Kun äitini jäi kesälomalle ja ilmoitti olevansa innokas ottamaan lapsia yökylään, aloimme isännän kanssa pohtia, ettemme olleet aikoihin tehneet mitään kivaa kaksistaan. Kun odotin esikoistamme, teimme sopimuksen, että pidämme kahdenkeskisestä ajasta kiinni ja järjestämme ainakin kerran kuussa aikaa tuijotella toisiamme silmiin.

No, se päätös meni ihan kivasti sitten. Olemme viettäneet aikaa kaksin, mutta "kerran kuukaudessa" onkin ollut todellisuudessa "kerran vuodessa".

Nyt kun tilaisuus tarjoutui, päätimme, että voisimme ottaa yhden illan rentoilun merkeissä. Kotoa pitäisi tosin häipyä, sillä täällä emme malttaisi ihan vain röhnöttää kun kumminkin joku ihan pikku homma sattuisi silmään ja siinä sitä taas mentäisiin. Eli mitä keksitään? Kaupunkiin, syömään, juomaan ja maleksimaan? Ehei, menee vaikeaksi (ja kalliiksi). Muistin nähneeni taannoin jossain mainoksen täällä Teiskossa, tarkemmin ottaen Kaanaassa sijaitsevasta Tuulentien tilasta. Sijainti keskellä kaunista maalaismaisemaa, aittamajoitus, pieni kahvila aamupalatarjoilulla ja kotieläimiä. Huokeat hinnat, lyhyt matka ja paikallista yrittäjyyttä. Koiravieraatkin olivat tervetulleita! Vaikutti täydelliseltä.

Tiedustellessani aittojen varaustilannetta sain nopean vastauksen, että Obelix-aitta olisi vielä vapaana lauantaille. Heti kättelyssä meiltä tiedusteltiin myös erikoisruokavalioista ja allergioista aamiaisen suhteen.





Helteisen lauantain iltapäivänä saavuimme Kaanaaseen. Isäntäpari toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi. Asetuttuamme meille varattuun aittaan päätimme piipahtaa Lato Caféssa. Nautiskelimme pullakahvit terassilla seuraillen samalla pihamaalla touhuavia tilan eläimiä ja pääskysiä, jotka suhahtelivat räystään alta päidemme yli pyydystämään hyönteisiä peltojen yltä. Kahvittelupaikaltamme aukeni upea näkymä tilan viljelysmaille, jossa viljeltiin muun muassa täysin torjunta-aineetonta mansikkaa.






Emäntä Anne kertoi, että kaikkia tilan eläimiä saa käydä vapaasti katsomassa ja rapsuttelemassa, ainoastaan villisika-aitaukseen ei passaa tunkea sormiaan. Eipä olisi tullut kyllä mieleenkään moinen kun näimme, kuinka tehokkaasti possut imuroivat kovakuorisia hedelmiä ja vihanneksia töpselikuonoihinsa. Tarkkailimme villisikojen touhuja ja tonkimista pitkät tovit ja mietimme, että niin kiehtovia kuin nuo jättimäiset ja kunnioitusta herättävät röhkijät olivatkin, ei niihin ihan äkkiä tekisi mieli törmätä marjastusreissulla (täällä Teiskossakin villisikoja elää metsissä pitkin poikin).

Eläinten ihmettelyn lisäksi tilan pieni ja viihtyisä pihasauna, upealla paikalla metsässä sijaitseva grillikota sekä nuotiopaikka olivat myös majoittujien vapaassa käytössä. Lapsia varten pihalla oli myös liukumäki, trampoliini, keinuja ja muuta mukavaa, ja mietinkin, ettei Tuulentie olisi pöllömpi paikka vierailla joskus lasten kanssa.

Itse majoitustilat oli tehty 200-vuotiaisiin vilja-aittoihin. Hämyisissä aitoissa oli helteestä huolimatta viileää ja valaistus niissä oli järjestetty mukavan tunnelmalliseksi. Aittojen yhteydessä oli yhteinen keittiö, jonka jääkaappia, mikroa, kahvinkeitintä ja astioita sai vapaasti käyttää.






