Siellä sun täällä ihmiset postailevat kuvia ensimmäisistä versoavista nokkosista ja kukkivista krookuksista. Meillä ei ole ollut vielä pelkoa moisesta! Pihamaa ja kotitie ovat sellaisessa kunnossa, että siellä olisi järkevintä edetä luistimet jalassa. Tasapainoilua ja kaikenmaailman kikkailua rakastavat vuohet ovat ainoita, jotka ottavat vallitsevat olosuhteet hauskana haasteena. Mitä lipoisamman lumikökkäreen ne onnistuvat löytämään kiivettäväkseen, sitä hulvattomampi meno.

Moni on bongannut myös kevään ensimmäiset paluumuuttavat joutsenet, ja siitä riemusta mekin olemme onneksi saaneet osamme. Antti tietää, että odotan joutsenia ja kurkia keväisin kuin kuuta nousevaa. Niinpä hän kiirehti heti sisälle huikkaamaan, kun oli ulkohommissa ollessaan kuullut joutsenten huudon. Kirmasin ulos villatakin helmat lepattaen ja yritin paikantaa, minne suuntaan joutsenten ääni liikkui. Hetkeä myöhemmin laulujoutsenpari lehahti suoraan pääni yläpuolelta. Ne kaartelivat rantakoivikkoa myötäillen hetken verran ja laskeutuivat sitten kotijärvemme jäälle toitottamaan ja levittelemään siipiään. Olin aivan tohkeissani siitä, että sain nähdä kevään ensimmäiset joutseneni juuri tässä kotijärvellämme. Ei varmasti mene enää kauaa, kun kurjet seuraavat perässä ja asettuvat jälleen soitimelle suojärven rannoille.





Lumien sulamista odotellessa yritämme tehdä alta pois sellaisia huomiotamme vaativia kevätpuhteita, joille ei enää välttämättä myöhemmin liikenisi niin paljoa aikaa. Tällä viikolla meidän olisi määrä käydä purkamassa ja siirtämässä edelliseen kotiimme lojumaan jäänyt kasvihuone.

Muutakin nikkarointipuuhaa riittää. Isäntä on nakutellut uutta, toimivampaa porttia lammashakaan edellisen vinksahtaneen tilalle. Tai oikeastaan tarhassa ei ole hetkeen koko porttia enää ollutkaan. Toissa syksynä uuhien laitumeltapaluusta riemastuneet pässipojat kirmasivat aitauksesta kirjaimellisesti raamit kaulassa, ja siitä pitäen portti oli pitkään sidottuna kiinni koiran remmillä ja parilla paalinnarulla. Tarhan siivouksen yhteydessä portinkuvatus ja pätkä aitaa piti purkaa, jotta mahduimme ajamaan Avantin tarhaan sisään. Väliaikaisratkaisuksi koko portin kohta paikattiin kiinteällä aidalla, ja nyt olemme saaneet puoli vuotta parkourata itsemme aidan yli aina tarhaan mieliessämme. Entistä ehompi portti helpottaa taas elämäämme kummasti.





Pihamme pikkulinnut ovat selvästi jo kevätmielellä. Ne kiertelevät jo ympäriinsä katsellen selvästi sillä silmällä otollisia pesäpaikkoja. Kun vasaroinnin makuun päässyt Antti tuskaili unohtaneensa hankkia salvan ja saranat lammasportin viimeistelyyn, ehdotin, että hän voisi valjastaa tarmonsa linnunpönttöjen rakenteluun. Isäntää ei tarvinut kahdesti käskeä, ja hän ilmoittikin tekevänsä heti kertarykäisyllä kymmenen pikkulinnun pönttöä ja sen oheen vielä rantaan laitettavan isomman pöntön telkkiä varten.

Joka kevät, kun kotirantamme edustalla oleva pieni poukama sulaa, ilmestyy siihen pari telkkäkoirasta kilpasille. Siinä ne nirisevät ja kuikuttavat, kunnes ennemmin tai myöhemmin saavat houkuteltua kiinnostuneen naaraan paikalle. Telkkien soidinmenot ovat viihdyttävää seurattavaa, jokakeväinen spektaakkeli, jota aina iloisesti odotan. Koiraat nahistelevat keskenään ja pistävät peliin parhaat muuvinsa ja naaras näyttää kaiken sen tohinan ja kukkoilun keskellä useinkin siltä kuin miettisi, että voi itku mitä pöljiä, luulevat niin olevansa. Miten ihmeessä minä tähän tilanteeseen päädyin? Vaikutelmasta huolimatta hauskasti ketkuttelevien koiraiden charmi on pettämätön. Olisi ihana juttu, jos rannassamme vehtaavat telkät innostuisivat pöntön myötä perheenperustamispuuhiin tuohon meidän rantaryteikköömme. Tällä videolla erään voitokkaan telkkäkoiraan mallikelpoinen taidonnäyte.

