Kevät on monissa kotitarvekanaloissa kiivainta tipusesonkiaikaa. Lisääntynyt valon määrä saa kanojen hormonit hyrisemään ja munia putkahtelee pesiin merkiksi siitä, että talvi on nyt taputeltu. Vähänkään hautomaviettiä omaavat sulkapeffat alkavat lässähdellä pannareiksi yksi toisensa perään hautomaan. Osa vannoutuneemmista kanaharrastajista ryhtyy kaivamaan hautomakoneita naftaliinista.

Keväisin myös moni omista kotkottimista haaveileva tarttuu tuumasta toimeen. Näitä aloittelevia kotitarvekanailijoita löytyy kahta eri sorttia. Toiset ovat päättäneet ottaa kanoja ympärivuotisesti ja tehneet ehkä pitkäänkin järjestelyjä kanojen saapumista odotellen. Toiset taas haluavat ottaa kanoja pihalleen kuoputtelemaan ilokseen vain kesän ajaksi. Jälkimmäinen ryhmä löytää itsensä todennäköisesti loppukesästä nikkaroimasta lämpöeristeitä puutarhavajaansa tai lasten leikkimökkiin ja hokemasta, että älkää lapset jaksako, ei tuossa mökissä kukaan edes leiki! Kanaharrastus siis vie todellakin mennessään.

Löimme fiksut ja filmaattiset päämme yhteen Suuntana omavaraisuus -sarjasta tuttujen bloggaajien kanssa ja päätimme julkaista suuren kananumeron blogeissamme pääsiäisen hengessä. Samalla tästä tuli eräänlainen kuoro-oodi kotoisalle suomalaiselle maatiaiskanalle, sillä omavaraisuusbloggaajien kotikanaloista löytyy ihailtava otanta erilaisista maatiaisrodun kannoista. Maatiaiskanojen ohella juttua löytyy varmasti myös muista roduista, kuin myös kanojen pidosta ihan yleisesti.





Meidän Kanatuisen herrasväkemme vakituiseen jäsenistöön kuuluu neljä tyrnävänkantaa edustavaa maatiaiskanaa, salskea tyrnäväläiskukko Jaakoppi sekä hieman höntti ja sympaattinen, pölyhuiskua muistuttava silkkikana Hönö-Hempukka. Maatiaisroturakkauteni näkyy siis muun farmimme eläimistön ohella myös kanalassa.

Aloitin kanaharrastukseni kuutisen vuotta sitten alhonkannan maatiaisilla. Pian alhoporukkamme jatkoksi liittyi tyrnäväläiskana Jännäkakka. Muutaman vuoden kanakööriämme paimensi maailman herttaisin alhokukko nimeltä Dille-Ragnar. Vikings-sarjasta nimi-innoituksensa saanut kukko oli siinä mielessä varsin erikoinen tapaus, että se sai rouviensa kanssa useita jälkeläisiä, ja poikue toisensa perään kaikki sen poikaset olivat urospuolisia, aivan kuten viikinkiesikuvallaankin. Ainoastaan kerran Dille-Ragnar sai myös naarasjälkeläisen, mutta sen tipun tarina meni myös prikulleen sarjan juonen mukaan. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, sillä en halua tehdä Vikingsista juonipaljastuksia kertomalla kanalasaagojani.

Jokin mystinen sairaus heikensi kuitenkin Dille-Ragnarin ja särkynein sydämin jouduin päästämään sen alavammille matomaille. Dillen isoja saappaita täyttämään hankimme nuoren tyrnäväläiskukon Johtaja Tuuran. Johtaja Tuura oli arka ja vainoharhainen otus, joka saattoi ottaa ja lähteä ilman ennakkovaroitusta päiviksi omille teilleen. Silloin kun se suvaitsi viihtyä kotosalla, oli se kuitenkin kanoilleen ihan kelpo kukko, mitä nyt toisinaan vähän mielivaltainen ja vaihtoi suosikkikanaansa sukkelaan tahtiin. Johtaja Tuuran ja sen rouvien tarina sai kuitenkin traagisen lopun eräänä kesäisenä yönä petovahingon seurauksena.