Satuimme valitsemaan minilomaviikonloppumme niin, että seudulla järjestettiin jonkinlainen koirakoulutus ja meidän lisäksemme molemmissa muissakin aitoissa majoittui koira-asukkaita. Seinänaapurissamme oli niin ikään rescuetaustainen koira, jota "leirielämä" tuntui myös hieman jännittävän. Koirien muutamia yöllisiä seinänrakojen läpi käytyjä sananvaihtoja lukuunottamatta nukuimme ilmavassa ja viileässä aitassamme kuin tukit hyvän saunan ja nuotiolla nautitun iltapalan päälle.

Aamupalan olimme sopineet yhdeksäksi. Hiippaillessamme unenpöppöröisinä aamupalalle Latokahvilaan tilan emäntä Anne toivotteli meille aurinkoisena hyvää huomenta tiskin takana. "Toivottavasti tykkäätte mannapuurosta mansikkahillolla, se on noista meidän omista mansikoista tehtyä hilloa". Tarjolla oli myös herkullisia tilalla leivottuja leipiä ja tuoretta kahvia. Ah.

Aamupalaa lähdimme sulattelemaan pienelle kierrokselle eläinten luokse. Emäntä lähti henkilökohtaiseksi oppaaksemme ja esitteli meille tilan vuohet, myskiankat, kanat, kainuunharmas-lampaat ja kanit. Hevoset nauttivat aamuheiniään laitumella tien toisella puolen. Juttua eläimistä riitti, on aina yhtä ihanaa päästä turisemaan sellaisten ihmisten kanssa, joiden arki pyörii myös pitkälti eläinten ympärillä ja joille niiden hyvinvointi on sydämen asia. Tuulentien isäntäparista huokui aito välittäminen ja eläinrakkaus.






Kaikista tilan ihanista eläimistä sydämeni vei mennessään viikon vanha villisikaporsas, joka touhotti pikkuinen kärsä uteliaasti vipattaen kärryssä navetan edustalla. Pieni porsas oli ollut oikea yllätysvauva, jonka emo ei ollut ottanut pientä huolehtiakseen ja jonka tilan isäntä oli saanut pelastettua viime hetkellä sika-aitauksesta. Huonossa kunnossa ollut pikkuporsas oli otettu keinoruokintaan, ja viikossa siitä oli kuoriutunut oikein vilkas ja puuhakas pikku nysä-putte. Paino sanalla nysä, sillä natiainen ei ollut maitotölkkiä suurempi.

Pikkupossu ahmi maidonvastiketta ahnaasti paijailun lomassa. Syötyään kyllikseen sen silmät alkoivat lupsua ja se alkoi möyhentää uneliaana päiväunipaikkaa pieneen heinäpesäänsä. Onneksi tilalla oli näytekappaleita minkä kokoinen sienestäjän kauhu tuosta vauhtiraidoitetusta söpöliinistä muutamassa kuukaudessa kasvaa, sillä muuten olisin saattanut hipsiä tilalta kotiin vähin äänin possu taskussani.







Tuulentien tila on paikka, jonka lämminhenkisyys, välittömyys ja maanläheisyys jäivät lähtemättömästi mieleen. Sinne kannattaa lähteä jo paikan itsensä vuoksi leppoisan viikonlopun viettoon, mutta pitkä matka siitä ei ole myöskään piipahtaa vaikkapa patikkaretkellä Helvetinjärven kansallispuistossa tai Muroleen kanavaa ihmettelemässä.

Kahvila palvelee joka päivä klo 10-18 vielä 11.8. asti. Kahvilassa ja tilapuodissa käy vain käteismaksu, ja koska käteistä meille ei tälle reissulle sattunut mukaan, sain tilan kielen mennessään vievästä mansikkahillosta hyvän syyn tehdä vielä päiväretken tilalle lasten kanssa ennen sen sulkeutumista talviteloille.

