Yhteistyössä: Hortoilu.fi



Toukokuisesta luonnosta on mahdotonta olla inspiroitumatta. Pihamaamme muuttuu päivä päivältä enemmän puolen hehtaarin viidakoksi. Säntillisempi puutarhuri olisi tämän nähdessään kauhuissaan, mutta minä nautin. Luonnontilainen puutarha on kuin valtava hyötytarha: minne tahansa kyykistyykin, saa vasun kerättyä hetkessä täyteen tuoretta, heleän vihreää ja ravinnerikasta syötävää! Alkukesän aika on hortaan hurahtaneen paratiisi.

Villivihannespuutarhaa voi, ja kannattaakin, hoitaa. Monet hortakasvit, kuten vuohenputket ja nokkoset, versovat uutta satoa koko kasvukauden, kunhan vanhempaa pöheikköä kerätään ja niitetään pois.





Luonnon vihreyden ja vehreyden herättämä inspiraatio yhdistettynä meneillään olevaan Vaurastu villivihanneksilla -hortatuotevalmennukseen on totta puhuen vaarallisen villiinnyttävä yhdistelmä.

Valmennuksen tiimoilta mennyt kuukausi on tarjonnut paljon oppia hortatuotteiden valmistuksen, myynnin, pakkaamisen ja muun käytännön puolen osalta. Villivihannestuotteiden kehittämisessä on todellakin rajattomat mahdollisuudet vaikka mihin. Ennen valmennuksen alkua olin jotenkin jässähtänyt sellaiseen ajatukseen että no, senkun kerään kasvit, käsittelen ne asianmukaisesti, pakkaan pussiin ja painun nyssäköineni torikojuun tekemään kauppaa. Tässä ei tietenkään ole mitään väärää, mutta totuus on, että pussillinen "rikkaruohoja" Tammelantorin laitakojussa ei myy itse itseään. Tuotteen on oltava sellainen, että se herättää mielenkiinnon, halun maistaa ja tuoda villikasvien herkulliset maut ja hyväätekevät ominaisuudet esiin parhaalla mahdollisella tavalla niin, että asiakas ihastuu ikihyviksi. Artesaanituotteena valmistetun herkun korkeampi arvo markettihyllyjen bulkkituotteisiin verrattuna täytyy olla selkeästi perusteltu, jotta asiakas ymmärtää eron ja nappaa tuotteen ostoskoriinsa. Ja ennen kaikkea, tuotteella täytyy olla tarina. Tarina herättää mielenkiinnon, loistava tuote hoitaa homman siitä eteen päin.






Valmennuksen parasta antia ovat kuitenkin olleet tiimeinä tehdyt ryhmätyöt.

Tiimityöskentely samasta asiasta innostuneiden, motivoituneiden ja idearikkaiden kanssakurssilaisten kanssa on ollut kertakaikkisen inspiroivaa. Tehtävät ovat olleet haastavia ja pistäneet meidät kurssilaiset laittamaan luovuutensa, tietämyksensä ja oivalluskykynsä peliin. Tiimitöiden aikana olemme saaneet yhteistuumin sellaisia kuningasideoita, että olemme todella innostuneet miettimään ideoiden toteuttamista oikeiksi tuotteiksi!

Hienointa tiimitöissä on ollut tutustua ihmisiin, joilla on yhteinen päämäärä ja palo viedä villivihannestuotteiden tunnettavuutta yhdessä eteen päin. Koko ala on vielä hyvin pieni ja jokseenkin hajanainen. Omassa kuplassani huomaan hortan olevan jo monen arkipäivää, mutta tiedän, että suurelle osalle ihmisistä se ei sitä vielä ole. Asenteet "rikkaruohojen" syömistä kohtaan saattavat olla jopa ennakkoluuloisia, eikä niiden monista hyödyistä vielä tiedetä.

Siinäkin mielessä asiansa osaavien, ammattitaitoisten ja vastuullisten toimijoiden verkostoituminen tällä kentällä on kaikkien etu. Enkä tarkoita vain kaupallisessa mielessä: villivihannestuotteiden saadessa näkyvyyttä yhä useammat ihmiset tulevat tietoisiksi siitä, minkälaisia aarteita luonto on pullollaan keväästä syksyyn. En myöskään pistäisi pahakseni ajatusta, että kotimaiset, luonnonmukaisesti kasvaneet ja lähellä tuotetut villivihannestuotteet saisivat enemmän jalansijaa ulkomailta rahdattujen tuotteiden rinnalla, ihan jo ekologisesta näkövinkkelistä katsoen.