Myös pikkulintuja toivomme pihalle pesimään. Vaikka kotimme ympärillä kasvaa myös vanhaa metsää josta luonnonkoloja yhä löytyy, on pesäpaikoista kova kilpailu. Etenkin tällaisina aikoina, kun monet pikkulintukannat ovat helisemässä pesäpaikkojen puutteessa, on linnunpöntöistä niille suuri apu. Pihapiirissä pesivistä pikkulinnuista on myös meille hyötyä. Vaikka moni suomalainen ihannoikin asumista järven rannalla, tuntuu se välillä omasta näkövinkkelistäni hieman ylimainostetulta. Järvien läheisyyden vuoksi meillä on nimittäin kesäisin aivan julmetun paljon hyttysiä! Yksi kirjosieppopoikue voi popsia kahden viikon poikaskautensa aikana jopa toistakymmentätuhatta (!!!) öttiäistä, ja kesäkauden aikana pöntössä saattaa ehtiä kasvamaan useampi poikue. Jos kymmeneen pöntölliseen itikoita uppoaa kesän aikana ainakin se 150 000 verenimijää, saatan jo kiljua riemusta. Ihan omiin empiirisiin arvioihini perustuen se meinaa ainakin kymmenen prosenttia vähemmän kutisevia paukamia.





Esikoisen päikystä mukanaan tuoman kulkutaudin myötä olen hoivannut nyt kaksi viikkoa yskiviä, kuumeilevia ja räkää valuvia pilttejä. Yritän taltuttaa mökkihöperöitymistä aina kynnelle kyetessäni säntäämällä ulos aurinkoon. Ajoitus on osunut nappiin, sillä saan pidettyä hyvin kotitien kylähullun mainettani yllä hulmuilemalla vuohineni ja kissoineni pitkin raittia samalla, kun kesämökkiläiset ajelevat yhä useammin ohi mökkikauttaan valmistelemaan.

Sanoi kuka mitä hyvänsä, niin kevät on nyt virallisesti täällä. Meidän huushollissamme sen huomaa etenkin siitä, että loska ja räpäskä alkaa hivuttautua vaivihkaa sisälle eläinten tassuissa ja lasten tossuissa. Ei varsinaisesti suosikkiaikaani vuodesta. Sohjossa kahlaaminenkin tuntuu silti jollain tapaa ilahduttavalta, sillä saappaiden lipsumista ja läpsymistä kuunnellessa tietää, että lumi sulaa kohinalla.

Ilmojen lämmetessä ja valon lisääntyessä myös eläinten käytös muuttuu. Talvikuukausiksi ne vaipuvat luonnon mukana hitaampaan, uneliaampaan rytmiin. Ihan kuin ihmisetkin, mikäli olosuhteet antavat myöten. Kun päivänvaloa riittää aamusta iltaan, on kotifarmillamme meneillään kaiken aikaa hauska vipinä. Vuohet touhuavat puuhakkaina ja lampaat leikkivät ja loikkivat keskenään. Kanat alkavat jälleen munia ja virkistyä.