Mielestäni puutarhakasvi on parhaimmillaan, kun se toimii ilona sekä silmälle ja pölyttäjille, että hyötykasvina. Huimasti lisäpisteitä ropisee myös monivuotisuudesta tai itsekylväytyvyydestä. Noita seikkoja silmällä pitäen olen tehnyt kasvivalintoja takapihamme kukkapenkkeihin. Heinäkuussa alkaa paras sesonki kukkien keruuseen niin luonnossa kuin puutarhassa.

Minussa on aina ollut hiukan puskanoidan vikaa ja kasvien erilaiset vaikutukset niin terveys- kuin muussakin mielessä kiinnostavat. Meillä heinäkuiset kukkijat päätyvätkin pääasiassa kotilääkekaapin täytteeksi kuivurin kautta. Mitään oikeita lääkärin määräämiä lääkityksiä emme rohtokasveilla tietenkään korvaa, mutta arkisiin pikkuvaivoihin aina vatsanväänteistä flunssaoireisiin luonnon omat tropit kiilaavat mennen tullen ohi kaikenmaailman pillerien napsimisesta.

Luonnonrohtojen kanssa on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että lempeimmissäkin kasveissa on paljon ytyä. Yrttien käytössä pätee sama sääntö kuin sienissä: kerää ja käytä vain sellaisia kasveja, jotka varmuudella tunnistat ja jotka tiedät turvallisiksi. Sinällään mieto ja harmitonkin yrttikasvi saattaa aiheuttaa ei-toivottuja yhteisvaikutuksia lääkkeiden kanssa. Maalaisjärjen käyttö auttaa tässä(kin) asiassa jo pitkälle!

Mutta siinä päivän saarna. Nyt aiheeseen.

Vanha kansa tunsi päivänkakkaran muun muassa virtsaneritystä lisäävänä rohtona. Sitä on käytetty veteen tai maitoon keitettynä myös vatsakouristuksiin.

Oma puutarhamme on vielä alkutekijöissään, mutta kuten aina kaikesta, myös siitä minulla on jo vaikka mitä visioita. Ihailen cottage garden -tyylisiä puutarhoja ja jotain sen tyyppistä toivoisin vielä jonain päivänä meidänkin pihaltamme löytyvän. Vajaan puolen hehtaarin maatilkullamme (josta eläimille on varattu iso siivu) on kuitenkin rajallisesti tilaa rehevän kukkatarhan perustamiselle, mikäli siinä sivussa haluaa kasvattaa omavaraisuusastettaan. Siksikin siis aina parempi, jos rönsyilevältä ja kukkivalta takapihalta saa kerättyä täytettä teekuppiin ja kotiapteekkikaappiin.

Runsaana rehottavat mausteyrttipensaat olisivat mitä ihanin ratkaisu, mutta ilmasto täällä perä-Pohjolassa luo tiettyjä rajoitteita. Olen katsellut säälivästi omaa nipin napin puoleen sääreen yltävää laventelipuskaani, sitä ainoaa, joka ihmeen kaupalla onnistui sinnittelemään talven yli tähän kesään.

Vaan onneksi ei ole Luontoäiti meitä pohjoisenkaan kotitarvepuutarhureita unohtanut.

Maurinmalvaa ja siankärsämöä

Yllättävän monilla vanhojen talojen ja tönöjen pihoista löytyvillä vanhoilla puutarhakukilla on rohdosvaikutuksia, joita on ennen vanhaan osattu myös monipuolisesti hyödyntää. Esimerkiksi Yrttitarha.fi on hyvä perustietopankki, jonka haulla (joko kasvin tai oireen mukaan etsiessä) löytyy tietoa kasvien ravinto- ja lääkekäytöstä, kuin myös infoa kasvien käytöstä kansanperinteessä. Itse vierailen Yrttitarhassa tämän tästä, kun tunnen tarvetta tarkistaa hätsynpikaa jotain. Sivustolta löytyy lisäksi muun muassa hyviä ohjeita kasveista tehtävien tinktuuroiden, hauteiden, voiteiden ja muiden troppien tekoon.