Dille-Ragnar poikineen


Jäin suremaan erityisesti tyrnäväläistä Jännäkakkaa, joka oli hyvin sievä ja persoonallinen oman polkunsa kulkija. Kanaton elämä ei sopinut meille enää alkuunkaan. Niinpä päätimme perustaa uuden parven. Tyrnäväläisiä tällä kertaa, Jännäkakan muistoa kunnioittaen.

Haimme eräältä säilyttäjältä kaksi kaunista kanaa, kermanvaalean Blancan ja toffeenruskean Belsebuubin, sekä näiden hiljattain kuoriutuneet tiput. Noista tipuista parvessamme elelevät vielä nykyäänkin vaalea Biela ja mustavalkoinen Nilkku-Hillevi, joka loukkasi poikasena jalkansa ja on siitä pitäen kävellyt hieman hassusti. Silkkikana Hönö-Hempukka hankittiin naapurikunnasta lemmikkikanalasta. Se on porukan oikea ilopilleri, ihana pieni pörröpallo, joka ottaa hyljeksityt munat ja tiput aina hellään huomaansa. Silloin kun Hönö-Hempukalla ei ole omia tai muiden tipuja allaan, se joko kuikuilee toiveikkaana potentiaalisia pesäpaikkoja tai hautoo, vaikka sitten tyhjää pesää jos ei muuta keksi. Jotkut vaan syntyvät äideiksi näemmä.


Tältä näyttää kanaperheen HopLop - kunnon turvekylpy! Kyllä, tuo valkoinen tienvarsiraatoa muistuttava kasa on Hönö-Hempukka. Ja kyllä, se on elossa.

Sama pesue, eri tilanne.


Jaakoppi-kukko oli meille saapuessaan vasta nuori koltiainen, mutta solahti kanojen joukkoon kuin olisi aina siihen kuulunut. Jaakoppi vetää herrasmiesmäisyydessään vertoja edesmenneelle Dille-Ragnarille mennen tullen. Herkun löytäessään se ei koskaan ahnehdi sitä itse, vaan kujertaa kanalaumansa paikalle ja ruokailee itse vasta, kun rouvat ovat saaneet syödäkseen. Se pitää parvestaan erinomaista huolta ja puolustaa niitä väsymättä, mikäli pihalla käyskentelevät nuoret kukot äityvät hormonihuuruissaan kanoja ahdistelemaan. Koskaan sen ei ole tarvinnut todistella muille, kuka määrää. Olemme usein naureskelleet sille, kuinka Jaakopin ei tarvitse kuin kaikessa ylväydessään mulkaista kohti liian tuttavalliseksi käyvää teinikukkoa, ja viesti menee perille.




Kun mummuni käy meillä kylässä, hän katselee pihallamme vipeltäviä kanoja päivitellen, että kyllä on kanatkin menneet kummallisiksi, silloin minun nuoruudessani ne olivat kaikki valkoisia ja paljon isompia. Totta toinen puoli: sotien jälkeen kanatalous alkoi Suomessa uudelleenelpyä ja samalla teollistua. Suomalaisen maatiaiskanan juuret juontuvat rautakauden tietämille, mutta ne saivat väistyä uusien, kookkaampien ja tuotteliaampien tuontirotujen tieltä.
Mummuni lapsuudessa maatiaiskana olikin varmasti todella harvinainen näky. Hänen muistojensa kanat lienevätkin leghorn-rotuisia tai vastaavia, sillä kyseinen rotu oli siihen aikaan Suomessa hyvin suosittu.

1970-luvulla, kun halu ryhtyä vaalimaan maatiaiskanojen säilymistä uudelleen oli herännyt, alkoi "alkuperäisiä" kanoja löytyä eri puolilta maata vanhojen mökkien ja pientilojen pihoilta. Yksittäiset pienet kanakannat olivat elelleet syrjässä, muun maailman menosta autuaan tietämättöminä lisääntyen ja pitäen historiaa elossa, mökkien mummot ja papat säilyttäjinään. Eri paikoilta löytyneille kanakannoille oli aikojen saatossa alkanut kehittyä omat, tietynlaiset piirteensä. Kukin kanta nimettiin joko löytöpaikkansa tai omistajansa mukaan: Savitaipaleelta löytyneestä parvesta syntyi savitaipaleenkanta, Tyrnävältä löydetyistä tyrnävänkanta, ja niin edelleen.


