Sitä odotellessa
24.3.2019
Siellä sun täällä ihmiset postailevat kuvia ensimmäisistä versoavista nokkosista ja kukkivista krookuksista. Meillä ei ole ollut vielä pelkoa moisesta! Pihamaa ja kotitie ovat sellaisessa kunnossa, että siellä olisi järkevintä edetä luistimet jalassa. Tasapainoilua ja kaikenmaailman kikkailua rakastavat vuohet ovat ainoita, jotka ottavat vallitsevat olosuhteet hauskana haasteena. Mitä lipoisamman lumikökkäreen ne onnistuvat löytämään kiivettäväkseen, sitä hulvattomampi meno.
Moni on bongannut myös kevään ensimmäiset paluumuuttavat joutsenet, ja siitä riemusta mekin olemme onneksi saaneet osamme. Antti tietää, että odotan joutsenia ja kurkia keväisin kuin kuuta nousevaa. Niinpä hän kiirehti heti sisälle huikkaamaan, kun oli ulkohommissa ollessaan kuullut joutsenten huudon. Kirmasin ulos villatakin helmat lepattaen ja yritin paikantaa, minne suuntaan joutsenten ääni liikkui. Hetkeä myöhemmin laulujoutsenpari lehahti suoraan pääni yläpuolelta. Ne kaartelivat rantakoivikkoa myötäillen hetken verran ja laskeutuivat sitten kotijärvemme jäälle toitottamaan ja levittelemään siipiään. Olin aivan tohkeissani siitä, että sain nähdä kevään ensimmäiset joutseneni juuri tässä kotijärvellämme. Ei varmasti mene enää kauaa, kun kurjet seuraavat perässä ja asettuvat jälleen soitimelle suojärven rannoille.
Lumien sulamista odotellessa yritämme tehdä alta pois sellaisia huomiotamme vaativia kevätpuhteita, joille ei enää välttämättä myöhemmin liikenisi niin paljoa aikaa. Tällä viikolla meidän olisi määrä käydä purkamassa ja siirtämässä edelliseen kotiimme lojumaan jäänyt kasvihuone.
Muutakin nikkarointipuuhaa riittää. Isäntä on nakutellut uutta, toimivampaa porttia lammashakaan edellisen vinksahtaneen tilalle. Tai oikeastaan tarhassa ei ole hetkeen koko porttia enää ollutkaan. Toissa syksynä uuhien laitumeltapaluusta riemastuneet pässipojat kirmasivat aitauksesta kirjaimellisesti raamit kaulassa, ja siitä pitäen portti oli pitkään sidottuna kiinni koiran remmillä ja parilla paalinnarulla. Tarhan siivouksen yhteydessä portinkuvatus ja pätkä aitaa piti purkaa, jotta mahduimme ajamaan Avantin tarhaan sisään. Väliaikaisratkaisuksi koko portin kohta paikattiin kiinteällä aidalla, ja nyt olemme saaneet puoli vuotta parkourata itsemme aidan yli aina tarhaan mieliessämme. Entistä ehompi portti helpottaa taas elämäämme kummasti.
Pihamme pikkulinnut ovat selvästi jo kevätmielellä. Ne kiertelevät jo ympäriinsä katsellen selvästi sillä silmällä otollisia pesäpaikkoja. Kun vasaroinnin makuun päässyt Antti tuskaili unohtaneensa hankkia salvan ja saranat lammasportin viimeistelyyn, ehdotin, että hän voisi valjastaa tarmonsa linnunpönttöjen rakenteluun. Isäntää ei tarvinut kahdesti käskeä, ja hän ilmoittikin tekevänsä heti kertarykäisyllä kymmenen pikkulinnun pönttöä ja sen oheen vielä rantaan laitettavan isomman pöntön telkkiä varten.
Joka kevät, kun kotirantamme edustalla oleva pieni poukama sulaa, ilmestyy siihen pari telkkäkoirasta kilpasille. Siinä ne nirisevät ja kuikuttavat, kunnes ennemmin tai myöhemmin saavat houkuteltua kiinnostuneen naaraan paikalle. Telkkien soidinmenot ovat viihdyttävää seurattavaa, jokakeväinen spektaakkeli, jota aina iloisesti odotan. Koiraat nahistelevat keskenään ja pistävät peliin parhaat muuvinsa ja naaras näyttää kaiken sen tohinan ja kukkoilun keskellä useinkin siltä kuin miettisi, että voi itku mitä pöljiä, luulevat niin olevansa. Miten ihmeessä minä tähän tilanteeseen päädyin? Vaikutelmasta huolimatta hauskasti ketkuttelevien koiraiden charmi on pettämätön. Olisi ihana juttu, jos rannassamme vehtaavat telkät innostuisivat pöntön myötä perheenperustamispuuhiin tuohon meidän rantaryteikköömme. Tällä videolla erään voitokkaan telkkäkoiraan mallikelpoinen taidonnäyte.
Myös pikkulintuja toivomme pihalle pesimään. Vaikka kotimme ympärillä kasvaa myös vanhaa metsää josta luonnonkoloja yhä löytyy, on pesäpaikoista kova kilpailu. Etenkin tällaisina aikoina, kun monet pikkulintukannat ovat helisemässä pesäpaikkojen puutteessa, on linnunpöntöistä niille suuri apu. Pihapiirissä pesivistä pikkulinnuista on myös meille hyötyä. Vaikka moni suomalainen ihannoikin asumista järven rannalla, tuntuu se välillä omasta näkövinkkelistäni hieman ylimainostetulta. Järvien läheisyyden vuoksi meillä on nimittäin kesäisin aivan julmetun paljon hyttysiä! Yksi kirjosieppopoikue voi popsia kahden viikon poikaskautensa aikana jopa toistakymmentätuhatta (!!!) öttiäistä, ja kesäkauden aikana pöntössä saattaa ehtiä kasvamaan useampi poikue. Jos kymmeneen pöntölliseen itikoita uppoaa kesän aikana ainakin se 150 000 verenimijää, saatan jo kiljua riemusta. Ihan omiin empiirisiin arvioihini perustuen se meinaa ainakin kymmenen prosenttia vähemmän kutisevia paukamia.