Parhaan rohdoskukkasesonkin ollessa juuri nyt, ajattelin jakaa muutamia suosikkejani, joita olen hiljakkoin kerännyt ja kuivannut omaan kotiapteekkiimme:


Malvat - erilaisia malvoja on kokemukseni mukaan helppo kasvattaa itse siemenestä. Kylvin pihaamme viime keväänä myskimalvaa ja maurinmalvaa ja tänä kesänä lisäsin sitä syksyllä kerätyistä siemenistä. Malvan kukinnoista saa kuivattuna limaa irrottavaa teetä, ja se toimii hyvin myös hengitystieinfektioihin ja limakalvojen tulehduksiin. Erityisen kiva puutarhakasvi malva on siksi, että sen kukinta-aika eli satokausi on pitkä ja runsas. Viime syksynä maurinmalvat kukkivat meillä vielä ensimmäisten yöpakkastenkin aikaan.


Siankärsämö - siankärsämöä kasvaa tontillamme runsaasti luonnonvaraisena. Olen antanut sen lyöttäytyä rauhassa kukkapenkkieni kupeeseen. Siitä satoa on helppo kerätä kevään nuorina lehtiversoina ja näin myöhemmin kukintoina. Siankärsämö on luonnon monitoimikasvi: se tuhoaa tehokkaasti bakteereita, sieniä ja viruksia niin ulkoisessa kuin sisäisessä käytössä. Se lievittää kipuja ja kouristuksia, puhdistaa verta ja tyrehdyttää verenvuotoa. Nyt myös lehtiä kannattaa kerätä ja kuivattaa, mausteena se on nimittäin omiaan muun muassa pian ajankohtaisissa sieniruuissa!

Siankärsämö

Kamomillasaunio - tämä monille tuttu teeyrtti ei ole ehkä puutarhan korein kukkija, mutta monikäyttöisyydessään lempeä ja mieto kamomilla päihittää monet muut. Olen hoitanut kamomillahauteilla ja -huuhteilla monen monituiset ihmisten ja eläinten silmätulehdukset, ihovauriot ja vauvojen vaippaihottumat. Sisäisesti käytettynä se lievittää ja rauhoittaa vatsakipuja ja suolisto-oireita. Kamomillan vaikutus on myös tyynnyttävä ja unentuloa edistävä. Itse olen löytänyt suuren avun nukahtamisvaikeuksiin ja rauhattomiin öihin otettuani tavaksi juoda oikein kunnon kupposen kamomillateetä ennen mönkimistä vällyjen väliin. Kamomillasta voi myös hyödyntää kaikkia maanpäällisiä osia, mutta kukinnot vaikuttavat voimakkaimmin.


Kehäkukka - nämä keltaisen ja oranssin sävyissä kukkivat pienet auringot ovat suosikkilistani kärkipäädyssä monestakin syystä. Kehäkukka on ihonhoitokasvina ihan ylivertainen: se puree bakteereihin ja tuo helpotusta haavoista hyönteisten pistoihin ja palovammoista ihottumiin. Sisäisesti käytettynä kehäkukasta voi löytää helpotusta muun muassa kenkkuilevan suoliston tasapainottamiseen. Kehäkukka on niin ikään satoisa ja pitkälle syksyyn kukkiva kasvi, joka kylväytyy helposti itsekseen ja josta on helppo kerätä siemeniä talteen.