Kyllä ei ole nuo nykyajan kanat mistään kotoisin, tuumivat meidän tyrnäväläiset.


Kanasemme elävät melkoisen villiä ja vapaata kanan elämää. Talviaikaan ne saavat ulkoilla halutessaan, eivätkä sitkeät ja suomalaisiin oloihin vuosisatojen saatossa sopeutuneet maatiaiset liiemmin häiriinny pikku pakkasista tai lumestakaan. Ainoastaan lain velvoittamana siipikarjan sisälläpitoaikana 1.3.-31.5. Kanatuisen herrasväki pysyy visusti sisätiloissa. Sisälläpito on sääli, mutta ymmärrän pointin: tällä säännöllä pyritään ehkäisemään muuttolintujen mahdollisesti mukanaan tuoman lintuinfluenssan tarttumista kotieläimiin. Katetussa ulkotarhassa valvontaeläinlääkärin luvalla ulkoilu olisi kiinnipitoaikanakin sallittua, mutta meillä ei ole toistaiseksi ollut mahdollisuutta väsätä vielä asianmukaista suojalinnoitusta kanalan kupeeseen putki- ja kaivotöistä paikalleen jässähtäneiden savikasojen vuoksi. Kunhan saamme isot maansiirtotyöt tehtyä, aloitamme kanojen ulkotarhan rakentamisen.

Mutta voi sitä riemua, kun kanat vihdoin pääsevät arestinsa jälkeen ulos kesän viettoon! Kesäajan ne viettävät omasta tahdostaan kaiken aikansa ulkosalla. Hämärän tullen ne kipuavat "orsilleen" tiheiden pihasalavien oksistojen suojiin. Kanat menevät aina ensin, ja Jaakoppi seuraa perässä. Se jää ensin alaoksille varmistamaan, että valtakunnassa on kaikki hyvin. Kun mahdolliset uhat on poissuljettu ja daamit ovat asettuneet mukavasti torkkumaan, kipuaa Jaakoppi lehvien sekaan joukon jatkoksi.


Jaakoppi iltakierroksellaan

Leidit asettuneina kirjaimellisesti yöpuulle


Tällaisessa "free range" -kanailussa on toki omat haasteensa. Petouhka on tietysti aina olemassa, ja siksi on tärkeää, että kanoille löytyy pihalta paljon paikkoja, johon ne pääsevät piiloutumaan. Maatiaiskanan tietynlainen alkukantaisuus ja jalostamattomuus on kuitenkin eduksi: ne ovat luonnostaan valppaita ja tarkkavaistoisia, ja tietynlainen villiys on säilynyt niiden perimässä. Olen tarkkaillut kanojen käyttäytymistä ja pistänyt merkille, että kukko antaa heti tietynlaisen varoitusäänen huomatessaan potentiaalisen vaaran. Äänen kuullessaan kanat keskeyttävät touhunsa ja valpastuvat. Jos lähestyjä on harmiton, esimerkiksi kissa tai yli lentävä varis, kukko antaa kanoille merkin, ettei syytä huoleen. Elämä jatkuu.

Jos Jaakoppi kuitenkin toteaa lähestyvän uhan mahdollisesti vaaralliseksi, alkaa tapahtua. Silloin se aloittaa varoitusfanfaarin, joka raikaa varmaankin Linnainmaan Prismalle asti. Kanat ampaisevat siltä istumalta piiloon pöpelikköön kukko perässään, kunhan se on ensin varmistanut daamien päässeen turvaan. Esimerkiksi eilen saimme kuulla kiitettävän arvoisen taidonnäytteen Jaakopin pettämättömästä hälytysjärjestelmästä. Olin tulossa lasten kanssa puuvajalta, kun kanalassa alkoi senpäiväinen meteli, että olisin voinut olettaa järvihirviön heränneen talviuniltaan syvyyksistä ja mönkivän pitkin rantapolkuamme. Mutta ei, uhka tuli ylhäältä päin, senkin kuulee varoitusäänestä. Nostin katseeni ylös juuri parahiksi ja huomasin kurjen lentävän aivan ylitseni ehkä kymmenen metrin korkeudessa. Se oli varmaankin noussut lentoon järven rantakaislikosta eikä painavana lintuna saanut kunnon ilmavirtaa siipiensä alle, joten lento oli hyvin matalaa ja vaivalloista. Eihän kurki mikään uhka kanoille ole, varsinkaan sisällä oleville, mutta valtava, matalalla lentävä lintu saa vuorenvarmasti Jaakopin varoituspillit ujeltamaan.