Esikoisen päikystä mukanaan tuoman kulkutaudin myötä olen hoivannut nyt kaksi viikkoa yskiviä, kuumeilevia ja räkää valuvia pilttejä. Yritän taltuttaa mökkihöperöitymistä aina kynnelle kyetessäni säntäämällä ulos aurinkoon. Ajoitus on osunut nappiin, sillä saan pidettyä hyvin kotitien kylähullun mainettani yllä hulmuilemalla vuohineni ja kissoineni pitkin raittia samalla, kun kesämökkiläiset ajelevat yhä useammin ohi mökkikauttaan valmistelemaan.
Parasta terapiaa
18.3.2019
Sanoi kuka mitä hyvänsä, niin kevät on nyt virallisesti täällä. Meidän huushollissamme sen huomaa etenkin siitä, että loska ja räpäskä alkaa hivuttautua vaivihkaa sisälle eläinten tassuissa ja lasten tossuissa. Ei varsinaisesti suosikkiaikaani vuodesta. Sohjossa kahlaaminenkin tuntuu silti jollain tapaa ilahduttavalta, sillä saappaiden lipsumista ja läpsymistä kuunnellessa tietää, että lumi sulaa kohinalla.
Ilmojen lämmetessä ja valon lisääntyessä myös eläinten käytös muuttuu. Talvikuukausiksi ne vaipuvat luonnon mukana hitaampaan, uneliaampaan rytmiin. Ihan kuin ihmisetkin, mikäli olosuhteet antavat myöten. Kun päivänvaloa riittää aamusta iltaan, on kotifarmillamme meneillään kaiken aikaa hauska vipinä. Vuohet touhuavat puuhakkaina ja lampaat leikkivät ja loikkivat keskenään. Kanat alkavat jälleen munia ja virkistyä.
Minusta on ihastuttavaa seurata, kuinka luontevasti eläimet mukailevat vuodenkiertoa luonnon tahdissa. Meillä ihmisillä olisi niiltä siinäkin suhteessa paljon opittavaa. Pyrin eläintemme kanssa parhaani mukaan siihen, etten härkkisi tuota niille luontaista rytmiä liiaksi muovaamalla olosuhteita keinotekoisesti. Esimerkiksi tuotantokanaloissa kanojen korkeaa tuottavuutta pidetään yllä vuodenajasta riippumatta jatkuvalla valaistuksella niin, että kanan hormonitoiminta hyrrää jatkuvassa kevätmoodissa. Kanan fysiikalle tämä on kuitenkin pidemmän päälle todella rasittavaa: suomalaisessa munintakanalassa kanan tyypillinen munintajakso kestää noin 80 viikkoa. Tämän jälkeen kana ei jaksa munia enää niin, että sen pitäminen olisi taloudellisesti kannattavaa, joten kanat passitetaan teurastamolle (lähde). Tuolla tahdilla meidänkin kanamme olisivat nähneet parhaat päivänsä jo aikoja sitten! Toki munaomavaraisuutemme hiipuu kanojen talvisin kanojen taukoillessa, mutta se sallittakoon. Kaipaan talviaikaan itsekin tahdin himmaamista ja lepoa, enkä todellakaan ole silloin järin tuotteliaalla tuulella. Yhtä lailla eläimet ovat huilitaukonsa ansainneet.
Tämän päivän aamu ei ollut poikkeus. Heräsin hirveällä täpinällä ja vieläpä virkeänä, sillä ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan molemmat lapset ja sitä myöten myös allekirjoittanut oli nukkunut yönsä sikeästi ja rauhallisesti. Suunnittelin siivoavani, karstaavani, huovuttavani, kirjoittavani ja ottavani muutaman valokuvan erääseen kevän tapahtumaesitteeseen (palaan vielä tähän). Ennen aamu kymmentä ähisin jo kuitenkin perin juurin tuskastuneena. Yritä siinä nyt heittäytyä flow-tilaan, kun selän takana kuopus kiskoo uusista ulottuvuuksistaan hurmioituneena mehulasia uhkaavaa kyytiä kohti pöydänreunaa, esikoisen yrittäessä opettaa kissaa noutamaan huushollin poikki heitettyä talvisaapasta. Jumalaare että ärsytti. Kiireen tuntu alkoi hiipiä kiristämään pantaa. Tuntui tältä.
Ainoa toimiva konstini katkaista kiireen tuntu tällaisina hetkinä on lähteä eläinten kanssa ulos. Niiden kanssa kiire on pakko unohtaa, muuten ei mistään tule mitään. Erityisesti vuohista tulee aivan mahdottomia silloin, jos niitä koittaa hoputtaa, ja mahdollisen ärtymykseni ne osaavat varmaankin erottaa jo lähestyvien askelteni äänestä.
Koska aamulla satoi, en päästänyt vuohia ulos heti aamusella. Niinpä päätin käydä kokeilemassa kuttujen ulkoiluintoa uudemman kerran. Venla jäi hyppimään riemuissaan loskalätäkköön ja minä talsin talliin. Meillä on siellä aina sama rutiini: vanha kuttu Moona nostaa etusorkkansa karsinan portin päälle, ja vaihdamme laidan yli suukot ja rapsutukset. Avaan ensin ulko-oven ja sitten karsinan portin, josta Moona livahtaa ulos kurkaten ensin, minkälainen ilma pihalla on. Todettuaan sen kelvolliseksi se tietää, mihin sille on viety heinäannos odottamaan. Moonan jälkeen siirryn tervehtimään nuorempia kuttuja. Rebekka seisahtuu kohdalleni pariksi sekunniksi pikarapsutuksille ja koluaa sitten tallin läpi siltä varalta, jos olisinkin sattunut unohtamaan kaurasaavin kannen auki. Siitä se hilpoo pihalle heiniä syömään. Jallun saan aina maanitella alas lempipaikaltaan yläorrelta. Se tykkää usein viivähtää pitkänkin tovin rapsuteltavana ja höpötyksiäni kuunnellen, ennen kuin liittyy kaveriensa seuraan heinäaterialle.
