Lampaiden laitumille muutto alkaa lähestyä. Laitumille laskun odotus on aina yhtäaikaisesti sekä vähän haikeaa että todella toivottua.

Villapyllyjä ehtii tulla aina kesän aikana ikävä, vaikka yksikään laitumista ei sijaitse kaukana kotoamme ja päkättimet ovat aina lyhyen ajomatkan päässä, kun ikävä yllättää. Laidunreissuja ei kuitenkaan tule tehtyä päivittäin, sillä laitumien omistajat ovat lupautuneet huolehtimaan vesihuollosta ja eläinten valvonnasta. Aina pihamaa jää kuitenkin vähän tyhjän tuntuiseksi, kun aamulla tutut määkäisyt eivät ilmoita aamupala-ajasta, eivätkä villavat terapeutit ole aina tarpeen iskiessä käden ulottuvilla rapsuteltaviksi.

Toisaalta mikään ei voita sitä tunnetta, kun lampaat vapautetaan autosta ulos ja ne lähtevät kirmaamaan laitumelle riemuissaan villavat takamukset pompahdellen. Alkuun ne ovat aina niin ilosta ymmyrkäisinä kaikesta mehevästä laidunruohosta, että vipeltävät tuppaalta toiselle mutustaen sitä kuin peläten, että tuore vihreä loppuu maailmasta hetkenä minä hyvänsä. Kun ne huomaavat, etteivät ne tai laidun ole menossa mihinkään, ne rentoutuvat. Ei ole onnellisempaa näkyä, kuin keveissä kesävilloissaan laiduntava lammas. Tietysti laidunkausi tarkoittaa myös meille vähän niin kuin lomaa, tai ainakin vähän kevennetympää päiväohjelmaa.






Farmimme kokoonpanossa on tapahtunut kevään mittaan muutoksia suuntaan jos toiseenkin. Toinen lammasoinaamme Sulevi muutti huhtikuussa uuteen, ihanaan kotiin pieneen lemmikkikatraaseen. Olin haaveillut ahvenanmaanlampaisiimme lisävahvistusta ja kun haaveissa oli saada jälleen karitsoja ensi vuodelle, piti lampolaan raivata hieman lisätilaa.

Nyt viikonloppuna lammaskatraamme jatkoksi liittyi juuri luovutusikään tullut ahvenanmaalaispässi Ylermi. Ylermi on vielä ihan pikkuruinen ja kertakaikkisen hurmaava. Se kiintyi ensisilmäyksellä kuopukseemme Eeviin, ja sekä ihmis- että lammasvauvamme mönkivät perätoukuria pihalla yhdessä touhuten ja voikukkia maasta nyppien. Kun esikoisemme Venla oli samanlainen termari kuin Eevi nyt, tuli hänelle samanlainen symbioosi silloisan pikkukaritsamme Bambin kanssa. Bambista tuli Venlan ikioma lammas. Koska pitäähän molemmilla sisaruksilla olla omat lampaat ja kun Ylermin ja Eevin välillä selvästi näyttää olevan ihan omanlaisensa yhteys, päätimme, että Ylermi-poika saa olla Eevin ihan oma.

Ylermi saa lähteä parin viikon päästä kesälaitumille kahden affetyttömme Ulpun ja Unnin kanssa. Syksyllä se saa astua vielä loput uuhemme, jonka jälkeen se mitä todennäköisesti päätyy kuohittavaksi, jääden sitten tänne villapankiksi ja halilampaaksi.

Myös rakas vuohemme Rebekka lähti viime perjantaina. Rebekka oli ihmisille kiltti, mutta jostain syystä se ei kaikenmaailman sopeuttamistoimienkaan jälkeen vain tullut toimeen muiden vuohien kanssa. Annoimme Rebekalle syksyn, talven ja kevään aikaa oppia olemaan, mutta tilanne vuohelassamme muuttui kaiken aikaa vain pahemmaksi ja kaikki kuvion osapuolet stressaantuneemmiksi. Lopulta päädyimme siihen lopputulemaan, että näin on paras.

Rebekka muutti melko lähelle erään tuttumme luokse omavaraistilalle paikkaan, johon olen aiemmin myynyt yhden ja kolme lammasta. Siellä se saa runsaasti rakastamaansa ihmishuomiota ja pääsee isäntänsä seurassa sienimetsälle. Vuohelaamme on laskeutunut harmonia, kun kaksi lupsakkaa kuttuamme, jotka ovat viettäneet koko elämänsä yhdessä, saavat nyt elää sopuisasti kahdestaan vailla jatkuvaa terrorin uhkaa.