Minusta on ihastuttavaa seurata, kuinka luontevasti eläimet mukailevat vuodenkiertoa luonnon tahdissa. Meillä ihmisillä olisi niiltä siinäkin suhteessa paljon opittavaa. Pyrin eläintemme kanssa parhaani mukaan siihen, etten härkkisi tuota niille luontaista rytmiä liiaksi muovaamalla olosuhteita keinotekoisesti. Esimerkiksi tuotantokanaloissa kanojen korkeaa tuottavuutta pidetään yllä vuodenajasta riippumatta jatkuvalla valaistuksella niin, että kanan hormonitoiminta hyrrää jatkuvassa kevätmoodissa. Kanan fysiikalle tämä on kuitenkin pidemmän päälle todella rasittavaa: suomalaisessa munintakanalassa kanan tyypillinen munintajakso kestää noin 80 viikkoa. Tämän jälkeen kana ei jaksa munia enää niin, että sen pitäminen olisi taloudellisesti kannattavaa, joten kanat passitetaan teurastamolle (lähde). Tuolla tahdilla meidänkin kanamme olisivat nähneet parhaat päivänsä jo aikoja sitten! Toki munaomavaraisuutemme hiipuu kanojen talvisin kanojen taukoillessa, mutta se sallittakoon. Kaipaan talviaikaan itsekin tahdin himmaamista ja lepoa, enkä todellakaan ole silloin järin tuotteliaalla tuulella. Yhtä lailla eläimet ovat huilitaukonsa ansainneet.


Samoin kuin eläimillä näin päivien pidentyessä, huomaan myös itselläni kevään kihisevän hattuun lisääntyvänä energiana ja puuhasteluvimmana. Saan valtavia tarmonpuuskia ja inspiroidun härväämään suuntaan jos toiseenkin. Ikävä kyllä päivänvalolla tuntuu olevan myös lapsiini sama efekti.

Tämän päivän aamu ei ollut poikkeus. Heräsin hirveällä täpinällä ja vieläpä virkeänä, sillä ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan molemmat lapset ja sitä myöten myös allekirjoittanut oli nukkunut yönsä sikeästi ja rauhallisesti. Suunnittelin siivoavani, karstaavani, huovuttavani, kirjoittavani ja ottavani muutaman valokuvan erääseen kevän tapahtumaesitteeseen (palaan vielä tähän). Ennen aamu kymmentä ähisin jo kuitenkin perin juurin tuskastuneena. Yritä siinä nyt heittäytyä flow-tilaan, kun selän takana kuopus kiskoo uusista ulottuvuuksistaan hurmioituneena mehulasia uhkaavaa kyytiä kohti pöydänreunaa, esikoisen yrittäessä opettaa kissaa noutamaan huushollin poikki heitettyä talvisaapasta. Jumalaare että ärsytti. Kiireen tuntu alkoi hiipiä kiristämään pantaa. Tuntui tältä.




Ainoa toimiva konstini katkaista kiireen tuntu tällaisina hetkinä on lähteä eläinten kanssa ulos. Niiden kanssa kiire on pakko unohtaa, muuten ei mistään tule mitään. Erityisesti vuohista tulee aivan mahdottomia silloin, jos niitä koittaa hoputtaa, ja mahdollisen ärtymykseni ne osaavat varmaankin erottaa jo lähestyvien askelteni äänestä.

Koska aamulla satoi, en päästänyt vuohia ulos heti aamusella. Niinpä päätin käydä kokeilemassa kuttujen ulkoiluintoa uudemman kerran. Venla jäi hyppimään riemuissaan loskalätäkköön ja minä talsin talliin. Meillä on siellä aina sama rutiini: vanha kuttu Moona nostaa etusorkkansa karsinan portin päälle, ja vaihdamme laidan yli suukot ja rapsutukset. Avaan ensin ulko-oven ja sitten karsinan portin, josta Moona livahtaa ulos kurkaten ensin, minkälainen ilma pihalla on. Todettuaan sen kelvolliseksi se tietää, mihin sille on viety heinäannos odottamaan. Moonan jälkeen siirryn tervehtimään nuorempia kuttuja. Rebekka seisahtuu kohdalleni pariksi sekunniksi pikarapsutuksille ja koluaa sitten tallin läpi siltä varalta, jos olisinkin sattunut unohtamaan kaurasaavin kannen auki. Siitä se hilpoo pihalle heiniä syömään. Jallun saan aina maanitella alas lempipaikaltaan yläorrelta. Se tykkää usein viivähtää pitkänkin tovin rapsuteltavana ja höpötyksiäni kuunnellen, ennen kuin liittyy kaveriensa seuraan heinäaterialle.

Vaan auta armias, jos yritän joskus suorittaa saman repertuaarin jossain muka-kiireessä tai kireässä mielentilassa. Vuohet eivät voi sitä kertakaikkiaan sietää, vaan sinkoilevat ihan periaatteesta täysin eri suuntaan, kuin mihin niitä koitan hoputtaa. Sama toki pätee eläimeen kuin eläimeen. Ne lukevat eleitäni ja olemustani kuin avointa kirjaa ja aistivat, jos joku on vinksallaan hermostuen siitä itsekin. Eläinten seura on paras mahdollinen muistutus siitä, että jos et höllää nutturaa, niin mikään ei suju.