Ensimmäinen tiimityö oli samalla pilke silmäkulmassa toteutettu kilpailu, jonka meidän suunnittelutiimimme voitti. Palkinnoksi saimme Raija Kivimetsän ja Taina Salosen upean Villikakut -raakakakkukirjan.

Kun villiruokakokki ja villiyrttitietämyksen huippuasiantuntija yhdistävät osaamisensa ja päättävät kirjoittaa kirjan, on lopputulema todellakin paitsi terveellinen, myös herkullinen. Villikakut sisältää 32 raakaleivonnaisreseptiä. Reseptien lisäksi kirjasta löytyy kattavasti tietoa villikasveista ja marjoista. Jokainen resepti sisältää tietopaketin siinä käytettyjen ainesosien kehoa hellivistä vitamiineista ja ravintoaineista. Lisäksi ne kaikki ovat sokerittomia, gluteenittomia ja vegaaneille sopivia.

Minulla ja leipomisella on hyvin ristiriitainen suhde. Tykkään leipoa, mutta jostain syystä aina leivontahommiin päästessäni kiroilen kulhojen ja kippojen keskellä niin, että sitä kuunnellessa vanha merimieskin punastuisi. Se on minulle eräänlaista raivoterapiaa, jonka äärellä saatan purkaa vapautuneesti kaikki padot auki. Koska en ole kummoinenkaan leipuri, koko idea kääntyy itseään vastaan, jos resepti on liian monimutkainen. Villikakut-kirjan reseptit ovat vaikuttaneet tällaisen hyvän päivän kiroilijaleipurinkin silmään sopivan simppeleiltä ja helposti toteutettavilta. Ja mikä parasta, niitä ei tarvitse paistaa. Koska jos jossain sössin, se on se paistamisvaihe.







Kunhan saamme hektisen lampaiden laitumillelaskemisviikon pakettiin, ajattelin tarttua Villikakut-kirjaan ja ryhtyä testaamaan perheraadilla kirjasta valikoituja reseptejä. Olen aika varma, että siitä löytyvät myös tarjottavat kuopuksemme heinäkuisten syntymäpäiväkekkereiden paakelssipöytään.

Raporttia villien raakakakkujen leivonnasta on siis varmasti luvassa! Ihan jo innostuin ja ehdotin isännälle, että voisin tehdä aiheesta videopostauksenkin. Antti kuitenkin tuumasi, että sitä ei kestäisi kukaan.

Aha.





Aiemman blogikirjoitukseni Vaurastu villivihanneksilla -valmennuksesta löydät täältä:

Vaurastu villivihanneksilla - mietteitä alkaneesta hortatuotevalmennuksesta

 Lampaiden laitumille muutto alkaa lähestyä. Laitumille laskun odotus on aina yhtäaikaisesti sekä vähän haikeaa että todella toivottua.

Villapyllyjä ehtii tulla aina kesän aikana ikävä, vaikka yksikään laitumista ei sijaitse kaukana kotoamme ja päkättimet ovat aina lyhyen ajomatkan päässä, kun ikävä yllättää. Laidunreissuja ei kuitenkaan tule tehtyä päivittäin, sillä laitumien omistajat ovat lupautuneet huolehtimaan vesihuollosta ja eläinten valvonnasta. Aina pihamaa jää kuitenkin vähän tyhjän tuntuiseksi, kun aamulla tutut määkäisyt eivät ilmoita aamupala-ajasta, eivätkä villavat terapeutit ole aina tarpeen iskiessä käden ulottuvilla rapsuteltaviksi.

Toisaalta mikään ei voita sitä tunnetta, kun lampaat vapautetaan autosta ulos ja ne lähtevät kirmaamaan laitumelle riemuissaan villavat takamukset pompahdellen. Alkuun ne ovat aina niin ilosta ymmyrkäisinä kaikesta mehevästä laidunruohosta, että vipeltävät tuppaalta toiselle mutustaen sitä kuin peläten, että tuore vihreä loppuu maailmasta hetkenä minä hyvänsä. Kun ne huomaavat, etteivät ne tai laidun ole menossa mihinkään, ne rentoutuvat. Ei ole onnellisempaa näkyä, kuin keveissä kesävilloissaan laiduntava lammas. Tietysti laidunkausi tarkoittaa myös meille vähän niin kuin lomaa, tai ainakin vähän kevennetympää päiväohjelmaa.





