17.2. kylvin kevään ensimmäiset siemenet. Esikasvatus on tässä meidän pienessä töllissämme aina hienoinen haaste, sillä sopivan valoisaa paikkaa taimien hengissä pitämiselle on hankala järjestää. Ainoat eteläikkunat ovat eteisen ja kylpyhuoneen puolella, ja juuri siellä purkkini joutuisivat auttamattomasti kissojen armoille. Niinpä hankimme simppelin puisen hyllyn, jonka sijoitimme keittiön länsi-ikkunalle. Ei ehkä mikään maailman salonkikelpoisin ratkaisu noin sisustuksellisesti, mutta siihen olemme torpassamme jo muutenkin tottuneet. Hylly mahtui kuitenkin mukavasti ihan ikkunan eteen, ja siinä on tilaa kasvattaa isompikin määrä taimia.

Vihannesosastolta multiin päätyivät kirsikkatomaatti 'Indigo blue berries', normitomaatti 'Pomuk', pensastomaatti 'Maskotka', paprika 'Snacking purple' sekä jalapenotyyppinen chili 'Fundador'. Tomaatit ovat lähteneet hienosti itämään. Paprikoista olen ollut hieman huolissani, sillä niiden itämiseen suotuisaa lämpötilaa on viileässä torpassamme mahdoton järjestää. Jalapenopurkkeihin oli tänä aamuna ilmestynyt pari pientä taimilenkuraa, joten elän toivossa, että niistä vielä jotain kehkeytyy!




Rohto- ja pölyttäjäkasvipuutarhaa varten kylvin repertuaarin erilaisia kukkivia kasveja. Itämään ovat lähteneet jo siperiannukula, sitruunaväriminttu sekä rohto- ja tarhasalkoruusu. Nukula on vanha lääkekasvi, jolla on rauhoittava vaikutus ja jota on käytetty muun muassa kovien kuukautiskipujen lievitykseen. Väriminttua voi käyttää rohtona yskänärsytykseen, keuhkoputkentulehdukseen ja käheään kurkkuun. Ulkoisesti sitä voi käyttää haavojen hoitoon. Salkoruusut auttavat niin ikään hengitystieoreisiin, mutta tulevat meidän vatsavaivaisten perheessä varmasti tarpeeseen myös suolistoa hoitavien ja erityisesti paksusuolen kouristuksia lieventävien ominaisuuksiensa vuoksi.

Vielä itämistään odottelevat kauno- ja keltapunahattu sekä sormustinkukka. Sormustinkukkaa haluan puutarhaan pääasiassa pölyttäjien iloksi, vaikka sitäkin on vanhastaan käytetty myös lääkekasvina. Koska kasvi on myrkyllinen, jätän rohdoskikkailut kuitenkin sen osalta sikseen. En halua päätyä iltapäivälehtien palstoille klikkiotsikolla Perheenäiti keitteli myrkkyjä keittiössään, aviomies kiidätettiin sekavana sairaalaan - katso shokkikuvat!




 Kolmevuotiaamme osallistuisi kylvöpuuhiin ja puutarhatouhuihin jo valtavalla innolla. Viljelytouhuihin hurahtanutta pilttiä varten hankin pussillisen vihanneskrassin siemeniä, jotka Venla sai itse kylvää kasvamaan laakeaan astiaan. Vihanneskrassin kasvatus on ollut oikea menestysprojekti, sillä siemenet itävät todella nopeasti ja lapsesta on hauskaa käydä joka päivä tarkastamassa, kuinka paljon sato on venähtänyt sitten viime näkemän. Kasvavia versoja ihmetellessämme olemme saaneet monta hyvää keskustelua aikaiseksi, ja itse kasvatettu ruoka maistuu muksunkin mielestä paremmalta kuin mikään muu.