Vaan auta armias, jos yritän joskus suorittaa saman repertuaarin jossain muka-kiireessä tai kireässä mielentilassa. Vuohet eivät voi sitä kertakaikkiaan sietää, vaan sinkoilevat ihan periaatteesta täysin eri suuntaan, kuin mihin niitä koitan hoputtaa. Sama toki pätee eläimeen kuin eläimeen. Ne lukevat eleitäni ja olemustani kuin avointa kirjaa ja aistivat, jos joku on vinksallaan hermostuen siitä itsekin. Eläinten seura on paras mahdollinen muistutus siitä, että jos et höllää nutturaa, niin mikään ei suju.
Vuohien rouskutellessa heiniään painuimme Venlan kanssa syöttämään lampaille näkkileipää ja rapsuttelemaan niitä hetkeksi. Lampaat ovat Venlalle ihan erityisen rakkaita ja on ihana huomata, miten hän rauhoittuu niiden seurassa riehakkaimpinakin hetkinään.
Lapsen lapaset olivat jo loskasta märät ja posket punaiset, mutta emme malttaneet olla käymättä vielä pienellä kävelyllä koirien kanssa. Venla halusi, kuten aina, taluttaa pienintä koiraamme Elliä. Kissamme Pimu ja Huu liittyivät seurueeseemme. Venla ja Elli pinkoivat kovaa kyytiä edellämme ja minä taaplailin tyytyväisenä lopun retkikuntamme kanssa perässä. Koirat ja kissat nauttivat verkkaisesta menosta sohjosta huolimatta, ja niin nautin minäkin. Kotiin päin tallustellessamme pysähdyimme vielä vilkuttelemaan naapurin hevosille, jotka seurailivat kiinnostuneina sekalaisen seurakuntamme menoa tarhastaan koivikon takaa.
Jos minulta kysytään, niin eläinten seura on maailman parasta terapiaa.
***
Aiemmin mainitsemaani tapahtumaan viitaten: täällä Teiskossa toimiva hurmaava viinitila Teiskon Viini järjestää helatorstaina 30.5. koko perheen tapahtuman, johon tilan mahtava puuhanainen Kaisa pyysi myös meitä mukaan! Myyntikojustamme voi käydä ostamassa Villifarmin yrttituotteita ja mahdollisesti jotain villaviakin ihanuuksia. Ja villavista ihanuuksista puheen ollen, sylilampaamme Nuunu ja Bambi lähtevät myös mukaan paijattavaksi ja rapsuteltavaksi. Lisätietoa löydät tapahtuman Facebook-sivulta.
Minä ja puutarha — kymmenen faktaa
8.3.2019
Saman Otavan alla -blogin Hanne haastoi kevättä kaipaavat puutarhaihmiset mukaan blogihaasteeseen. Tehtävänanto kuuluu kertomaan itsestä ja puutarhasta kymmenen faktaa. Koska eilen täällä Teiskossa pyrytti jälleen lunta ja minua otti takatalvi päähän, otin haasteen innolla vastaan. Mitä vaan keväistä kyllä kiitos tänne ja heti!
1. Ensimmäiset puutarhamuistoni
Ihan ensimmäiset puutarhamuistoni sijoittuvat mummulaani Pirkkalassa ja lapsuudenkotiini Nokialla.
Mummu ja vaari asuivat pienen, soman järven rannalla käsistään taitavan vaarini rakentamassa mökissä. Tontin laidalla lähellä rantaa mummulla oli pieni kukkapenkki, jossa kasvoi lipstikkaa. Haimme sitä kerran mausteeksi ruokaan, ja minusta oli kertakaikkisen ällistyttävää, että kukkapenkissä kasvoi jotain, mitä saattoi syödä! Sen jälkeen minun oli aivan pakko saada hakea lipstikan lehtiä joka kerta mummulaan saapuessani. Inhosin voimakasta makua, mutta lipstikan noukkimisesta tuli tärkeä tapa, minun ja mummun yhteinen juttu. Kun nykyään haistan lipstikan tuoksun, matkaan saman tien ajassa taaksepäin aurinkoiseen kesäpäivään, Pirkkalan mummulan pienen järven rantaan, kamalalta maistuvaa yrttiä nakertelemaan.
Kun muutimme lapsuudenkotiini Nokialle, puutarha oli varsin toisenlainen, kuin miksi vanhempani sen sittemmin muokkasivat. Se oli ihana, villi, värikäs ja rönsyilevä, täynnä isomummuni vaalimia perinneperennoja ja marjapensaita. Alapihalla kasvoi myös vanha käkkärä omenapuu, jonka paksuille oksille usein kiipesin istuskelemaan. Vanhan ulkosaunan edessä kasvoi valtavan suuria ukonhattuja. Niissä pörräsi aina hirmu määrä kimalaisia ja mehiläisiä. Rakastin kyykkiä ukonhattujen juurella ja tuijottaa pörriäisiä, jotka pujahtivat ketterästi kukkiin niin, että vain pörröinen takamus pilkotti. Isoimpiin kukkiin kimalaiset katosivat kokonaan, ja minusta oli hauska arvailla, mistä kukasta ötökkä pian ilmestyy ulos.
2. Vahvuuteni puutarhurina
Hmm, tulipas hankala heti näin alkuun. Mieleeni tulee englannin kielen sana resourcefulness, mutta kuinkahan sen tässä suomentaisin? No, näkisin niin, että osaan heittäytyä puutarhatouhuissa luovaksi ja onnistun kekseliäästi hyödyntämään saatavilla olevia materiaaleja hyvin hyödyksi.
Toiseksi vahvuudeksi lukisin sen, että olen puutarhurina melko intuitiivinen. Vaikken siis oikeasti asiasta mitään tietäisi, niin "mutuni" puutarhassa osuu usein oikeaan, ja koen jollain tapaa ymmärtäväni kasveja.
3. Haasteeni puutarhurina
Laiskuus. Jaksan kyllä rakentaa, puurtaa, kasata ja kärrätä, mutta kun olen saanut kasvit niille kuuluville paikoille, olen todella laiska hoitamaan niitä. Kitkeminen, kastelu, harventaminen ja muu nyssyttäminen unohtuvat minulta tosi helposti.
4. Unelmieni puutarha
Oi voi. Unelmieni puutarha olisi sellainen iloinen sekoitus villiintynyttä cottage gardenia, lapsuudenkotini isomummun puutarhaa ja Beatrix Potterin saduista tuttua Vänskän isännän vihannesmaata. Jos oikein rupean hulluttelemaan, niin se sijaitsisi hieman leudommassa ilmastossa, vaikkapa jossain Brittein saarilla, jotta puutarhasta nauttimisen ilo olisi niin lyhytaikaista.