Farmimme kokoonpanossa on tapahtunut kevään mittaan muutoksia suuntaan jos toiseenkin. Toinen lammasoinaamme Sulevi muutti huhtikuussa uuteen, ihanaan kotiin pieneen lemmikkikatraaseen. Olin haaveillut ahvenanmaanlampaisiimme lisävahvistusta ja kun haaveissa oli saada jälleen karitsoja ensi vuodelle, piti lampolaan raivata hieman lisätilaa.

Nyt viikonloppuna lammaskatraamme jatkoksi liittyi juuri luovutusikään tullut ahvenanmaalaispässi Ylermi. Ylermi on vielä ihan pikkuruinen ja kertakaikkisen hurmaava. Se kiintyi ensisilmäyksellä kuopukseemme Eeviin, ja sekä ihmis- että lammasvauvamme mönkivät perätoukuria pihalla yhdessä touhuten ja voikukkia maasta nyppien. Kun esikoisemme Venla oli samanlainen termari kuin Eevi nyt, tuli hänelle samanlainen symbioosi silloisan pikkukaritsamme Bambin kanssa. Bambista tuli Venlan ikioma lammas. Koska pitäähän molemmilla sisaruksilla olla omat lampaat ja kun Ylermin ja Eevin välillä selvästi näyttää olevan ihan omanlaisensa yhteys, päätimme, että Ylermi-poika saa olla Eevin ihan oma.

Ylermi saa lähteä parin viikon päästä kesälaitumille kahden affetyttömme Ulpun ja Unnin kanssa. Syksyllä se saa astua vielä loput uuhemme, jonka jälkeen se mitä todennäköisesti päätyy kuohittavaksi, jääden sitten tänne villapankiksi ja halilampaaksi.

Myös rakas vuohemme Rebekka lähti viime perjantaina. Rebekka oli ihmisille kiltti, mutta jostain syystä se ei kaikenmaailman sopeuttamistoimienkaan jälkeen vain tullut toimeen muiden vuohien kanssa. Annoimme Rebekalle syksyn, talven ja kevään aikaa oppia olemaan, mutta tilanne vuohelassamme muuttui kaiken aikaa vain pahemmaksi ja kaikki kuvion osapuolet stressaantuneemmiksi. Lopulta päädyimme siihen lopputulemaan, että näin on paras.

Rebekka muutti melko lähelle erään tuttumme luokse omavaraistilalle paikkaan, johon olen aiemmin myynyt yhden ja kolme lammasta. Siellä se saa runsaasti rakastamaansa ihmishuomiota ja pääsee isäntänsä seurassa sienimetsälle. Vuohelaamme on laskeutunut harmonia, kun kaksi lupsakkaa kuttuamme, jotka ovat viettäneet koko elämänsä yhdessä, saavat nyt elää sopuisasti kahdestaan vailla jatkuvaa terrorin uhkaa.

Reilu kaksi viikkoa sitten teimme myös raskaan, mutta tarpeellisen päätöksen ja saattelimme mummokoiramme Ellin viimeiselle matkalleen. Ratkaisuun johtivat tuhottoman monet seikat, joista ehkä vielä joskus jaksan kirjoittaa enemmän, kun olen ensin saanut surutyön päätökseen itseni kanssa. Koti tuntuu nyt tyhjältä, mutta siltikään en ole hetkeäkään miettinyt, etteikö ratkaisu olisi ollut oikea, vaikka äärettömän vaikea olikin.

Pappakoiramme Loui, josta kirjoitin viime talvena, viettää yhä leppoisia vanhuudenpäiviään. Etenemme Louin kanssa päivä kerrallaan, sen vointia ja jaksamista seuraillen ja sen voimien mukaan edeten. Koska koira ei osaa kertoa kivuistaan tai useinkaan edes näyttää niitä, olen alkanut jo henkisesti valmistautua siihen, että jonain päivänä joudun tekemään päätöksen vielä toisien hyvästien jättämisestä. Mutta kuten sanottu, päivä kerrallaan.






Helteiset kesäkelit ovat ajaneet koko perheemme villiintymään kesälaitumille. Kevätkylvöt on nyt pääpiirteittäin tehty lavankaulustarhassa. Kurpitsapenkki odottelee vielä lampaiden laitumille lähtöä ja pihaton pehkun tyhjäystä.