Tyrnävän kannan kanat eivät ole yleisellä mittapuulla varsinaisia tehomunijoita, mutta maatiaisiksi varsin uutteria munijoita kumminkin. Parhaana munasesonkina saamme munia noin 3 päivässä. Tosin kesäaikaan kokkelia (siis muna-) aamiaiseksi mielivän täytyy suorittaa happihyppely luonnonhelmassa ja tehdä toivioretki pihapusikoihin, sillä munarivarin lisäksi kanat munivat myös mitä seikkaperäisimpiin piilopesiin. Piilopesät ovat toisinaan ihailtavan taidokkaasti kätkettyjä: kana on saattanut puikahtaa esimerkiksi maata viistävien marjapensaan oksien alle ja kovertaa sinne itselleen poteron, johon se munii koko kesän tyytyväisenä. Munapiilo paljastuu vasta syksyn tullen, kun sitä suojannut pöheikkö lakastuu ympäriltä.

Myös silkkikana pyöräyttää muutaman pikkuruisen munan viikottain. Kun se pääsee alkukesästä ulos, aloittaa se oitis uutteran täydellisen pesäpaikan metsästyksen. Hönö-Hempukka kuikkii jokaisen hämärän kolon kaula pitkällään ja sonnustelee itseään etu- ja takaperin mittaillakseen pesäpaikan soveltuvuutta. Todetessaan pesän hyväksi, se käy pyöräyttämässä sinne vaivihkaa sopivaksi katsomansa keon munia ja katoaa sitten viikkokausiksi piiloonsa hautomaan. Näin kävi esimerkiksi toissa syksynä, kun jouduin pelastamaan hönön kanan ja minä hetkenä hyvänsä kuoriutuvat munat räntäsateesta kylpyhuoneeseemme.

Hönö-Hempukka on ollut monen tipueemme pelastus, sillä se huolii huolehdittavakseen myös sellaiset tiput, joita se ei ole edes itse hautonut. Tyrnäväläisemme innostuvat nimittäin toisinaan hautomapuuhiin, mutta vielä kertaakaan ne eivät ole vieneet haudontaa kunnialla maaliin saakka. Niiden pitkäjänteisyys ei ole toistaiseksi kestänyt koko kolmen viikon hautomarumbaa, vaan puolittain kehittyneet munat meinaavat usein jäädä oman onnensa nojaan kanojen keksittyä itselleen jotain mielekkäämpää tekemistä. Tällöin olen ratkaissut asian pelastamalla kehittymään lähteneet munat joko hautomakoneeseen tai Hönö-Hempukan haudottaviksi. Jos munat kuoriutuvat hautomakoneessa, otan Hönö-Hempukan tallin rauhaan erilleen muista kanoista ja ujutan kuoriutuneet ja koneen lämmössä kuivuneet tiput adoptioemon siiven alle. Kertaakaan ei ole Höniksen emonvaisto pettänyt, vaan se on joka kerta kurkannut helmansa alle ja omaksunut oikeaa äitiyden auvoa huokuvan asenteen kertalaakista.




Omavaraisuusaspektista katsoen maatiaiskanat ovat ainakin meillä olleet todella toimiva valinta: ne ovat vaatimattomia, sisukkaita ja helppohoitoisia, kuten suomalaisilla maatiaiseläimillä tapana on. Monista jalostetummista kanaroduista poiketen maatiaiset pärjäävät mainiosti hieman viileämmässäkin lämpötilassa ja niiden luonteessa on säilynyt aimo tujaus villiä, omillaan toimeen tulevaa viidakkokanaa. Munia meillä syödään todella paljon, ja jo tällä kanamäärällä saamme riittävästi tuoreita munia kotitarpeiksi. Jos kanalasta on tarkoitus saada myös lihaa isommalla volyymilla, silloin ei maatiaiskana ole ehkä se paras vaihtoehto, sillä lihaisampiakin rotuja löytyy. Meillä nuoret maatiaiskukot päätyvät useimmiten juhla-aterioiksi, ja silloin kun sen aika tulee, tapaamme pitää kukkojen kunniaksi samalla kunnon peijaiset.