Saman Otavan alla -blogin Hanne haastoi kevättä kaipaavat puutarhaihmiset mukaan blogihaasteeseen. Tehtävänanto kuuluu kertomaan itsestä ja puutarhasta kymmenen faktaa. Koska eilen täällä Teiskossa pyrytti jälleen lunta ja minua otti takatalvi päähän, otin haasteen innolla vastaan. Mitä vaan keväistä kyllä kiitos tänne ja heti!

1. Ensimmäiset puutarhamuistoni

2. Vahvuuteni puutarhurina

3. Haasteeni puutarhurina

4. Unelmieni puutarha

5. Puutarhakirja pöydälläni

6. Kukat, jotka löytyvät aina puutarhastani

7. Vihannes/kasvis, joka löytyy aina puutarhastani

8. Paras puutarhavinkkini

9. Lempipuutarhatyökaluni

10. Mottoni

Lammaspaimen ja perässähiihtäjä

Ihana affetyttömme Ulpu

Lammasaitaukseen saa kätevästi teljettyä tarvittaessa myös lapset. Odotan, tuleeko jälkikasvuni antamaan minulle tulevaisuudessa katkeraa palautetta siitä, että joutuivat karussa lapsuudessaan risuilla leikkimään.

Kaksi ja puoli vuotta sitten taloa etsiessämme olisi ihannetilanne ollut löytää vanha pientila, jonka tontilla olisi ollut valmiina vaikka pieni navettarakennus. Kävimme katsomassa muutamaa sellaistakin paikkaa, mutta niissä oli sitten aina jotain muuta, mikä tökki. Kun talsimme Kesärantaan ja totesimme sen meille muutoin täydelliseksi, tuumasimme, että hitusella luovuutta ja puuhakasta mieltä saamme myös eläimet sopimaan tontille mainiosti.

Lampaidemme pihaton virkaa toimittaa eräänlaisen pihavajan toinen puoli. Toinen, pienempi puoli vajasta toimii talvikanalana, ja sen lämpöeristimme kauttaaltaan. Lampolan puolen jätimme kuitenkin eristämättä. Seinät kuitenkin levytettiin ja niihin laitettiin ilmansulku, jotta tila olisi varmasti kuiva ja vedoton. Seinään puhkaistiin kulkuaukko tarhaan, josta lampaat saavat kulkea ulos ja sisään talviaikaankin oman mielensä mukaan. Lampaiden kulkuaukon eteen olemme ripustaneet vanhaa mattoa oviverhoksi, jotta pohjoisen suunnasta järveltä käyvä huiku ei puhalla sisään pihattoon.

Erityisesti osa maalla asuneista ihmisistä on tottunut siihen ajatukseen, että karjaeläimiä pidetään kesä ulkona ja talveksi ne otetaan ympärivuorokautisesti sisälle. Hevosten pito pihatoissa on jo tutumpi näky monille, mutta ns. tuotantoeläinten pidossa tämä saattaa vielä toisinaan herättää kummeksuntaa. Onneksi siinäkin kelkka on kääntymässä kohti parempaa suuntaa, ja monilla isommillakin tiloilla panostetaan siihen, että eläimet saavat itse päättää liikkumisestaan ja ulkoilustaan.

"Joku" homssu emäntä unohti korjata repsahtaneen aitalaudan

Lampolaamme on hieman hankala kuvata sisätiloista, mutta koettakaa kestää. Sisältä lampaidemme pihatto on, miten sitä nyt parhaiten kuvailisin, neliön muotoinen karsina, jonka pohjalle kasaan talven pehkua. Kuivitan karsinan päivittäin vuoroin olki- ja vuoroin hamppu- tai pellavakuivikkeella. Kun eläinten lanta ja pissa imeytyy pehkukerrokseen, se alkaa palaa eli kompostoitua yhdessä orgaanisen materian, eli kuivikkeen, kanssa. Puhtaan kuivikekerroksen alla komposti tuottaa lämpöä, jolloin lampaiden makuualusta on aina kuiva ja lämmin kovimmillakin pakkasilla. Oikein palaessaan pehku ei myöskään vapauta ilmaan ammoniakkia, vaan on hajuton ja ilma raikasta.