Unelmieni puutarhasta ei puuttuisi värejä ja elämää. Siellä olisi suojaisia piilopaikkoja, joihin voisi hiipiä omaan rauhaansa kirjoja lukemaan. Niin, ja tietenkin riippumatto.
Puutarhasta saisimme myös vihannes- ja yrttisadon perheellemme koko vuodeksi.
5. Puutarhakirja pöydälläni
En ole vielä onnistunut löytämään sellaista puutarhakirjaa, jonka sivuille palaisin kerta toisensa jälkeen.
Tällä hetkellä kuitenkin mielenkiinnolla selailen puutarhakirjaa nimeltä Puutarhakirja. Löysin sen töllimme vintiltä taannoin siellä vanhoja tavaroita penkoessani. Puutarhakirja on kirjoitettu vuonna 1956, ja se sisältää valtavasti nippelitietoa aina kasvilajikkeiden valinnasta kompostointiin, sadonkorjuuseen, kasvitauteihin ja vaikka mihin muuhun.
6. Kukat, jotka löytyvät aina puutarhastani
Vielä toistaiseksi puutarhastani löytyy aika vähän kukkia, joten tähän listaan myös sellaiset kukat, joita puutarhastani tulee vielä aina löytymään.
Erilaiset malvakasvit ovat suosikkejani, ja oivia myös rohtokäytössä. Niitä puutarhastani löytyy siis varmasti aina. Sama pätee kehäkukkaan: kehäkukka on helppo kasvattaa ja kylväytyy itsekseen, ja sen kukat ovat esimerkiksi ihonhoitoon mitä parhaimpia.
Rakastan kaunopunahattuja. Nyt minulla on ensimmäiset punahatun taimet kasvamassa ja toivon, että ensi kesästä eteenpäin punahatut kasvavat aina puutarhassani. Pionit kuuluvat myös suosikkeihini, ja niitä toivoisin voivani ihailla myös omalla pihallani. Pioneita istutin muutaman taimen viime kesänä, mutta lammas söi ne.
Syreeniä aion laittaa puutarhaamme myös reilulla kädellä.
7. Vihannes/kasvis, joka löytyy aina puutarhastani
Tätä ei tarvitse edes miettiä: peruna! Mikään ei maistu paremmalta, kuin oman maan uudet perunat kunnon voinökäreellä. Ja jo pelkästään se fiilis, kun nostat perunanvarren maasta, kahmaiset multaa hieman kuokalla ja löydät roppakaupalla ihania pottuja. Viekää vaikka tuhkat pesästä, mutta perunoista en kyllä luovu.
8. Paras puutarhavinkkini
Apua, mikä kysymys! Mutta ken leikkiin lähtee ja niin edelleen...
Neuvoisin, että vietä aikaa puutarhassasi kasviesi kanssa. Omalla kohdallani olen huomannut, että intuitio on kuin lihas, joka kehittyy, kun sitä harjoittaa (viittaan kohtaan 2). Tarkkaile, tunnustele ja haistele. Tutustu kasviin, kuten mihin tahansa muuhun elolliseen, kun haluat oppia siitä lisää, ymmärtää sitä paremmin ja huolehtia siitä paremmin.
Toinen vinkkini on, että älä koskaan, missään olosuhteissa turvaudu myrkkyihin puutarhanhoidossa.
9. Lempipuutarhatyökaluni
Suosikkipuutarhahärvelini ei ole puutarhatyökalu oikeasti ensinkään. Kyseessä on hevosen lannanluontiin tarkoitettu talikko. Käytän kapistusta haravointiin, lapiointiin, haraamiseen, kanojen hätyyttelyyn kukkapenkistä, siivoamiseen, katteen levitykseen, joutavaan nojailuun, kylvövakojen tekoon, ja tietysti myös sen varsinaiseen käyttötarkoitukseen, eli lannan lappaamiseen.
10. Mottoni
Rehellisesti, minulla ei ole puutarhamottoa, mutta koska haluan viedä haasteen kunnialla maaliin, metsästin netistä lausahduksen, joka kohdallani voisi sellaiseksi sopia:
Despite the gardener's
best intentions,
nature
will improvise.
Jostain syystä mieleeni tuli myös fanittamani Antti Holman haastattelu, jossa Holma kertoi harrastavansa raivoneulomista. Koska itse harrastan raivopuutarhurointia samassa hengessä kuin Antti sukankudontaa, pälkähti päähäni tämä tuntemattoman suuren ajattelijan mietelause:
When life throws
you bullshit
plant a garden.
***
Siinäpä ne, kymmenen faktaa minusta ja puutarhoista! Ottakaa ihmeessä koppi haasteesta ja laittakaa postauslinkkejänne vaikka kommenttikenttään, olisi hauska käydä lukemassa muiden mietteitä tämän haasteen kysymyksiin :)
Ihanaa perjantaita ja rentoa viikonloppua kaikille!
Kurkistus lammaspihattoon
7.3.2019
Tällä meidän kotitilallamme alkuaikojen iso haaste oli, ettei tämä oikeasti ole mikään maatila. Sivusin aihetta jo hieman viimeisimmässä Suuntana omavaraisuus -postauksessa, mutta yleisön pyynnöstä päätin esitellä hieman paremmin eläintemme asumuksia.
Pihalla tönöttävässä vanhassa siirtotallissa majaansa pitävien vuohien karsinaa olenkin jo lyhyesti esitellyt täällä. Lampaiden pihatto on tainnut kuitenkin vain vilahdella satunnaisissa valokuvissa. Kurkataanpa nyt paremmin sinne.
Lammaspaimen ja perässähiihtäjä |
Ihana affetyttömme Ulpu |
Kaksi ja puoli vuotta sitten taloa etsiessämme olisi ihannetilanne ollut löytää vanha pientila, jonka tontilla olisi ollut valmiina vaikka pieni navettarakennus. Kävimme katsomassa muutamaa sellaistakin paikkaa, mutta niissä oli sitten aina jotain muuta, mikä tökki. Kun talsimme Kesärantaan ja totesimme sen meille muutoin täydelliseksi, tuumasimme, että hitusella luovuutta ja puuhakasta mieltä saamme myös eläimet sopimaan tontille mainiosti.