Kehäkukkia ja kamomillaa

Tulevan kesän rohtokukkakylvöksiä voi hyvinkin ryhtyä jo nyt pohtimaan. Monet kukat varistelevat siemenensä maahan näin syksyllä kukinnan loputtua. Syyskylvöissä siemenet saavat maassa myös luontaisen kylmäkäsittelyn.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan esimerkiksi Maatiainen ry:n kattavaan valikoimaan. Heidän siemenluettelostaan löytyy paljon kestäviä kukkijoita, joilla on myös rohtokäytössä pitkät perinteet.

Tällainen lähes kesy pikkuvarpunen on hyörinyt pihallamme jo viikon päivät.

Tänään esikoinen pyysi aamupalan jälkeen jälleen Ikuista vappua ja Robinia ja kuopus säesti vieressä Buu-ka, Buu-ka, Robbarin Boom kah-biisin tahtiin.

Bailasin mukana sydämeni kyllyydestä. Yksivuotiaamme twerkkasi vaippapylly hytkyen, kolmevuotiaalla on hämmästyttävä nuottikorva ja mielettömät tanssimuuvit. Minulta unohtuivat myllätyt pavut ja keräämistään odottelevat villiyrtit.





Eilen kitkin tomaattien varkaita ja vahdin ulkoammeessa helteessä vilvoittelevia lapsia, kun Antti tyhjäsi lampolan pihattoa ja kärräsi pehkua tulevalle kasvimaalle. Kun tuuli puhaltaa tietystä suunnasta, haisee kämpässämme avoimen ikkunan läpi pöyhitty lampaan kakka.

Paska haisee ja banjot soi, joku vessassa vaikeroi. Tänään vessassa vaikeroija oli esikoisemme, joka valitti, etten osannut taitella vessapaperia samalla lailla kuin isi.

Perjantaina minun piti tehdä muiden omavaraisuusbloggaajien kanssa blogissa yhteispostaus puutarhan vaikutuksista mielenterveyteen. Tänään, heinäkuun ensimmäisenä maanantaina, olisi puolestaan määrä julkaista kuukausittainen Suuntana omavaraisuus -sarjan yhteispostaus.

Kävipä kuitenkin sellainen hama, että otin ja lähdin lasten kanssa viime viikolla lasten kanssa Kajaaniin. Reissussa tekstit jäivät kirjoittamatta, sillä ATK-taitoni eivät riittäneet nettiyhteyden virittelyyn.

Ja hyvä niin. Nettiyhteydettömänä Kainuun korvessa onnistuin nappaamaan hyppysiini jotain paljon oleellisempaa, kuin turhanpäiväistä stressiä blogin päivittämisestä.

Mökkilaiturin näköala upeaan Ärjänsaareen.

Isäni on iät ja houkutellut meitä vierailulle hänen avokkinsa, lastemme "mummelin", suvussa pitkään olleelle kesämökille Kajaaniin. Olen suhtautunut ajatukseenkin niin pitkän matkan tekemisestä kahden pienen lapsen kanssa kauhunsekaisin tuntein. Harvemmin selviämme tällä revohkalla edes Tampereen keskustaan ja takaisin ilman itkupotkuraivareita.

Juhannukseen mahtui jos jonkinlaista hulinaa ja silloin päätin, että muutaman päivän latinki laiturin nokassa "Kainuun merta" katsellen olisi tehokkain keino siitä toipumiseen. Antin oli tarkoitus korjata saunan lattia uudella betonivalulla loppuviikosta ja parhaiten osasin auttaa projektissa pitämällä lapset ja itseni tieltä pois. Varasin junaliput keskiviikolle. Mikä muka voisi mennä vikaan? Pahimmassa tapauksessa myöhästyisimme jatkoyhteydestä Kajaaniin ja jäisimme soittelemaan bluesia Pieksamäen asemalle.

No mutta,

jos ei oteta huomioon sitä että todellakin lähes myöhästyimme jatkojunasta jonkin Pendolinon teknisen krempan vuoksi,

tai sitä, että esikoinen tylsistyi lähes kuusituntisen junamatkan aikana kuoliaaksi, pelkäsi junan vessaa kuin se olisi saattanut tartuttaa siellä käyvään Mustan surman, sai riehuhepulin Kuopion kohdalla ja Iisalmen pysäkin jälkeen päätti riisua itsensä nakupelleksi junan käytävällä ja ryömi sitten minua ja tuputtamiani housuja pakoon vaunun perälle penkkien alle,

matka sujui oikein rattoisasti.