Nuoren kukon elämää, ei enempää, ei vähempää.


Maatiaiskanojen hoito ei sinällään poikkea muista roduista: monipuolinen ravinto, suoja, aina sula juomavesi ja puhdas pehku pitää kanat hyvinvoivina ja terveinä. Kauran lisäksi kanoille kannattaa talviaikaan tarjota paljon vihanneksia sekä kalkkia (itse suosin hienoksi rouhittuja munankuoria). Myös proteiinin saanti on tärkeää. Ohraakin voi antaa, mutta maltilla: se on hyvin energiapitoista ja kertyy helposti ylimääräiseksi läskiksi. Kesäaikaan tarjoilemme kanoille usein ulos vain kauraa, sillä vapaana laiduntaessaan ne etsivät itse proteiininsa ja vitamiininsa syömällä luonnosta kasveja ja ötököitä. Talviaikaan kanan ruuansulatuselimistö vaatii myös soran tarjoilua. Kanat nielevät ruokansa kokonaisena ja ruoka päätyy kivipiiraan, jossa pikkukivet ja hiekanmurut "pureskelevat" ruuan. Sulkapeitteen hoitoon kanat tarvitsevat kylpypaikan. Vesisammiota kanalaan ei kuitenkaan tarvitse järjestää, sillä kanat harrastavat kuivakylpyjä. Turpeella tai hienolla hiekalla täytetty laakea vati tai vaikka vanha autonrengas sopii mainiosti kylpypaikaksi. Kylpyhiekan sekaan voi sekoittaa myös hieman tuhkaa, se karkottaa loisia luonnollisesti kanojen sulkapeitteestä.

Kotitarvekanailijalle tärkeä taito on myös opetella asianmukainen lopetus. Vaikka ei lihaa söisikään, saattaa kanojen kanssa ikävä kyllä tulla vastaan sellaisia tilanteita, jolloin armon pitää käydä oikeudesta. Tällainen tilanne tuli esimerkiksi meillä vastaan tänä talvena, kun rakas Bööna-kanamme oli jossain mystisessä äksidentissä onnistunut katkaisemaan koipensa. Kanan lääkintä ja hoito on hankalaa ja vaivalloista, sillä nestemäisten kipulääkkeiden annossa on aina suuri riski ruutata nestettä keuhkoon. Todella kipeä kana myös lopettaa syömisen, ja kanan toistuva vellaaminen ja viikkokausien väkinäinen pienessä häkissä pito liikkumisen estämiseksi ole kenenkään edun mukaista. Asianmukainen lopetus kannattaa opetella asian osaavan henkilön kanssa kädestä pitäen tai esimerkiksi kanojen teurastuskurssille osallistumalla. Ja mielellään ennen kuin tilanne on niin sanotusti päällä, eikä vasta sitten, kun jotain kurjaa tapahtuu ja kana kärsii.




Kanojen pito, ryhtyypä siihen sitten ihan vain omaksi ilokseen tai omavaraisempaan elämään tähdäten, on todellakin antoisa, vaiherikas ja mielen virkeänä pitävä harrastus, jota lämmöllä suosittelen. Tyytyväisten ja lajityypillistä elämää viettävien kanojen seurailusta aukeaa ihan oma maailmansa. Se rentouttaa, ja aika-ajoin käy myös kuntoilusta, kun kanat äkkäävät kukka- tai vihannespenkin muhevan mullan mainioksi kylpypaikaksi ja saat sen jälkeen olla tämän tästä luutimassa niitä muualle.

Tästäkin tekstistä oli tarkoitus tulla selkeä ja informatiivinen, mutta tavoilleni uskollisesti rönsyilin. No, onneksi meitä on muitakin, jotka ovat jakaneet ajatuksiaan kanojen pidosta. Muiden blogien kanapostaukset löydät täältä:

Caramellia
Maalaiskaupungin piha
Ku ite tekee
Sorakukka
Palokankaan pientila
Rakkautta ja maan antimia
Harmaa torppa