Lampaidemme pihaton virkaa toimittaa eräänlaisen pihavajan toinen puoli. Toinen, pienempi puoli vajasta toimii talvikanalana, ja sen lämpöeristimme kauttaaltaan. Lampolan puolen jätimme kuitenkin eristämättä. Seinät kuitenkin levytettiin ja niihin laitettiin ilmansulku, jotta tila olisi varmasti kuiva ja vedoton. Seinään puhkaistiin kulkuaukko tarhaan, josta lampaat saavat kulkea ulos ja sisään talviaikaankin oman mielensä mukaan. Lampaiden kulkuaukon eteen olemme ripustaneet vanhaa mattoa oviverhoksi, jotta pohjoisen suunnasta järveltä käyvä huiku ei puhalla sisään pihattoon.
Erityisesti osa maalla asuneista ihmisistä on tottunut siihen ajatukseen, että karjaeläimiä pidetään kesä ulkona ja talveksi ne otetaan ympärivuorokautisesti sisälle. Hevosten pito pihatoissa on jo tutumpi näky monille, mutta ns. tuotantoeläinten pidossa tämä saattaa vielä toisinaan herättää kummeksuntaa. Onneksi siinäkin kelkka on kääntymässä kohti parempaa suuntaa, ja monilla isommillakin tiloilla panostetaan siihen, että eläimet saavat itse päättää liikkumisestaan ja ulkoilustaan.
"Joku" homssu emäntä unohti korjata repsahtaneen aitalaudan |
Lampolaamme on hieman hankala kuvata sisätiloista, mutta koettakaa kestää. Sisältä lampaidemme pihatto on, miten sitä nyt parhaiten kuvailisin, neliön muotoinen karsina, jonka pohjalle kasaan talven pehkua. Kuivitan karsinan päivittäin vuoroin olki- ja vuoroin hamppu- tai pellavakuivikkeella. Kun eläinten lanta ja pissa imeytyy pehkukerrokseen, se alkaa palaa eli kompostoitua yhdessä orgaanisen materian, eli kuivikkeen, kanssa. Puhtaan kuivikekerroksen alla komposti tuottaa lämpöä, jolloin lampaiden makuualusta on aina kuiva ja lämmin kovimmillakin pakkasilla. Oikein palaessaan pehku ei myöskään vapauta ilmaan ammoniakkia, vaan on hajuton ja ilma raikasta.
Hermostuttuamme jatkuvaan sulan ja kuuman veden kantoon pakkasaikaan, isäntä nikkaroi lampolan kulmaan vesikaukalon. Puinen kehikko on eristetty uretaanivaahdolla, ja siihen saa upotettua kaksi juoma-astiaa. Kaukaloa ympäröivä pehku lämmittää vesiastioita, eikä vesi mene kylmemmilläkään keleillä jäähän. Tällä ratkaisulla pärjäsimme kolmenkympin pakkasetkin vain yhdellä vedenvaihdolla, ellei joku lampaista sattunut asettelemaan ahteriaan niin, että pipanat tippuivat juomakaukaloon.
Lampaiden lähtiessä kesälaitumille pehku tyhjätään kauttaaltaan ja pohja pestään. Olen nakannut pehkun suoraan tulevalle kasvimaalle ja kohopenkkien pohjalle sellaisenaan, sillä uutterasti kuivitettu kestopehku palaa jo yhdessä talvessa kohinalla. Ainoastaan päällimmäiset kerrokset, jotka eivät vielä ole ehtineet palaa, käytän kompostinherätteenä.
Projekti Omavaraisempi elämä 2019 - Kesäranta ja sen väki
4.3.2019
Taas on päästy kuun ensimmäiseen maanantaihin, eli Suuntana omavaraisuus -sarja jatkuu maaliskuun postauksella! Koska monilla isompiin projekteihin tarttuminen on vielä jäissä (kirjaimellisesti), päätimme porukalla, että tällä kertaa voisi olla hyvä sauma esittäytyä hieman paremmin. Minkälaisista lähtökohdista kukin omavaraistelija ponnistaa, ja keitä tekstien takaa oikein löytyy?
Ensin tiedotteet. Suuntana omavaraisuus -sarjassa huiman hieno porukka omavaraisuudesta kirjoittavia bloggaajia kertoo kukin tahoillaan omavaraisuusasteensa nostamiseen tähtäävistä projekteistaan, kaikkine edistyksineen ja takapakkeineen. Kirjoittajiin mahtuu laajalla skaalalla eri lähtökohdista ja erilaisin tavoittein varustautuneita ihmisiä, ja ensimmäisen kirjoituksen jälkeen mukaan on lähtenyt jokusia uusiakin tyyppejä. Linkit muiden kirjoituksiin löytyvät tämän postauksen lopusta.
Tämä tarina pyrkimyksistä kohti omavaraisempaa, omatekoisempaa elämää sijoittuu Tampereen maaseudulle Teiskoon. Kotimme Kesäranta on noin 60-neliöinen, 1920-luvulla rakennettu hirsimökki, joka tönöttää puolen hehtaarin tontillaan pienen järven rannalla, metsän keskellä.
Meidän tiemme tänne johti syksyllä 2016. Asuimme tuolloin lapsuudenkodissani, isopappani rakentamassa rintamamiestalossa Nokialla. Lapsuudessani seutu oli vielä täyttä maalaismaisemaa, mutta sittemmin metsää oli alkanut kaatua ympäriltä ja tilalle alkoi kohota talopakettiratkaisuja. Aloimme haaveilla muutosta vielä syvemmälle metsään ja luonnonrauhaan, paikkaan, jossa voisimme ryhtyä toteuttamaan haavettamme omatoimisesta elämästä.
Mieheni Antti oli haaveillut pitkään ryhtyvänsä uudisraivaajahengessä rakentamaan itse taloa. Minä puolestani rakastin vanhoja rakennuksia, niiden historiaa ja tarinoita. Isäntä ryhtyi perehtymään perinnerakentamisen saloihin ja innostus tarttui. Entäpä jos talon rakentamisen sijasta pelastaisimme kodiksemme vanhan mökin, ja siinä samalla auttaisimme säilyttämään pienen siivun mennyttä aikaa?
