Hupsista, blogitauko venyikin odotettua pidemmäksi. Ensin meinasin sanoa olleeni liian kiireinen kirjoittamaan, mutta se olisi kukkua, sillä vaikka viime viikot ovatkin olleet touhuntäyteisiä, ei kiireestä ole ollut tietoakaan. Ilmeisesti sitä voi siis olla myös liian kiireetön kirjoittamaan.




Tällainen lähes kesy pikkuvarpunen on hyörinyt pihallamme jo viikon päivät.


Tämä on se vuodenaika, kun luonnossa ja puutarhassa kaikki kukkii.
Olen elonmerkkejä näyttävästä ja selvästi kehityskelpoisesta rohdostarhastani erityisen iloinen siksi, että kanat ovat tärvelleet lavankaulustarhan. Satoa sieltä ei ole tänä kesänä tulossa kuin jokusia hassuja juureksia ja muutama valkosipuli. Tietysti turhautti, että keväällä tuli tehtyä turhaa työtä. Mutta toisinaan tulee, minkäs teet.

Myös villivihannesosastolla olen kokenut ajoittaisia turhautumisen hetkiä. Isännällä kesä on kiireisintä sesonkia töiden suhteen, ja minä olen ollut paljon keskenäni kotona lasten kanssa. En tiedä miten teillä muilla, mutta tällä meidän orkesterilla ei ainakaan lähdetä ihan tuosta noin vain puskiin rämpimään hyttysten syötäväksi. 

Kun minulle tulee stressi, vaikka vain pienikin, en nuku. Kun ei nuku, ei pää toimi ihan täydellä teholla. Asiat, jotka ovat loppupeleissä aika mitättömiä eivätkä lainkaan valvomisen arvoisia, saavat väsyneessä mielessä ihan liian suuret mittasuhteet. Siitä tulee helposti kierre.

Nukuttuani muutaman viikon huonosti seisoin rantaryteikössä aamulla puoli kuudelta kuuntelemassa korpin raakuntaa ja mietin, että on tämäkin. En kai nyt tosissani ole porskuttanut kolmea viikkoa muutaman tunnin pätkittäisillä yöunilla murehtiessani epäonnistunutta papusatoa ja kuivaamattomia vuohenputkia! No en tietenkään, en varsinaisesti. Mutta kun väsymys, kierre ja liian suuret mittasuhteet.






Siellä rannassa tönöttäessäni ja väsymyksestä sirrittävin silmin sumuista järveä tuijottaessani tajusin, että kaiken pahan alku ja juuri tässä(kin) unettomuussekoilussa oli vanha ja viheliäinen tuttuni, sisäinen suorittaja. Jotkut tekevät päivät palkkatöitä, pyörittävät illat omaa yritystä ja hoitavat siinä sivussa vähintään kolmea termarin kokoista mukulaa sanoen, että siinähän ne ohessa menevät keskenään leikkien. Ja minä pöljä mietin, että missä mättää, kun en kykene samaan. Kun oikein psyykkaan itseni siinä-ne-menee-sivussa -mielentilaan, kyntää joku ennen pitkää naama edellä nokkospuskaan, syöttää pikkusiskolle kanankakkaa tai saa nokkamukista vasemman koukun ja oikean suoran silmäänsä. Niinä hetkinä lipsun miettimään, että joku tässä ei mene ihan yks'yhteen, jotain teen väärin.

Mutta hitot teen. Meillä on ollut älyttömän hauska kesä, pois lukien ne öiden unettomat hetket kun olen soimannut itseäni aikaansaamattomuudestani. Olemme pistäneet aamusta lasten kanssa musat soimaan ja jorailleet kahdeksan kertaa putkeen esikoisen lempibiisiä, JVG:n Ikuista vappua. Väsyneenä ja miettien, että jotain-muutakin-ehkä-pitäis, mutta näin kukaan ei ainakaan telo itseään.

Eilen illalla, kuten joka ilta, teimme Venlan kanssa eläintenhoitokierroksen. Lapsi osaa annostella jokaiselle elikolle rehut itse ja koki vielä henkilökohtaiseksi kunniakseen laittaa Narsu-kanillemme kippoon itse porkkanan. Vielä hetkeä ennen puolta yötä lähdimme viemään koiria iltapissalle. Venla tuijotteli tien pientareita, osoitteli kasveja ja huuteli, että äiti, tuossa on nokkonen, se polttaa jos sitä koskee. Äiti, tuossa on mesiangevvo, siinä on sääkylääkettä. Tuossa on maitohoosma. Sitä voi syödä. Mennäänhän sitten hiljaa suon laitaan, ettei villieläimet pelästy?

Kun minulla on kiire murehtia unettomina öinä huonoa äitiyttäni ja kaikkia aikaansaamattomuuksiani, tulee kolmevuotias kertomaan minulle kasvien nimiä ja valistamaan, kuinka kurkiperhettä ei saa säikyttää pois suon laidalta. Vaikka ajoittain tunnenkin, että kaikki menee munilleen, ei silti ehkä oikeasti menekään, kun noita ihania naperoita hetken malttaa kuunnella.





Tänään esikoinen pyysi aamupalan jälkeen jälleen Ikuista vappua ja Robinia ja kuopus säesti vieressä Buu-ka, Buu-ka, Robbarin Boom kah-biisin tahtiin.

Bailasin mukana sydämeni kyllyydestä. Yksivuotiaamme twerkkasi vaippapylly hytkyen, kolmevuotiaalla on hämmästyttävä nuottikorva ja mielettömät tanssimuuvit. Minulta unohtuivat myllätyt pavut ja keräämistään odottelevat villiyrtit.





Eilen kitkin tomaattien varkaita ja vahdin ulkoammeessa helteessä vilvoittelevia lapsia, kun Antti tyhjäsi lampolan pihattoa ja kärräsi pehkua tulevalle kasvimaalle. Kun tuuli puhaltaa tietystä suunnasta, haisee kämpässämme avoimen ikkunan läpi pöyhitty lampaan kakka.

Paska haisee ja banjot soi, joku vessassa vaikeroi. Tänään vessassa vaikeroija oli esikoisemme, joka valitti, etten osannut taitella vessapaperia samalla lailla kuin isi.