sen toinen, avoin pääty osuu ulos lammasaitauksesta. Niin sen saa täytettyä aitauksen ulkopuolelta. Kaukaloon varisseet heinät saa tarvittaessa kahmittua käsin takaisin telineeseen. Isäntä nikkaroi vielä pitkät kattolipat hökötykseen, koska oli harmissaan siitä, että syyssateiden tullen lammasressut kastuisivat muuten syödessään.

Koko mökkerö rakennettiin kierrätetyllä puutavaralla, joten heinätelineelle tuli lopulta hintaa vain koko hässäkän käyttöikää pidentävien kattohuopien verran. Ei siis paha ollenkaan, etenkään jos säästämme tällä pienellä rahallisella ja ajallisella investoinnilla tulevien talvien hukkaheinissä.

Olen ryhtynyt opettelemaan leivän leivontaa taannoin vintiltämme löytyneeseen Kukkolan emännän taikinajuureen. Elvyttäessäni ainakin satavuotiasta ja vuosikymmeniä eristämättömällä vintillä lojunutta juurta saatoin ehkä hieman höyrähtää.

Juurinoviisina en ollut ollenkaan varma, mitä olin tekemässä, ja sötkötin vanhaa taikinankikkaraa jos jonkinnäköisiin jauhoihin ja vesimääriin. Lopulta hyppysissäni oli noin kymmenkunta purnukallista taikinavelliä, joita kiikutin aamusta iltaan ympäriinsä, aina mahdollisimman lämpöistä paikkaa etsien. Huomasin Antin katseessa jonkinlaista tutkimatonta huvittuneisuuden ja hulluksileimaamisen sekamelskaa, kun hän eräänkin kerran hyppäsi autoon aikeenaan lähteä kauppaan, ja minä juoksin perässä tossut läpsyen ja mylvien, että älä-vaan-lähde-kaahaamaan-sillä-yhtään-mihkään-mun-juuret-on-siellä-lämmittelemässä!

Taikinatölkkejä hoivatessani ja ulkoiluttaessani unohdin pariksi päiväksi täysin, että olin heittänyt myös vanhaa taikinaa sisältävän tiinun pohjalle hieman luomujauhoja ja lämpöistä vettä. Eräänä päivänä sitten ihan uteliaisuuttani kurkistin unohdettuun puukiuluun ja kas, juuri oli villiintynyt kuplimaan ja paisumaan! Kaavin sen tiinun pohjalta kiireesti talteen, ja siitä tuli kuin tulikin se hapanjuuri, jota olen nyt ryhtynyt käyttämään.

Olen nyt pariin otteeseen leiponut vehnäleipää osapuilleen tätä ohjetta mukaillen. En ole mikään leipuri. Yleensä kun olen yrittänyt tehdä leipää milloin milläkin ohjeella, on lopputulos ollut sen sorttinen, että sitä olisi voinut nakertelun ohella käyttää vaikka lyömäaseena tai työkaluna, mikäli vasara on päässyt hukkumaan. Hapanjuurella leivotussa leivässä koostumus on kuitenkin ihan täydellinen, mausta puhumattakaan ja leipurista huolimatta.







Syksy ja sen hitaus ja hiljaisuus saa myös inspiroitumaan ihan uudella lailla. Olen jo pitkään lämmitellyt Anttia ajatukselle, että ryhtyisimme tekemään yhdessä videoblogia. Hiljalleen isäntäkin on alkanut lämmetä ajatukselle. Mikäli tämä uusi hankkeemme tulee toteutumaan, niin jo etukäteen saatan luvata, että mitään kovin virkeää ja pirtsakkaa tuskin saamme aikaiseksi. Vasaranpaukutusta, höntyileviä metsäläiskakaroita, elämää eläinten kanssa, luonnonilmiöiden pällistelyä ja laahaavaa dialogia sitten sitäkin enemmän. Että kiinnostaisiko?