Pari viikkoa jaksoin karaista sisällä esikasvatettuja taimia raahaten niitä säntillisesti sisään-ulos-sisään. Kun ilmat lämpenivät ja kasvihuone sai seinät, päätin, että meni syteen taikka saveen, nyt ne lähtee. Innokkaan mutta mämmikouraisen apulaiseni kanssa istutin kasvariin tomaatintaimet ja niiden kanssa samoihin laatikoihin kumppanuuskasviksi sopivat basilikat. Myös paprikat ja chilit päätyivät kasvihuoneeseen, samoin kuin lehtiselleri ja persilja. Isoon laatikkoon päätyivät kasvihuonekurkun siemenet, rucola ja vihreät pavut. Yhteen lodjuun jätin vielä tilaa luovuudelle, jos yllättävä hinku istuttaa jotain pääsee yllättämään. Vähän sellaista pelivaraa. Tarvittaessa sitä voi hyödyntää vaikka taimien kasvatukseen, esimerkiksi salaatista voi tehdä vielä myöhemmin kesällä uudet taimet ja istuttaa kasvamaan, kun alkukeväästä kylvetty sato on korjattu ja syöty.

Puuhastelimme koko päivän vauvan kanssa kasvihuoneessa, hikoillen paahtavassa auringossa, odottaen sadetta, jota ei koskaan tullut. Luonto kaipaisi jo kipeästi vettä ja kaikki vihreä on muuttunut keltaiseksi tahmaisen siitepölykerroksen alla.

Tuttu joutsenpari on alkanut viihtyä kotirannassamme.  Kurjet ovat kadonneet lähipelloilta rämeen suojiin, soidin on ohi ja nyt ovat varmasti jo kovalla höökillä hautomapuuhissa. Laittamissamme linnunpöntöissä käy kova kuhina ja eräs sinitiaispari on päättänyt perustaa pesänsä tallimme katon väliin. Eilen lähdin ajamaan autolla pitkin metsäteitä, sillä loputtomassa liikkeessä sitkeästi pysyttelevä kuopuksemme ei enää malta nukkua päiväuniaan vaunuissa. Käynnissä hyrräävä auto ja takapenkin turvaistuin on ainoa paikka, jossa piltti malttaa edes hetkeksi ummistaa silmänsä. Siinä tietä pitkin ajellessani näin vähän matkan päässä suuren linnun liitelevän aivan puiden latvojen yläpuolella. Väritys toi heti mieleeni lokin, mutta jokin lentotavassa, muodossa ja koossa ei täsmännyt. Ajettuani hitaasti linnun kohdalle se jatkoi verkkaista liihotteluaan aivan autoni yläpuolella. Haukka. Valkoinen lintu, mustat, kiilamaiset siivenkärjet. Jokin suohaukka aivan selvästi, koiraspuolinen. Niittysuohaukka olisi täsmännyt, mutta siivet olivat paljon kiilamaisemmat. Arosuohaukka, voisiko olla? Tuijotin lintua haavi auki hyvän tovin, kunnes suljin suuni peläten, että autossa pörrännyt kärpänen lentäisi siitä kohtapian sisään. Näköhavainto täsmäsi ja lintu lensi aivan lähelläni ilman kiireen kiertämää, mutta en ole siltikään aivan vakuuttunut havainnostani, sillä arosuohaukkoja on Suomessa todella vähän ja laji on määritelty täällä kategoriaan "erittäin uhanalainen", maailmalla "silmälläpidettäväksi". Yhtä kaikki, havinto oli jännittävä ja mielenkiintoinen!






Kotipiirissäkin noita "silmälläpidettäviä" riittää taas. Himohautojamme, silkkikana Hönö-Hempukka, jonka esikoisemme on nimennyt äitikanaksi, on jälleen äitikana. Se lössähti puolitoista kuukautta sitten hautomaan kahdeksaa munaa, mutta munissa ei kolmen viikon hautomisen jälkeen alkanut näkyä kuoriutumisen merkkejä. Veikkaan, että annoin Höniksen hautoa liian kauan kanalan munintapesässä, jossa törpöt tyrnäväläiset aika-ajoin yrittivät huseerata häiriten haudontaa niin, että se oli mennyt varhaisessa vaiheessa plörinäksi.

