Helmikuu ei kuulu suosikkikuukausiini. Silloin on talvea jo ihan tukka täynnä, mutta silti tuntuu, että kevätkin on yhä valovuosien päässä. Silloin yleensä myös kaikki talven ikävät lieveilmiöt alkavat yksi toisensa perään nostella ärsyttäviä päitään. Siinä missä kesä on erityisesti eläinten kanssa huoletonta ja ihanaa, tuntuu niiden kanssa ilmaantuvan kaikenlaista päänvaivaa sitten senkin edestä näin talvisimpaan talviaikaan.




 Syksyllä hakemamme heinäkuorma ei sitten kuitenkaan riittänyt lähimainkaan koko talveksi. Olimme olleet laskutoimituksissamme näköjään aivan yltiöoptimistisia hävikin suhteen: heinät meille myynyt farmari oli itsekin lampuri ja tehnyt heinät varta vasten lampaita silmällä pitäen. Lampaat popsivatkin heinänsä kiltisti viimeistä lehvää myöten, mutta vuohet ovat röpöstelleet sitten senkin edestä. Koko talvena vuohikarsinoita ei ole tarvinnut kuivittaa, siitä ne ovat itse pitäneet kallisarvoisilla heinillämme huolen. Kävipä heinämenekkiä laskiessamme meille myös sellainen lapsus, että olimme laskeneet tarvitun määrän kuivaheinän painon mukaan. Heiniä hakiessaan Antti oli kuitenkin kahminut kyytiin painavampaa säilöheinää, sillä heinävaraston puutteessa muovitettujen paalien säilytys vaikutti huomattavasti helpommalta ratkaisulta. Säilöheinä painaa kuitenkin reilusti kuivaheinää enemmän, joten myös sen syöttömäärät ovat kuivaheinää isompia. Että se niistä laskelmista sitten.

Noh. Ryhdyimme metsästämään lisäheinää hyvissä ajoin, sillä umpisurkean heinäkesän jäljiltä saatavuus olisi varmasti tähän aikaan talvesta kiven alla. Meni todella hilkulle, ennen kuin saimme ensimmäisen heinätarjouksen hyvin edullisesti noin tunnin ajomatkan päästä. Myyjä kyllä varoitteli, ettei osaa taata heinän kuntoa, sillä se oli ylivuotista ja mukaan oli paalattu jonkin verran myös kortta. Kortinen heinä on yleensä lehtevän heinän ystävinä tunnetuille lampaille nou-nou, mutta koska hätä ei lue lakia, päätimme hakea yhden peräkärryllisen kokeeksi ensihätää helpottamaan. Niinpä Antti lähti jurnuttamaan muutaman tunnin reissua lohmolla pakettiautollaan isoa peräkärryä perässä kiskoen. Tuo ajoneuvoyhdistelmä on sen verran raskastekoinen, että sen kanssa liikenteeseen lähtö muistuttaa ennemmin kivireellä liikenteen seassa jyystämistä kuin autoilua. Saimme heinät kuitenkin juuri parahiksi kotiin, ainokaisen paalin vedellessä ihan viimeisiään.




Ja eiväthän meidän lampaat tuota uutta heinää tietenkään syöneet. Närpsivät seasta jotain satunnaisia silppuja vain. Vuohet eivät suostuneet maistamaan sitäkään vähää. Koska märehtijöille paasto on lähtökohtaisesti huono juttu, meinasi meillä tulla hieman hätä käteen. Onneksi universumi tai mikälie muu mystillinen mahti rekisteröi tietokantaansa orastavan paniikkimme. Sain nimittäin yhteydenoton toisesta myytävästä heinäkuormasta, jälleen reilu tunnin ajomatkan päässä kotoamme. Niinpä isäntä kokosi jälleen kivirekensä ja lähti kurvailemaan lumipyryssä uuteen heinänhakureissuun.

Matkallaan hän juuttui noin kymmenen kertaa lumisohjoon ja vielä tuskien taipaleensa loppusuoralla poliisiin, mutta pääsi loppujen lopuksi turvallisesti kotipihaan uudet heinät kyydissään. Oli vähällä, ettei koko perhe tirautellut onnen kyyneliä: minulla oli ollut lasten kanssa aivan karmea päivä, sillä vanhempi oli kärttyinen totaalikieltäydyttyään päiväunien nukkumisesta ja nuorempi oli kipeä ja äksy puhkeavien hampaiden vuoksi. Isäntä astui ovesta sisään voitokkaana vapauttamaan minut lasten ikeestä juuri parahiksi, sillä olin aivan niillä näppäimillä liittymässä silkohapsieni rääkyvään kuoroon. Painelin oitis ulos ja tanssahdin pienen voitontanssin lumituiskussa. Peräkärry oli täynnä vihreää, lehtevää ja niin hyvältä tuoksuvaa heinää, että melkein teki mieli maistaa sitä itsekin.




Heinäepisodista selvittiin kunnialla, ja onneksi talvi on tuonut tullessaan positiivisiakin juttuja tähän maalaisidylliimme. Lampaiden laidunasiat nimittäin selvisivät ensi kesälle, ja vieläpä hienommin, kuin osasin toivoa. Koska vakiolaitumemme, Liutun maalaistalon, pihapiirissä ei ole tarpeeksi tilaa koko yhdeksänpäiselle katraallemme, jouduin hieman metsästelemään sopivaa laidunpaikkaa osalle porukasta. Laidunpankin kautta sain yhteydenoton eräältä täkäläiseltä luomutilaa pitävältä pariskunnalta läheltä kotiamme. Heillä on tiluksillaan perinnebiotooppialue, jolle he kaipasivat laiduntavia maisemanhoitajia. Huristelin paikan päälle ja teimme sopimuksen, että lampaamme saavat vanhalta maatilalta kesätyöpestin maisemanhoitajina ensi kesäksi ja mahdollisesti myös tulevaisuudessa.

Laidunuutisista ilahtuneena odottelen nyt entistä kärsimättömämmin kesää ja sitä, että lampaamme pääsevät kirmailemaan laitumella samalla arvokasta perinnemaisemaa hoitaen. Selailin jo kaihoisasti kesäisiä valokuvia laitumella elämästään nauttivista villapalleroista, ja päätin tällätä niitä myös tämän postauksen täyteen. Käännetään nyt oikein veistä haavassa. Voi kesä, tule jo!