Sanoi kuka mitä hyvänsä, niin kevät on nyt virallisesti täällä. Meidän huushollissamme sen huomaa etenkin siitä, että loska ja räpäskä alkaa hivuttautua vaivihkaa sisälle eläinten tassuissa ja lasten tossuissa. Ei varsinaisesti suosikkiaikaani vuodesta. Sohjossa kahlaaminenkin tuntuu silti jollain tapaa ilahduttavalta, sillä saappaiden lipsumista ja läpsymistä kuunnellessa tietää, että lumi sulaa kohinalla.

Ilmojen lämmetessä ja valon lisääntyessä myös eläinten käytös muuttuu. Talvikuukausiksi ne vaipuvat luonnon mukana hitaampaan, uneliaampaan rytmiin. Ihan kuin ihmisetkin, mikäli olosuhteet antavat myöten. Kun päivänvaloa riittää aamusta iltaan, on kotifarmillamme meneillään kaiken aikaa hauska vipinä. Vuohet touhuavat puuhakkaina ja lampaat leikkivät ja loikkivat keskenään. Kanat alkavat jälleen munia ja virkistyä.

Minusta on ihastuttavaa seurata, kuinka luontevasti eläimet mukailevat vuodenkiertoa luonnon tahdissa. Meillä ihmisillä olisi niiltä siinäkin suhteessa paljon opittavaa. Pyrin eläintemme kanssa parhaani mukaan siihen, etten härkkisi tuota niille luontaista rytmiä liiaksi muovaamalla olosuhteita keinotekoisesti. Esimerkiksi tuotantokanaloissa kanojen korkeaa tuottavuutta pidetään yllä vuodenajasta riippumatta jatkuvalla valaistuksella niin, että kanan hormonitoiminta hyrrää jatkuvassa kevätmoodissa. Kanan fysiikalle tämä on kuitenkin pidemmän päälle todella rasittavaa: suomalaisessa munintakanalassa kanan tyypillinen munintajakso kestää noin 80 viikkoa. Tämän jälkeen kana ei jaksa munia enää niin, että sen pitäminen olisi taloudellisesti kannattavaa, joten kanat passitetaan teurastamolle (lähde). Tuolla tahdilla meidänkin kanamme olisivat nähneet parhaat päivänsä jo aikoja sitten! Toki munaomavaraisuutemme hiipuu kanojen talvisin kanojen taukoillessa, mutta se sallittakoon. Kaipaan talviaikaan itsekin tahdin himmaamista ja lepoa, enkä todellakaan ole silloin järin tuotteliaalla tuulella. Yhtä lailla eläimet ovat huilitaukonsa ansainneet.




Samoin kuin eläimillä näin päivien pidentyessä, huomaan myös itselläni kevään kihisevän hattuun lisääntyvänä energiana ja puuhasteluvimmana. Saan valtavia tarmonpuuskia ja inspiroidun härväämään suuntaan jos toiseenkin. Ikävä kyllä päivänvalolla tuntuu olevan myös lapsiini sama efekti.

Tämän päivän aamu ei ollut poikkeus. Heräsin hirveällä täpinällä ja vieläpä virkeänä, sillä ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan molemmat lapset ja sitä myöten myös allekirjoittanut oli nukkunut yönsä sikeästi ja rauhallisesti. Suunnittelin siivoavani, karstaavani, huovuttavani, kirjoittavani ja ottavani muutaman valokuvan erääseen kevän tapahtumaesitteeseen (palaan vielä tähän). Ennen aamu kymmentä ähisin jo kuitenkin perin juurin tuskastuneena. Yritä siinä nyt heittäytyä flow-tilaan, kun selän takana kuopus kiskoo uusista ulottuvuuksistaan hurmioituneena mehulasia uhkaavaa kyytiä kohti pöydänreunaa, esikoisen yrittäessä opettaa kissaa noutamaan huushollin poikki heitettyä talvisaapasta. Jumalaare että ärsytti. Kiireen tuntu alkoi hiipiä kiristämään pantaa. Tuntui tältä.