Eilinen Matin päivä tunnettiin vanhan kansan keskuudessa Kevät-Mattina, kevään ensimmäisenä päivänä. Siitä taittui talven selkä ja sanottiin, että Matti heittää kuuman kiven avantoon. Matin päivänä tavattiin ennustaa tulevan kevään säätä: suojasää enteili varhaista kevättä, kova lumipyry taasen sitä, että lunta ehtii sataa vielä moneen otteeseen, ennen kuin kevät saapuu. Jos näihin enteisiin on uskominen, vaikuttaisi kevät saapuvan tänä vuonna varhain! Nyt lumet ovat ainakin sulaneet sellaisella vauhdilla, että ennettä on helppo uskoa.

Loppukesästä kukkivat kehäkukat ja auringonkukat vilisevät pörriäisiä.

Omassa puutarhafilosofiassani pidän tärkeänä sitä, että voin sen avulla edistää myös luonnon hyvinvointia. Haluan, että meidän lisäksemme myös erilaiset luonnon eläimet ja hyönteiset viihtyvät pihallamme löytäen sieltä itselleen suojaa ja ravintoa. Täällä hyvin hoidettujen ja siistiksi trimmattujen mökkipihojen keskellä farmimme saattaakin näyttää yhdeltä ympäriinsä rehottavalta kaaokselta. Tiedän, että ainakin sukulaisemme ovat tätä mieltä.

Siistiksi nyrhityt nurmikentät, ruotuun ojennetut pusikot, betonilla päällystetyt pihamaat ja torjunta-aineilla hävitetyt "rikkaruohot" ovat kuitenkin tehokkain mahdollinen tapa karkoittaa kaikki luonnon elämä pihapiiristä. Luonnossa vallitsee jatkuva, rönsyilevä, ihana epäjärjestys. Ihmisten sitkeä tarve suitsia luonto kuriin ja nuhteeseen on kuitenkin silkkaa, anteeksi ranskani, omiin muroihin kusemista.

Keskustellessani ihmisten kanssa aiheesta, kaikki tuntuvat kyllä ymmärtävän esimerkiksi pölyttäjien tärkeyden ekosysteemissä. Mutta minä haluan kuitenkin pihani olevan siisti, he tokaisevat. Hakeutukoot pörriäiset jonkun muun pihalle ravintoa etsimään, minä en nurkissani epäjärjestystä siedä. Vaan siinä se surkeus juuri piileekin. Kun koko naapurusto ajattelee samalla tavalla, ei luonnon eläimillä ja ötököillä enää olekaan paikkaa, mihin mennä. Niiden elintila supistuu supistumistaan ja lajien kirjo laskee kuin lehmän häntä.

Ruiskaunokki on pölyttäjien suosima mesikasvi, kuten taustalla näkyvä purppurainen maurinmalvakin.

Virmajuuret houkuttavat perhosia ja mehiläisiä, ja ne ovat myös ikivanhoja rohdoskasveja. Kuvassa lehtovirmanjuuri.

Puutarhaihmisiä on moneen junaan ja tyylejä riittää varmasti yhtä paljon, kuin tekijöitäkin. Vaan kuten yllä jo sanoinkin, jokainen meistä voi tyylisuuntaan katsomatta auttaa pölyttäjiä menestymään ja pyrkiä pitämään toimillaan luonnosta ja sen hyönteisistä, ja sitä myöten koko ekosysteemistä, huolta. Ja totta kai voit vaikuttaa, vaikkei puutarhanhoito kiinnostaisi pätkän vertaa! Konstit on monet, sano mummo kun kissalla pöytää pyyhki.

Vaikka silmääsi miellyttäisikin siistimmän sorttinen pihamaa ja säntillisempi ilme puutarhassa, voi hyönteisiä ja muuta luonnon elämää houkutella viihtymään perustamalla esimerkiksi ötökkähotelleja tai jättämällä vaikkapa jonkin luonnontilaisen kaistaleen tontin nurkkaan. Pölyttäjien suosimia kasvilajeja valiten jokainen voi saada pörriäiset hakeutumaan pihalleen.

Nyt kun tulevien kylvöjen suunnittelu ja siementen hankinta on käsillä, suosittelen lämpimästi tutustumaan Maatiainen ry:n siemenluetteloon. Heidän luettelossaan on merkitty erikseen, mikäli kasvi on erityisesti pölyttäjien, perhosten tai pikkulintujen mieleen. Esimerkiksi tästä linkistä voit myös käydä kurkkaamassa taulukon, johon on listattu selkeästi keväällä ja alkukesällä, keskikesällä ja loppukesästä kukkivia pölyttäjäkasveja.