Hermostuttuamme jatkuvaan sulan ja kuuman veden kantoon pakkasaikaan, isäntä nikkaroi lampolan kulmaan vesikaukalon. Puinen kehikko on eristetty uretaanivaahdolla, ja siihen saa upotettua kaksi juoma-astiaa. Kaukaloa ympäröivä pehku lämmittää vesiastioita, eikä vesi mene kylmemmilläkään keleillä jäähän. Tällä ratkaisulla pärjäsimme kolmenkympin pakkasetkin vain yhdellä vedenvaihdolla, ellei joku lampaista sattunut asettelemaan ahteriaan niin, että pipanat tippuivat juomakaukaloon.

Lampaiden lähtiessä kesälaitumille pehku tyhjätään kauttaaltaan ja pohja pestään. Olen nakannut pehkun suoraan tulevalle kasvimaalle ja kohopenkkien pohjalle sellaisenaan, sillä uutterasti kuivitettu kestopehku palaa jo yhdessä talvessa kohinalla. Ainoastaan päällimmäiset kerrokset, jotka eivät vielä ole ehtineet palaa, käytän kompostinherätteenä.

Taas on päästy kuun ensimmäiseen maanantaihin, eli Suuntana omavaraisuus -sarja jatkuu maaliskuun postauksella! Koska monilla isompiin projekteihin tarttuminen on vielä jäissä (kirjaimellisesti), päätimme porukalla, että tällä kertaa voisi olla hyvä sauma esittäytyä hieman paremmin. Minkälaisista lähtökohdista kukin omavaraistelija ponnistaa, ja keitä tekstien takaa oikein löytyy?

Ensin tiedotteet. Suuntana omavaraisuus -sarjassa huiman hieno porukka omavaraisuudesta kirjoittavia bloggaajia kertoo kukin tahoillaan omavaraisuusasteensa nostamiseen tähtäävistä projekteistaan, kaikkine edistyksineen ja takapakkeineen. Kirjoittajiin mahtuu laajalla skaalalla eri lähtökohdista ja erilaisin tavoittein varustautuneita ihmisiä, ja ensimmäisen kirjoituksen jälkeen mukaan on lähtenyt jokusia uusiakin tyyppejä. Linkit muiden kirjoituksiin löytyvät tämän postauksen lopusta.




Tämä tarina pyrkimyksistä kohti omavaraisempaa, omatekoisempaa elämää sijoittuu Tampereen maaseudulle Teiskoon. Kotimme Kesäranta on noin 60-neliöinen, 1920-luvulla rakennettu hirsimökki, joka tönöttää puolen hehtaarin tontillaan pienen järven rannalla, metsän keskellä.

Meidän tiemme tänne johti syksyllä 2016. Asuimme tuolloin lapsuudenkodissani, isopappani rakentamassa rintamamiestalossa Nokialla. Lapsuudessani seutu oli vielä täyttä maalaismaisemaa, mutta sittemmin metsää oli alkanut kaatua ympäriltä ja tilalle alkoi kohota talopakettiratkaisuja. Aloimme haaveilla muutosta vielä syvemmälle metsään ja luonnonrauhaan, paikkaan, jossa voisimme ryhtyä toteuttamaan haavettamme omatoimisesta elämästä.

Mieheni Antti oli haaveillut pitkään ryhtyvänsä uudisraivaajahengessä rakentamaan itse taloa. Minä puolestani rakastin vanhoja rakennuksia, niiden historiaa ja tarinoita. Isäntä ryhtyi perehtymään perinnerakentamisen saloihin ja innostus tarttui. Entäpä jos talon rakentamisen sijasta pelastaisimme kodiksemme vanhan mökin, ja siinä samalla auttaisimme säilyttämään pienen siivun mennyttä aikaa?

Kevään ja kesän 2016 aikana ehdimme kiertää toistakymmentä vanhaa taloa pohtien, löytyisikö niiden joukosta meille sopiva uusi koti. Aiemmin samana vuonna syntynyt esikoisemme Venla antoi etsintöihin oman lisähaasteensa. Kaksin olisimme varmasti sopeutuneet elämään vaikka minkälaisen kunnostustyömaan ja kaaoksen keskellä. Olimme kuitenkin hyppäämässä täysin uuteen ja tuntemattomaan sillä meiningillä, että tekemällä oppii. Samoilla ajatuksilla opettelimme myös vauvanhoitoa ja vanhemmuutta. Meidän piti siis puntaroida jatkuvasti voimavarojemme riittävyyttä, vaikkemme oikeasti tienneetkään mistään mitään.