Ainoa toimiva konstini katkaista kiireen tuntu tällaisina hetkinä on lähteä eläinten kanssa ulos. Niiden kanssa kiire on pakko unohtaa, muuten ei mistään tule mitään. Erityisesti vuohista tulee aivan mahdottomia silloin, jos niitä koittaa hoputtaa, ja mahdollisen ärtymykseni ne osaavat varmaankin erottaa jo lähestyvien askelteni äänestä.

Koska aamulla satoi, en päästänyt vuohia ulos heti aamusella. Niinpä päätin käydä kokeilemassa kuttujen ulkoiluintoa uudemman kerran. Venla jäi hyppimään riemuissaan loskalätäkköön ja minä talsin talliin. Meillä on siellä aina sama rutiini: vanha kuttu Moona nostaa etusorkkansa karsinan portin päälle, ja vaihdamme laidan yli suukot ja rapsutukset. Avaan ensin ulko-oven ja sitten karsinan portin, josta Moona livahtaa ulos kurkaten ensin, minkälainen ilma pihalla on. Todettuaan sen kelvolliseksi se tietää, mihin sille on viety heinäannos odottamaan. Moonan jälkeen siirryn tervehtimään nuorempia kuttuja. Rebekka seisahtuu kohdalleni pariksi sekunniksi pikarapsutuksille ja koluaa sitten tallin läpi siltä varalta, jos olisinkin sattunut unohtamaan kaurasaavin kannen auki. Siitä se hilpoo pihalle heiniä syömään. Jallun saan aina maanitella alas lempipaikaltaan yläorrelta. Se tykkää usein viivähtää pitkänkin tovin rapsuteltavana ja höpötyksiäni kuunnellen, ennen kuin liittyy kaveriensa seuraan heinäaterialle.

Vaan auta armias, jos yritän joskus suorittaa saman repertuaarin jossain muka-kiireessä tai kireässä mielentilassa. Vuohet eivät voi sitä kertakaikkiaan sietää, vaan sinkoilevat ihan periaatteesta täysin eri suuntaan, kuin mihin niitä koitan hoputtaa. Sama toki pätee eläimeen kuin eläimeen. Ne lukevat eleitäni ja olemustani kuin avointa kirjaa ja aistivat, jos joku on vinksallaan hermostuen siitä itsekin. Eläinten seura on paras mahdollinen muistutus siitä, että jos et höllää nutturaa, niin mikään ei suju.




Vuohien rouskutellessa heiniään painuimme Venlan kanssa syöttämään lampaille näkkileipää ja rapsuttelemaan niitä hetkeksi. Lampaat ovat Venlalle ihan erityisen rakkaita ja on ihana huomata, miten hän rauhoittuu niiden seurassa riehakkaimpinakin hetkinään. 

Lapsen lapaset olivat jo loskasta märät ja posket punaiset, mutta emme malttaneet olla käymättä vielä pienellä kävelyllä koirien kanssa. Venla halusi, kuten aina, taluttaa pienintä koiraamme Elliä. Kissamme Pimu ja Huu liittyivät seurueeseemme. Venla ja Elli pinkoivat kovaa kyytiä edellämme ja minä taaplailin tyytyväisenä lopun retkikuntamme kanssa perässä. Koirat ja kissat nauttivat verkkaisesta menosta sohjosta huolimatta, ja niin nautin minäkin. Kotiin päin tallustellessamme pysähdyimme vielä vilkuttelemaan naapurin hevosille, jotka seurailivat kiinnostuneina sekalaisen seurakuntamme menoa tarhastaan koivikon takaa.

Jos minulta kysytään, niin eläinten seura on maailman parasta terapiaa.




***


Aiemmin mainitsemaani tapahtumaan viitaten: täällä Teiskossa toimiva hurmaava viinitila Teiskon Viini järjestää helatorstaina 30.5. koko perheen tapahtuman, johon tilan mahtava puuhanainen Kaisa pyysi myös meitä mukaan! Myyntikojustamme voi käydä ostamassa Villifarmin yrttituotteita ja mahdollisesti jotain villaviakin ihanuuksia. Ja villavista ihanuuksista puheen ollen, sylilampaamme Nuunu ja Bambi lähtevät myös mukaan paijattavaksi ja rapsuteltavaksi. Lisätietoa löydät tapahtuman Facebook-sivulta.