Erilaisten tuholaismyrkkyjen ja torjunta-aineiden käyttö on luonnonelämän suuri vitsaus niin puutarhoissa kuin maanviljelyksessäkin. Myrkkyjen käytön sijasta kannattaakin tutustua luonnonmukaisiin torjunta-aineisiin. Hyötykasviyhdistyksen sivuilta löytyy hyviä, luonnonmukaisia reseptejä erilaisten kasvitautien ja tuholaisten torjuntaan.




Rohdos- ja yrttitarhani on nyt rakenteilla ja jo viime kesänä ryhdyin istuttamaan sinne kasveja, jotka toimivat paitsi kotiapteekissa ja mausteina, niin myös pölyttäjien ravintokasveina. Empiiristen tutkimusteni pohjalta ainakin seuraavat rohtopuutarhan antimet houkuttelivat pörriäisiä:

• Malvat (hengitysteiden tulehduksiin & limaa irrottamaan)
• Kehäkukka (ihonhoitoon, vatsaongelmiin ja suoliston tulehduksiin)
• Valkoapila (sisältää C-vitamiinia ja valkuaisaineita)
• Sitruunamelissa (mausteeksi, hyönteisenpiston kutinaan, hermostuneisuuteen, unettomuuteen, vatsa- ja suolisto-ongelmiin, kuukautiskipuihin...)
• Oregano (bakteeri- ja sieni-infektioihin, suun ja nielun tulehduksiin, vatsavaivoihin)
• Laventeli (unettomuuteen, pään särkyyn, koita karkottamaan, itikkakarkotteeksi)

Rannassamme rehottava tiheä pajukko on myös selvästi pörriäisten mieleen. Tiheä rantakasvusto houkuttaa myös pikkulintuja, ja vesijättömaalla pajukon suojissa kuhisee myös vesilintuja ja kaloja. Jopa saukon olen bongannut pyörimässä tuolla villiintyneellä "luonnonsuojelualueellani"!

Naapurin puolelta leviävä jättipalsami, haitalliseksi luokiteltu vieraslaji, uhkaa vallata meidänkin rantamme. Sitä vastaan käynkin joka kesä ahkeraa taistelua. Jättipalsamitaistelun yhteydessä ajattelin käyttää kostean rantamaan ja siellä jo entuudestaan viihtyviä pölyttäjiä hyödyksi ja kylvää rantapuutarhan, jossa myös hyönteiset viihtyvät.

Jääkaapissamme minigrip-pussukoissa muhii parhaillaan kylmäkäsittelyssä rohtoluppion ja rohtovirmajuuren eli valeriaanan siemeniä. Nämä kasvit ovat paitsi oivallisia rohtokasveja, niin myös pölyttäjien suosimia mesikasveja. Ne viihtyvät kostealla kasvupaikalla, joten uskon, että ne voisivat menestyä hyvin rannan tuntumassa.




Mahdollisimman luonnontilaisena ja sopivasti villinä säilytetty puutarha, pölyttäjille suotuisien ravintokasvien valinta ja ranta-alueen pörriäisparatiisin vaaliminen olkoot siis minun ötökkätekojani. Nyt minua kiinnostaisikin kuulla sinun ötökkätekosi! Kerro kommenteissa, ja jaa tietoa ja innostusta muille miljoonan ötökkäteon puolesta sosiaalisen median kanavissasi tunnisteella #miljoonaotokkatekoa ! Tämä jos joku on aihe, mistä kannattaa keskustella, levittää tietoa ja pitää meteliä, sillä se on asia, joka koskettaa meistä ihan jokaista.


Liuta muita omavaraisuusbloggaajia tarttui myös haasteeseen. He ovat julkaisseet omissa blogeissaan postauksensa miljoonan ötökkäteon puolesta. Käy lukemassa muiden postaukset täältä:

Farmiapulainen tylsistymässä kuoliaaksi sillä välin, kun äiti ei malta lopettaa varisseiden heinien ja lampaanpapanoiden haravointia kompostin täytteeksi.