Kevään ja kesän 2016 aikana ehdimme kiertää toistakymmentä vanhaa taloa pohtien, löytyisikö niiden joukosta meille sopiva uusi koti. Aiemmin samana vuonna syntynyt esikoisemme Venla antoi etsintöihin oman lisähaasteensa. Kaksin olisimme varmasti sopeutuneet elämään vaikka minkälaisen kunnostustyömaan ja kaaoksen keskellä. Olimme kuitenkin hyppäämässä täysin uuteen ja tuntemattomaan sillä meiningillä, että tekemällä oppii. Samoilla ajatuksilla opettelimme myös vauvanhoitoa ja vanhemmuutta. Meidän piti siis puntaroida jatkuvasti voimavarojemme riittävyyttä, vaikkemme oikeasti tienneetkään mistään mitään.
Kun saavuimme Kesärantaan, tiesimme kumpikin saman tien, että se on tässä. Tuosta punaisesta torpasta tulisi meidän pienen perheemme uusi koti. Työtä vuosikymmenet lähes oman onnensa nojassa tönöttäneessä töllissä ja sen pihapiirissä riitti rutkasti enemmän, kuin mitä olimme suunnitelleet, mutta päätä pahkaa rakastumisella harvoin on mitään tekemistä järjen kanssa. Perinpohjaista ostotarkastusta tehdessä urakka paljastui vielä päällepäin näkyvää suuremmaksi, sillä mökin toisen puolen lattiarakenteet olivat läpilahot, ja oli syytä epäillä, että laho oli päässyt kiipeämään ainakin jossain määrin myös seinähirsiin. Neljä kuukautta kestäneen kunnostusurakan päätteeksi tölli oli asumiskelpoisessa kunnossa. Helmikuussa 2017 pääsimme muuttamaan.
Kesärannassa asustelee myös muita sorkakkaita. Kolme suomenvuohikuttuamme, Moona, Jallu ja Rebekka, toimittavat farmin oman ohjelmatoimiston virkaa.
Moona ja Rebekka ovat kumpainenkin neitsytlypsäjiä, joten vuohista saamme myös jonkin verran maitoa omiin tarpeisiimme. Näin talvisaikaan en ole kuttuja juuri lypsänyt, mutta kesäaikaan vuohien päästyä vihreälle maidontuotanto yleensä kiihtyy. Suuri haaveeni olisi opetella tekemään itse juustoja, sillä juustoa meillä tykätään syödä paljon ja monessa muodossa. Juustomaakariksi ryhtyminen olisikin siksi hieno askel omavaraisuusasteemme kohottamiseksi.
Mitäpä olisi kotitarvefarmi ilman muutamaa kanaa? Pihavajan toinen puoli toimittaa meillä kanalan virkaa. Kanaparvemme edustaa sekin suomalaista maatiaisrotua. Pääkukko Jaakoppi on tyrnävän kantaa, samoin kuin suurin osa kanoista, joskin joukkoon on eksynyt myös hämeenmusta kotkotin ja
yksi höntti silkkikana nimeltä Hönö-Hempukka. Kanoista saamme totta kai munia, mutta kiitos Hönö-Hempukan maanisen hautomavietin, putkahtelee parveen myös aika-ajoin jälkikasvua. Omalla takapihallamme kasvaneista kukoista saamme siis myös toisinaan lihaa pöytään ja koiranruuaksi.
Lain säätämän siipikarjan kiinnipitoajan kanamme asustelevat sisällä kanalassa, mutta koko muun osan vuodesta ne saavat elää vapaana pihallamme.
Tallissa vuohien kanssa majailee myös kaksi kaniamme Narsu ja Mölli. Narsusta kerin pehmeää angoravillaa sekoitettavaksi lampaanvillan kanssa. Haaveissani olisi jonain päivänä hiukan kasvattaa angorafarmiamme saadakseni villaa kerättyä hieman isompia määriä sekoitelankojen kehruuta varten. Mölli on leikattu kääpiökani, joka toimittaa ihan puhtaasti seuramiehen pestiä.
Farmin eläinten lisäksi nurkissamme pyörii kolme rescuetaustaista koiraa ja viisi niin ikään sieltä sun täältä pelastettua kissaa. Näillä karvapalloilla on kuitenkin niin vähän kytköksiä omavaraisuuteen, että heistä kerron enemmän toisella kertaa.
Puolen hehtaarin tontti tuo tällä eläinmäärällä tietysti omat haasteensa, sillä esimerkiksi omia laidunmaita meillä ei ole lainkaan. Kirjoitin taannoin postauksen siitä, kuinka me olemme konstailleet saadaksemme eläinten rehukuluja pienemmiksi. Löydät postauksen täältä.
Ensin tiedotteet. Suuntana omavaraisuus -sarjassa huiman hieno porukka omavaraisuudesta kirjoittavia bloggaajia kertoo kukin tahoillaan omavaraisuusasteensa nostamiseen tähtäävistä projekteistaan, kaikkine edistyksineen ja takapakkeineen. Kirjoittajiin mahtuu laajalla skaalalla eri lähtökohdista ja erilaisin tavoittein varustautuneita ihmisiä, ja ensimmäisen kirjoituksen jälkeen mukaan on lähtenyt jokusia uusiakin tyyppejä. Linkit muiden kirjoituksiin löytyvät tämän postauksen lopusta.
Tämä tarina pyrkimyksistä kohti omavaraisempaa, omatekoisempaa elämää sijoittuu Tampereen maaseudulle Teiskoon. Kotimme Kesäranta on noin 60-neliöinen, 1920-luvulla rakennettu hirsimökki, joka tönöttää puolen hehtaarin tontillaan pienen järven rannalla, metsän keskellä.
Meidän tiemme tänne johti syksyllä 2016. Asuimme tuolloin lapsuudenkodissani, isopappani rakentamassa rintamamiestalossa Nokialla. Lapsuudessani seutu oli vielä täyttä maalaismaisemaa, mutta sittemmin metsää oli alkanut kaatua ympäriltä ja tilalle alkoi kohota talopakettiratkaisuja. Aloimme haaveilla muutosta vielä syvemmälle metsään ja luonnonrauhaan, paikkaan, jossa voisimme ryhtyä toteuttamaan haavettamme omatoimisesta elämästä.