Reilu kaksi viikkoa sitten teimme myös raskaan, mutta tarpeellisen päätöksen ja saattelimme mummokoiramme Ellin viimeiselle matkalleen. Ratkaisuun johtivat tuhottoman monet seikat, joista ehkä vielä joskus jaksan kirjoittaa enemmän, kun olen ensin saanut surutyön päätökseen itseni kanssa. Koti tuntuu nyt tyhjältä, mutta siltikään en ole hetkeäkään miettinyt, etteikö ratkaisu olisi ollut oikea, vaikka äärettömän vaikea olikin.

Pappakoiramme Loui, josta kirjoitin viime talvena, viettää yhä leppoisia vanhuudenpäiviään. Etenemme Louin kanssa päivä kerrallaan, sen vointia ja jaksamista seuraillen ja sen voimien mukaan edeten. Koska koira ei osaa kertoa kivuistaan tai useinkaan edes näyttää niitä, olen alkanut jo henkisesti valmistautua siihen, että jonain päivänä joudun tekemään päätöksen vielä toisien hyvästien jättämisestä. Mutta kuten sanottu, päivä kerrallaan.








Helteiset kesäkelit ovat ajaneet koko perheemme villiintymään kesälaitumille. Kevätkylvöt on nyt pääpiirteittäin tehty lavankaulustarhassa. Kurpitsapenkki odottelee vielä lampaiden laitumille lähtöä ja pihaton pehkun tyhjäystä.

Pari viikkoa jaksoin karaista sisällä esikasvatettuja taimia raahaten niitä säntillisesti sisään-ulos-sisään. Kun ilmat lämpenivät ja kasvihuone sai seinät, päätin, että meni syteen taikka saveen, nyt ne lähtee. Innokkaan mutta mämmikouraisen apulaiseni kanssa istutin kasvariin tomaatintaimet ja niiden kanssa samoihin laatikoihin kumppanuuskasviksi sopivat basilikat. Myös paprikat ja chilit päätyivät kasvihuoneeseen, samoin kuin lehtiselleri ja persilja. Isoon laatikkoon päätyivät kasvihuonekurkun siemenet, rucola ja vihreät pavut. Yhteen lodjuun jätin vielä tilaa luovuudelle, jos yllättävä hinku istuttaa jotain pääsee yllättämään. Vähän sellaista pelivaraa. Tarvittaessa sitä voi hyödyntää vaikka taimien kasvatukseen, esimerkiksi salaatista voi tehdä vielä myöhemmin kesällä uudet taimet ja istuttaa kasvamaan, kun alkukeväästä kylvetty sato on korjattu ja syöty.

Puuhastelimme koko päivän vauvan kanssa kasvihuoneessa, hikoillen paahtavassa auringossa, odottaen sadetta, jota ei koskaan tullut. Luonto kaipaisi jo kipeästi vettä ja kaikki vihreä on muuttunut keltaiseksi tahmaisen siitepölykerroksen alla.

Tuttu joutsenpari on alkanut viihtyä kotirannassamme.  Kurjet ovat kadonneet lähipelloilta rämeen suojiin, soidin on ohi ja nyt ovat varmasti jo kovalla höökillä hautomapuuhissa. Laittamissamme linnunpöntöissä käy kova kuhina ja eräs sinitiaispari on päättänyt perustaa pesänsä tallimme katon väliin. Eilen lähdin ajamaan autolla pitkin metsäteitä, sillä loputtomassa liikkeessä sitkeästi pysyttelevä kuopuksemme ei enää malta nukkua päiväuniaan vaunuissa. Käynnissä hyrräävä auto ja takapenkin turvaistuin on ainoa paikka, jossa piltti malttaa edes hetkeksi ummistaa silmänsä. Siinä tietä pitkin ajellessani näin vähän matkan päässä suuren linnun liitelevän aivan puiden latvojen yläpuolella. Väritys toi heti mieleeni lokin, mutta jokin lentotavassa, muodossa ja koossa ei täsmännyt. Ajettuani hitaasti linnun kohdalle se jatkoi verkkaista liihotteluaan aivan autoni yläpuolella. Haukka. Valkoinen lintu, mustat, kiilamaiset siivenkärjet. Jokin suohaukka aivan selvästi, koiraspuolinen. Niittysuohaukka olisi täsmännyt, mutta siivet olivat paljon kiilamaisemmat. Arosuohaukka, voisiko olla? Tuijotin lintua haavi auki hyvän tovin, kunnes suljin suuni peläten, että autossa pörrännyt kärpänen lentäisi siitä kohtapian sisään. Näköhavainto täsmäsi ja lintu lensi aivan lähelläni ilman kiireen kiertämää, mutta en ole siltikään aivan vakuuttunut havainnostani, sillä arosuohaukkoja on Suomessa todella vähän ja laji on määritelty täällä kategoriaan "erittäin uhanalainen", maailmalla "silmälläpidettäväksi". Yhtä kaikki, havinto oli jännittävä ja mielenkiintoinen!