Kun saavuimme Kesärantaan, tiesimme kumpikin saman tien, että se on tässä. Tuosta punaisesta torpasta tulisi meidän pienen perheemme uusi koti. Työtä vuosikymmenet lähes oman onnensa nojassa tönöttäneessä töllissä ja sen pihapiirissä riitti rutkasti enemmän, kuin mitä olimme suunnitelleet, mutta päätä pahkaa rakastumisella harvoin on mitään tekemistä järjen kanssa. Perinpohjaista ostotarkastusta tehdessä urakka paljastui vielä päällepäin näkyvää suuremmaksi, sillä mökin toisen puolen lattiarakenteet olivat läpilahot, ja oli syytä epäillä, että laho oli päässyt kiipeämään ainakin jossain määrin myös seinähirsiin. Neljä kuukautta kestäneen kunnostusurakan päätteeksi tölli oli asumiskelpoisessa kunnossa. Helmikuussa 2017 pääsimme muuttamaan.

Minifarmi

Kesärannassa asustelee myös muita sorkakkaita. Kolme suomenvuohikuttuamme, Moona, Jallu ja Rebekka, toimittavat farmin oman ohjelmatoimiston virkaa.

Moona ja Rebekka ovat kumpainenkin neitsytlypsäjiä, joten vuohista saamme myös jonkin verran maitoa omiin tarpeisiimme. Näin talvisaikaan en ole kuttuja juuri lypsänyt, mutta kesäaikaan vuohien päästyä vihreälle maidontuotanto yleensä kiihtyy. Suuri haaveeni olisi opetella tekemään itse juustoja, sillä juustoa meillä tykätään syödä paljon ja monessa muodossa. Juustomaakariksi ryhtyminen olisikin siksi hieno askel omavaraisuusasteemme kohottamiseksi.



Mitäpä olisi kotitarvefarmi ilman muutamaa kanaa? Pihavajan toinen puoli toimittaa meillä kanalan virkaa. Kanaparvemme edustaa sekin suomalaista maatiaisrotua. Pääkukko Jaakoppi on tyrnävän kantaa, samoin kuin suurin osa kanoista, joskin joukkoon on eksynyt myös hämeenmusta kotkotin ja
yksi höntti silkkikana nimeltä Hönö-Hempukka. Kanoista saamme totta kai munia, mutta kiitos Hönö-Hempukan maanisen hautomavietin, putkahtelee parveen myös aika-ajoin jälkikasvua. Omalla takapihallamme kasvaneista kukoista saamme siis myös toisinaan lihaa pöytään ja koiranruuaksi.

Lain säätämän siipikarjan kiinnipitoajan kanamme asustelevat sisällä kanalassa, mutta koko muun osan vuodesta ne saavat elää vapaana pihallamme.






Tallissa vuohien kanssa majailee myös kaksi kaniamme Narsu ja Mölli. Narsusta kerin pehmeää angoravillaa sekoitettavaksi lampaanvillan kanssa. Haaveissani olisi jonain päivänä hiukan kasvattaa angorafarmiamme saadakseni villaa kerättyä hieman isompia määriä sekoitelankojen kehruuta varten. Mölli on leikattu kääpiökani, joka toimittaa ihan puhtaasti seuramiehen pestiä.

Farmin eläinten lisäksi nurkissamme pyörii kolme rescuetaustaista koiraa ja viisi niin ikään sieltä sun täältä pelastettua kissaa. Näillä karvapalloilla on kuitenkin niin vähän kytköksiä omavaraisuuteen, että heistä kerron enemmän toisella kertaa.

Puolen hehtaarin tontti tuo tällä eläinmäärällä tietysti omat haasteensa, sillä esimerkiksi omia laidunmaita meillä ei ole lainkaan. Kirjoitin taannoin postauksen siitä, kuinka me olemme konstailleet saadaksemme eläinten rehukuluja pienemmiksi. Löydät postauksen täältä.

Miljöö

Me