Mummelin mökki sijaitsi hengästyttävän kauniilla paikalla rikkaan historian omaavassa Koutaniemessä. Pihapolut risteilivät tiheiden suopursu- ja mustikkamättäikköjen lomassa. Kömmittyämme yöpuulle hämyisen rantasaunan kammariin, Ärjänselältä puhaltava tuuli ja rantakallioihin lyövät aallot toimivat kuin nuijanukutus reissussa rähjääntyneisiin matkalaisiin.






Isovanhempien pööpöiltyä mökillä kahdestaan reilun viikon verran, olivat he haltioissaan saadessaan touhuta lasten kanssa. Minä nappasin heti tilaisuuden tullen mökkimenopeli-Jopon alleni ja lähdin sotkemaan Koutaniemen kapeita teitä pitkin metsään.

Muutaman kilometrin päässä tukikohdastamme sijaitsi retkeilyreitistön lähtöpaikka, jonka polkuja pitkin pääsi patikoimaan Akkovaaran laelle. Paikallinen kyläyhdistys huoltaa reittejä ja polku olisi ollut passeli vaikka lastenkin kanssa patikoitavaksi. Olin kuitenkin tyytyväinen siitä, että päätin lähteä matkaan ihan yksikseni.

Päivä oli lämmin ja aurinkoinen, mutta vaaran laelle päästyäni kylmänväreet hiipivät pitkin selkääni ja niskavillat nousivat pystyyn.

Akkovaaran nimi juontuu saamen kielen áhkku-sanasta. Nimi tarkoittaa vanhaa naista, isoäitiä ja ukkosen jumalan puolisoa. Lappalaisten vielä asuttaessa seutua Akkovaara oli tärkeä riittipaikka. Sen laelta näki silmänkantamattomiin jatkuvat metsämaat ja harvojen mäntyjen lomasta häämöttävän Ärjänselän. Aika tuntui pysähtyvän vaaran paljaalla kalliolla, toista miljardia vuotta vanhan graniitin päällä. Ei tarvinnut ihmetellä, miksi paikka oli seudun muinaisille asukkaille pyhä. Siellä ympäriinsä haahuillessa tuntui, kuin pieni sähkövirta olisi kulkenut jalkapohjien kautta kropan läpi.






Jatkoin vaaran rinnettä ja sen kivikkoista polkua alaspäin pirunpellolle, jonka kivet mutkittelivat jokimaisena muodostelmana männikön ja suopursujen keskellä. Akkovaaran pirunpeltoon ja luolastoihin liittyy paljon myyttisiä tarinoita. Siellä kerrotaan nähdyn virvatulia ja luolissa ovat asuneet aikojen saatossa niin villipedot, ihmiset kuin tarinoiden mukaan itse pirukin.

En törmännyt aarnivalkeisiin tai vanhaan vihtahousuun, mutta jääkauden jäljissä syntynyt pirunpelto oli sinälläänkin näky, jonka äärellä ihminen saattoi tuntea itsensä hurjan pieneksi ja mitättömäksi. Tiedättehän, sellaisella virkistävällä ja hyvällä tavalla. Kun omat murheet uhkaavat kaatua päälle, tekee hyvää tuijotella puolihehtaarista lohkaremuodostelmaa ja pohtia tovi, kuinka valtavan käsittämättömät luonnonvoimat ovat sen siihen vuosituhansia sitten muodostaneet. Asiat loksahtavat jännällä tavalla hieman erilaiseen perspektiiviin.