Kotipiirissäkin noita "silmälläpidettäviä" riittää taas. Himohautojamme, silkkikana Hönö-Hempukka, jonka esikoisemme on nimennyt äitikanaksi, on jälleen äitikana. Se lössähti puolitoista kuukautta sitten hautomaan kahdeksaa munaa, mutta munissa ei kolmen viikon hautomisen jälkeen alkanut näkyä kuoriutumisen merkkejä. Veikkaan, että annoin Höniksen hautoa liian kauan kanalan munintapesässä, jossa törpöt tyrnäväläiset aika-ajoin yrittivät huseerata häiriten haudontaa niin, että se oli mennyt varhaisessa vaiheessa plörinäksi.

Olin siirtänyt Hönö-Hempukan munineen tallin rauhaan hautomaan, mutta kun se vielä viikkoa lasketun ajan jälkeen istua nökötti tavoilleen tunnollisesti muniensa päällä, minua alkoi säälittää. Eräs tuttu kanankasvattaja lupasi myydä minulle kolme koneessa haudottua silkkikanan tipua. Hain tiput lasten kanssa eräänä aamuna ja ujutin ne sitten varovasti Höniksen siiven alle. Koska tiput eivät olleet ikinä oikeaa emoa nähneetkään, hautomakonelapsia kun olivat, pyörivät ne kuin puolukka p... mättäällä ihmetellen, että mikähän juttu. Hönö-Hempukka alkoi päästellä herttaisinta emokujerrustaan ja ohjaili kunkin tipun vuorollaan siipiensä lämpöön. Vaikka kaikki muu ympärillä romahtaisi, niin Hönö-Hempukan emonvaistoihin voi aina luottaa kuin kallioon.

Tiput ovat asustelleet meillä nyt viikonpäivät. Hönö-Hempukka on muuttunut potpottavaksi viuhkaksi, joka paimentaa adoptoituja pikkuisiaan herkeämättä. Silti se ei hyöki eikä noki, vaan antaa suorittaa hoitotoimet ja sietää myös innokasta kolmevuotiasta kananhoitajaamme. Sen tipuista, olivatpa sitten biologisia tai adoptoituja, on aina kasvanut kesyjä ja tasapainoisia aikuisia. En usko, että tästäkään poikueesta tulee poikkeus. Ihana Hönis. Jotain se tekee tuossa hommassa päivänselvästi oikein. Ei auta kuin tarkkailla ja ottaa mallia.




Myös vakituiseen kanalaamme muutti kaksi uutta asukkia. Kun haimme Venlan kanssa Ylermi-pässiä kotiin, koukkasimme samalla reissulla kyytiin kaksi nuorta risteytyskanaa. Kanoilla ei vielä ole nimiä, tavoillemme uskollisesti tutustumme niihin ja seurailemme, mitä niistä tulee.Tummaharjainen, jolla on raspinen ääni ja vahva oma tahto, on ehkä Janis. Tai Joplin. Tai Janis Joplin.

Odotan jo ilon ja (puutarhani puolesta) kauhunsekaisin tuntein pian päättyvää kanojen ulkoilukieltoa. Nyt, kun kanatarhan katemateriaalitkin odottavat valmiina jäätyään yli kasvihuoneestamme, päätimme lisätä projektilistalle myös katetun kanatarhan, jossa kanat voivat ulkoilla turvallisesti ja haukata happea myös tulevien ulkoilukieltojen aikana. Alamme rakentaa sitä jossain välissä, kunhan saamme tuon kasvihuoneen ensin valmiiksi. Niin, ja olisihan listalla myös lampola-kanalan katon viimeistely. Niin, ja yläkerran remppa. Ja pari muuta pikku juttua.

Mutta! Kanatarhaankin asti vielä kiritään!