Mieheni Antti oli haaveillut pitkään ryhtyvänsä uudisraivaajahengessä rakentamaan itse taloa. Minä puolestani rakastin vanhoja rakennuksia, niiden historiaa ja tarinoita. Isäntä ryhtyi perehtymään perinnerakentamisen saloihin ja innostus tarttui. Entäpä jos talon rakentamisen sijasta pelastaisimme kodiksemme vanhan mökin, ja siinä samalla auttaisimme säilyttämään pienen siivun mennyttä aikaa?
Kevään ja kesän 2016 aikana ehdimme kiertää toistakymmentä vanhaa taloa pohtien, löytyisikö niiden joukosta meille sopiva uusi koti. Aiemmin samana vuonna syntynyt esikoisemme Venla antoi etsintöihin oman lisähaasteensa. Kaksin olisimme varmasti sopeutuneet elämään vaikka minkälaisen kunnostustyömaan ja kaaoksen keskellä. Olimme kuitenkin hyppäämässä täysin uuteen ja tuntemattomaan sillä meiningillä, että tekemällä oppii. Samoilla ajatuksilla opettelimme myös vauvanhoitoa ja vanhemmuutta. Meidän piti siis puntaroida jatkuvasti voimavarojemme riittävyyttä, vaikkemme oikeasti tienneetkään mistään mitään.
Kun saavuimme Kesärantaan, tiesimme kumpikin saman tien, että se on tässä. Tuosta punaisesta torpasta tulisi meidän pienen perheemme uusi koti. Työtä vuosikymmenet lähes oman onnensa nojassa tönöttäneessä töllissä ja sen pihapiirissä riitti rutkasti enemmän, kuin mitä olimme suunnitelleet, mutta päätä pahkaa rakastumisella harvoin on mitään tekemistä järjen kanssa. Perinpohjaista ostotarkastusta tehdessä urakka paljastui vielä päällepäin näkyvää suuremmaksi, sillä mökin toisen puolen lattiarakenteet olivat läpilahot, ja oli syytä epäillä, että laho oli päässyt kiipeämään ainakin jossain määrin myös seinähirsiin. Neljä kuukautta kestäneen kunnostusurakan päätteeksi tölli oli asumiskelpoisessa kunnossa. Helmikuussa 2017 pääsimme muuttamaan.
Minifarmi
Ensimmäinen asuinvuotemme kului aikalailla remonttien ja erinäisten nikkarointitöiden parissa. Koska tavan puolihehtaarinen omakotitonttimme ei todellakaan ollut mikään maatila, oli meidän tehtävä siitä sellainen. Toisena kesänä olimme saaneet kotieläintemme olot lokoisaksi ja vanhan pienen tallinkin fiksattua niin, että se palveli paremmin tarpeitamme.
Minifarmillamme asustelee maatiaisvoittoinen eläinlauma. Ulkovajan toinen puoli toimii lampolan pihattona, josta lampaillamme on ympäri vuoden vapaa kulku sisään ja ulos oman mielensä mukaan. Lampolassamme asuu tällä hetkellä yhdeksän villapalloa: Nuunu, Nana, Ansa, Bambi, Killi, Aprilli ja Kierosilmä-Sulevi ovat suomenlampaita, siskokset Ulpu ja Unni puolestaan ahvenanmaanlampaita. Lampaat ovat ensisijaisesti lemmikkejä, omia, henkilökohtaisia terapeuttejani, mutta toki saamme niistä myös villaa. Villasta opettelen kehräämään lankaa, ja tulevaisuudessa haluaisin uppoutua paremmin myös esimerkiksi huovutuksen saloihin.
Moona ja Rebekka ovat kumpainenkin neitsytlypsäjiä, joten vuohista saamme myös jonkin verran maitoa omiin tarpeisiimme. Näin talvisaikaan en ole kuttuja juuri lypsänyt, mutta kesäaikaan vuohien päästyä vihreälle maidontuotanto yleensä kiihtyy. Suuri haaveeni olisi opetella tekemään itse juustoja, sillä juustoa meillä tykätään syödä paljon ja monessa muodossa. Juustomaakariksi ryhtyminen olisikin siksi hieno askel omavaraisuusasteemme kohottamiseksi.
Mitäpä olisi kotitarvefarmi ilman muutamaa kanaa? Pihavajan toinen puoli toimittaa meillä kanalan virkaa. Kanaparvemme edustaa sekin suomalaista maatiaisrotua. Pääkukko Jaakoppi on tyrnävän kantaa, samoin kuin suurin osa kanoista, joskin joukkoon on eksynyt myös hämeenmusta kotkotin ja
yksi höntti silkkikana nimeltä Hönö-Hempukka. Kanoista saamme totta kai munia, mutta kiitos Hönö-Hempukan maanisen hautomavietin, putkahtelee parveen myös aika-ajoin jälkikasvua. Omalla takapihallamme kasvaneista kukoista saamme siis myös toisinaan lihaa pöytään ja koiranruuaksi.
Lain säätämän siipikarjan kiinnipitoajan kanamme asustelevat sisällä kanalassa, mutta koko muun osan vuodesta ne saavat elää vapaana pihallamme.
Tallissa vuohien kanssa majailee myös kaksi kaniamme Narsu ja Mölli. Narsusta kerin pehmeää angoravillaa sekoitettavaksi lampaanvillan kanssa. Haaveissani olisi jonain päivänä hiukan kasvattaa angorafarmiamme saadakseni villaa kerättyä hieman isompia määriä sekoitelankojen kehruuta varten. Mölli on leikattu kääpiökani, joka toimittaa ihan puhtaasti seuramiehen pestiä.
Farmin eläinten lisäksi nurkissamme pyörii kolme rescuetaustaista koiraa ja viisi niin ikään sieltä sun täältä pelastettua kissaa. Näillä karvapalloilla on kuitenkin niin vähän kytköksiä omavaraisuuteen, että heistä kerron enemmän toisella kertaa.
Puolen hehtaarin tontti tuo tällä eläinmäärällä tietysti omat haasteensa, sillä esimerkiksi omia laidunmaita meillä ei ole lainkaan. Kirjoitin taannoin postauksen siitä, kuinka me olemme konstailleet saadaksemme eläinten rehukuluja pienemmiksi. Löydät postauksen täältä.