Aikomuksenani oli suunnata vielä lauantaina retkeilyreitistön toiselle lähtöpaikalle ja jatkaa vaarojen valloitusta, mutta mökkitietä Jopolla sotkiessani jäin sen sorttisen vesisateen jalkoihin, että olin hetkessä märkä kuin uitettu rotta. Patikkaretki sai jäädä, mutta en malttanut olla hyödyntämättä pientä vapaahetkeäni. Pyöräilin pitkin Koutaniemen kapeita pikkuteitä, ihastellen penkereillä kukkivia hentoisia niittykukkia ja metsänreunoilla kasvavia tupasvillamättäitä. Moisia kissankello- ja päivänkakkarameriä ei enää kotopuolen teiden varsilla juuri näy, sillä ne ovat joutuneet väistymään lupiinien maailmanvalloituksen tieltä.

Poljin halki aikaan pysähtyneen maalaismaiseman. Erään tilan pihalta kirjava, pulska poni tuijotti hievahtamatta menoani tuuhean harjansa alta. Antti nauroi ponista kertoessani, että tarjosin sille varmasti viikon tosi-TV -pläjäyksen mutkitellessani ohi Joponi satulassa kaatosateessa kuontalo virtanaan vettä valuen ja morotellen sitä tamperelaiseen tapaan.






Lauantai-iltana Antti karautti Koutaniemeen koirinemme. Olin iloisesti yllättynyt siitä, että isäntäkin malttoi laittaa vuorokaudeksi työhanskat naulaan ja hurauttaa hetkeksi pois kotiympyröistä. Sunnuntaina pakkasimme rinkat, lapset ja koirat autoon ja suuntasimme Hondan nokan kohti Teiskoa.

Viiden päivän matkanteosta jäi harmittamaan ainoastaan se, että kovan puhurin takia emme päässeet tekemään venereissua historiarikkaaseen ja luonnoltaan ainutlaatuiseen Ärjänsaareen. Nyt sain ihastella saarta ja sen jylhiä hiekkaisia rinteitä ainoastaan rannalla ruikuttaen. Vaan jäipä siitä hyvä syy palata mykistyttävän kauniiseen Kainuuseen vielä uudestaan. Ja uudestaan. Ja ehkä vielä uudestaan.

Kotiinpaluupäivänämme Muhoksella päättyneet Suviseurat ja Jämsässä viikonloppuna vietetyt Iskelmä-festivaalit aiheuttivat melleviä ruuhkia isoille teille, joten teimme nokkelan peliliikkeen ja päätimme ajaa kotiin pikkuteitä pitkin Multian, Keuruun ja Ruoveden kautta. Jäminkipohjan risteyksessä näkynyt Teiskon tienviitta oli tavattoman tervetullut näky lasten käydessä levottomiksi takapenkillä. Saimme myös ohi mennessä vilkuttaa reitin varrella laiduntaville lampaillemme.





Viiden päivän reissun jälkeen tuntui hyvältä talsia takaisin kotitölliin. Muutamassa päivässä tomaatit olivat venähtäneet viidakoksi kasvihuoneessa ja yrttitarhassa kukkivat laventelit, mäkikuismat, kamomillat ja ruiskaunokit.

Teiskoon oli ihana palata, mutta kaipuu Kainuuseen jäi. Siinä maisemassa on jotakin, joka puhuttelee ihan omalla tavallaan. Ilmakin tuoksuu erilaiselta, se on helppoa hengittää. Hengittää syvään.

Eritoten rakastin Oulujärven rantakalliolla istuessani tuulta, joka lähes puhalsi hiukset päästä ja hakkasi valtavia vesimassoja kuohuina kiveä vasten. Rakastuin maisemaan, joka muuttui jokaikinen sekuntti ja oli jokaisessa ohikiitävässä hetkessä ainutlaatuinen. Pilvet, aallot ja auringonlasku - ne eivät koskaan tule olemaan samanlaisia kuin siinä hetkessä, kun niitä sattuu katsomaan. Ne eivät ole koskaan olleet.