Olin siirtänyt Hönö-Hempukan munineen tallin rauhaan hautomaan, mutta kun se vielä viikkoa lasketun ajan jälkeen istua nökötti tavoilleen tunnollisesti muniensa päällä, minua alkoi säälittää. Eräs tuttu kanankasvattaja lupasi myydä minulle kolme koneessa haudottua silkkikanan tipua. Hain tiput lasten kanssa eräänä aamuna ja ujutin ne sitten varovasti Höniksen siiven alle. Koska tiput eivät olleet ikinä oikeaa emoa nähneetkään, hautomakonelapsia kun olivat, pyörivät ne kuin puolukka p... mättäällä ihmetellen, että mikähän juttu. Hönö-Hempukka alkoi päästellä herttaisinta emokujerrustaan ja ohjaili kunkin tipun vuorollaan siipiensä lämpöön. Vaikka kaikki muu ympärillä romahtaisi, niin Hönö-Hempukan emonvaistoihin voi aina luottaa kuin kallioon.

Tiput ovat asustelleet meillä nyt viikonpäivät. Hönö-Hempukka on muuttunut potpottavaksi viuhkaksi, joka paimentaa adoptoituja pikkuisiaan herkeämättä. Silti se ei hyöki eikä noki, vaan antaa suorittaa hoitotoimet ja sietää myös innokasta kolmevuotiasta kananhoitajaamme. Sen tipuista, olivatpa sitten biologisia tai adoptoituja, on aina kasvanut kesyjä ja tasapainoisia aikuisia. En usko, että tästäkään poikueesta tulee poikkeus. Ihana Hönis. Jotain se tekee tuossa hommassa päivänselvästi oikein. Ei auta kuin tarkkailla ja ottaa mallia.




Myös vakituiseen kanalaamme muutti kaksi uutta asukkia. Kun haimme Venlan kanssa Ylermi-pässiä kotiin, koukkasimme samalla reissulla kyytiin kaksi nuorta risteytyskanaa. Kanoilla ei vielä ole nimiä, tavoillemme uskollisesti tutustumme niihin ja seurailemme, mitä niistä tulee.Tummaharjainen, jolla on raspinen ääni ja vahva oma tahto, on ehkä Janis. Tai Joplin. Tai Janis Joplin.

Odotan jo ilon ja (puutarhani puolesta) kauhunsekaisin tuntein pian päättyvää kanojen ulkoilukieltoa. Nyt, kun kanatarhan katemateriaalitkin odottavat valmiina jäätyään yli kasvihuoneestamme, päätimme lisätä projektilistalle myös katetun kanatarhan, jossa kanat voivat ulkoilla turvallisesti ja haukata happea myös tulevien ulkoilukieltojen aikana. Alamme rakentaa sitä jossain välissä, kunhan saamme tuon kasvihuoneen ensin valmiiksi. Niin, ja olisihan listalla myös lampola-kanalan katon viimeistely. Niin, ja yläkerran remppa. Ja pari muuta pikku juttua.

Mutta! Kanatarhaankin asti vielä kiritään!

Suuntana omavaraisuus -sarja jatkuu jälleen toukokuun postauksen merkeissä. Tässä kuussa olemme saaneet mukaan jälleen uusia kirjoittajia kertomaan omavaraisuusasteensa kohottamissuunnitelmista ja niiden toteutuksesta.

Ensin viralliset tiedotteet teille, jotka luette sarjaa ensimmäistä kertaa. Suuntana omavaraisuus -blogisarjassa omavaraisemmasta elämästä kiinnostuneet bloggaajat julkaisevat joka kuun ensimmäisenä maanantaina kello 9 yhteispostauksen. Kukin kirjoittaja kertoo tahollaan omavaraisempaan elämään tähtäävistä suunnitelmistaan ja erinäisten isompien ja pienempien projektien toteutuksista ja takapakeista, joita matkan varrelle saattaa osua.

Mukana on jo yli 20 bloggaajaa, ja joukkoon mahtuu laaja liuta ihmisiä, jotka toteuttavat omavaraisuushaaveitaan hyvinkin erilaisista elämäntilanteista, asumismuodoista ja asuinpaikoista käsin. Mielenkiintoisia näkökulmia ja erilaisia projekteja siis riittää! Linkit muiden osallistujien uusimpiin kirjoituksiin löytyvät postauksen lopusta.

Tämän blogin aiemmat sarjan tekstit löydät Suuntana omavaraisuus -tunnisteen takaa.


Noin. Sitten asiaan!

Taimet ja kylvöt

Kasvihuone

No dig -vihannestarha ja lavankauluskasvimaan maanparannus

Harmaa torppa https://www.harmaatorppa.fi/2019/05/omavaraisuutta-vuonna-2019-osa-4.html