Miljöö
Tölliä ja sen tiluksia ympäröi mitä upein luonto. Seutua täplittävät pienet järvet, joista monet ovat merkittäviä lintujärviä. Kintulammin luonnonsuojelualuekin on vain muutaman kivenheiton päässä.
Iso osa omavaraisuudestamme tulee luonnosta, sillä olen innokas sienestäjä, marjastaja ja villivihannesten kerääjä. Sitä silmällä pitäen paikka onkin suorastaan paratiisi. Omasta rannasta pääsemme myös kalastamaan, joskaan kalastukselle ei kaiken muun ohella ole jäänyt ihan niin paljoa aikaa, kuin olisin toivonut. Pilkillä olen silloin tällöin käynyt hakemassa kissoille evästä, mutta tulevaisuudessa olisi toiveenani kalastaa enemmän myös omaan pöytään.
Punaisen tupamme tiluksille rakennan kotitarvepuutarhaa permakulttuurin hengessä. Tähän projektiin pääsette varmasti tutustumaan lisää Suuntana omavaraisuus -sarjan edetessä, ja toki aiheesta löytyy tarinaa vanhoistakin postauksista, esimerkiksi Puutarha-tunnisteen alta.
Me
Minä, Sanni, olen aloitteleva luontoyrittäjä, kahden pienen lapsen äiti, metsissä haahuilija, osa-aikainen sekatoimistotyöläinen ja wannabe-farmari. Ollessani pieni, muutimme isäni vanhaan mummolaan Nokialle. Siellä luonto alkoi heti kotiovelta. Ollessani 5-vuotias naapuriin muutti tismalleen ikäiseni tyttö, josta tuli paras ystäväni. Hänen isänsä oli innokas metsämies, marjastaja, sienestäjä ja kotitarveviljelijä. Hän opetti meidät mukulat keräämään luonnon antimia ja nostamaan maasta perunaa. Kipinä luonnonläheiseen elämäntapaan ja asioiden itse tekemiseen syttyi minulle siis jo lapsuudessa.
Arkeni on kohtuullisen puuhakasta farmin, eläinten ja lasten kanssa, mutta vapaahetkinäni liikun luonnossa, luen ja kirjoitan. Erityinen intohimoni kohde ovat villiyrtit. Unelmoin siitä, että pystyisin kehittämään minimaatilastamme ja luonnonläheisestä elämäntavastamme kokonaisuuden, jonka avulla tienaisin myös elantoa perheelleni, niin suoraan maasta pöytään -ajatuksella kuin yritystoimintani kautta.
Mieheni Antti on pienyrittäjä ja käsistään kätevä monitoimimies. En edes lyö kermaa kakun päälle kertoessani, ettei kahdeksanvuotisen yhteisen taipaleemme aikana ole vielä tullut vastaan hommaa, joka Antilta ei hoituisi. Antti rakastaa tehdä töitä käsillään. Hänen salainen haaveammattinsa on puuseppä.
Luonteeltaan Antti on kuin suomenhevonen. Turhia hötkyilemätön, jääräpäinen, jäyhä, rehellinen, luotettava ja ahkera. Vaan kyllä hänelläkin tunteet toisinaan pirskahtelevat, esimerkiksi silloin, kun Ilves pärjää jääkiekossa.
Esikoistyttäremme Venla on kolmevuotias, kipakka, teräväpäinen, nokkela ja voimakastahtoinen tulisielu. Kuopuksemme Eevi on nyt kahdeksankuinen. Eevi on siskonsa kanssa täysin eri maata ja luonteeltaan leppoisa kuin lehmän henkäys. Meidän pieni päivänpaisteemme.
2. Urban Farming kaupunkiviljely https://finlandurbanfarming.blogspot.com/2019/03/omavaraisuus-ja-me-seka-lierot.html
4. Sarin puutarhat https://sarinpuutarhat.blogspot.com/2019/03/mina-sariw-omavaraisuus-kotipihalla.html
5. Maalaiskaupungin piha https://maalaiskaupunginpiha.blogspot.com/2019/03/eteneminen-ja-esittely.html
6. Laura eli Javis https://lauraelijavis.wordpress.com/2019/03/04/askeleitani-kohti-omavaraisuutta-osa-2
7. Ku ite tekee http://www.kuitetekee.com/2019/03/04/osittainen-omavaraistalous/
8. Metsäläisten elämää https://metsalaistenelamaa.blogspot.com/2019/03/omavaraisempaa-elamaa-2019-osa-2.html
9. Riippumattomammaksi https://riippumattomammaksi.blogspot.com/2019/03/projekti-omavaraisempi-elama-2019.html
10. Korkeala https://www.korkeala.fi/suuntana-omavaraisuus-mutta-millainen-porukka-taalla-suunnistaa
11. Saman otavan alla https://www.samanotavanalla.fi/?p=1799
12. Airot ulapalla https://airotulapalla.blogspot.com/2019/03/suuntana-omavaraisuus-kuka-mita-ja-miksi.html
13. Villa Koira
14. Torpan Tyttö http://torpantytto.com/2019/03/02/inventaario-pakastimessa
15. Caramellia https://caramellia.fi/pysaytyskuvassakaikkihyvin/
16. Villa Kotiranta
17. Alussa oli Vehkosuo https://vehkosuo.blogspot.com/2019/03/mita-kuuluu-kevaan-odotukseen.html
18. Luomulaakso https://luomulaakso.fi/luomulaaksossa-elellaan-astetta-ekologisemmin-muttei-unohdeta-nykymukavuuksia/
19. Kohti laadukkaampa elämää https://varmuusvara.blogspot.com/2019/03/askeleita-kohti-omavaraisuutta-2.html
20. Rakkautta ja maanantimia https://rakkauttajamaanantimia.blogspot.com/2019/03/omavaraistelevaa-elamaa-2019-osa-2-keta.html
21. Iso-Orvokkiniitty https://iso-orvokkiniitty.fi/blog/punainen-mokki-ja-perunamaa/
22. Jovelan talopäiväkirja https://jovelassa.blogspot.com/2019/03/vaaran-vankyran-talon-vaki.html
24. Pienen pieni Farmi https://pienenpienifarmi.com/?p=390
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)