Kun itse innostuin oman ruuan viljelystä ja aloin haaveilla omavaraisemmasta elämäntavasta, asuimme vielä rauhallisella omakotialueella pikkukaupungin liepeillä. Olimme tuolloin kahden vaiheilla, ostammeko silloisen asumuksemme omaksemme, vai lähdemmekö haapparoimaan kunnolla kohti unelmiamme muuttamalla syvemmälle pöpelikköön. Kakkosvaihtoehto voitti, mutta monesti olen miettinyt, miten olisin lähtenyt rakentamaan omatoimista elämäntyyliämme tuolla pienemmällä tontilla ja maltillisemmassa mittakaavassa.

Ajatusleikissäni olen päätynyt siihen tulokseen, että perustaisin eräänlaisen mikrofarmin. Tuolla mikromaatilallani pitäisin pientä kanaparvea ja kasvattaisin kaneja. Vuosien varrella olen elellyt jos jonkinnäköisten eläinten kanssa ja huomannut, että näistä kahdesta kotieläinlajista saa paljon sekä hyötyä ja iloa.

Kanojen pito on yleistynyt viime vuosina taajama-alueita myöten, ja kotitarvekanalan tunnettuja plussia ovat tietysti munat. Itse tekevä puutarhuri voi kuitenkin hyötyä suuresti myös siitä toisesta kanojen peräpäästä tulevasta tuotteesta kompostoimalla. Kanoilla tulee muiden lintujen tapaan sekä kakka että virtsa samassa jöötissä. Se siis palaa varsin tehokkaasti, ja on siksi varsin omiaan toimivaan puutarhakompostiin, ja koska se on esimerkiksi hevosenlantaa reilusti väkevämpää, myös tarvittavat määrät ovat huomattavasti pienempiä.

Niin ikään kanit ovat kakkimisensa vuoksi puutarhurin hyviä kavereita. Kanien papanat ovat hyvin typpipitoisia ja sen vuoksi erinomaisia lannoitukseen. Niiden lisähienous piilee siinä, että ne palavat varsin hitaasti. Kanin papanoita voikin lisätä puutarhan kasvualustaan ihan sellaisenaan, ja silloin ne hajoavat hitaasti vapauttaen ravinteita hiljalleen ja tasaisesti kasvien käyttöön. Niitä voi myös lisätä sellaisenaan vaikka kasteluveteen.

Kani on kotieläimenä suht edullinen pitää, ja rodusta riippuen (!!!) se ei välttämättä tarvitse edes erillistä talviasumusta, vaan pärjää säänsuojalla varustetussa ulkotarhassa vuoden ympäri. Kokoonsa nähden kani tuottaa valtaisan määrän papanaa, ja itse lannoitin esimerkiksi kaksi ihan kivan kokoista perunatilkkuani kahdelta kanilta talven aikana ilmestyneiden papanoiden voimin. Kanien pidolla voi lannoitetuotannon ohella edistää muutenkin omavaraisuuttaan: niitä voi kasvattaa lihoiksi, tai jos olet kasvissyöjä tai lihakanien pito ei muuten vain ole sinun juttusi, voit pitää esimerkiksi lupsakoita angorakaneja ja saada niistä hyötykäyttöön omaa, kotikasvatettua angoravillaa!





Viime keväänä minulle jäi talvivillojen kerinnöistä käteen paljon kehruuseen kelpaamatonta hukkavillaa. Vanhat konstit kodinhoitoon -kirjasta luin englantilaisesta maanviljelijäpariskunnasta, joka oli menestyksekkäästi onnistunut tuottamaan kuohkeaa, turvemaista puutarhamultaa kompostoimalla lampaanvillaa. Siitä sain ajatuksen kokeilla hukkavillojen käyttöä aluskatteena lavankauluskasvimaallani. Samaan tapaan käytin villaa myös yhdessä ryytitarhan kohopenkissä.

Loppukesällä raportoinkin, kuinka villoilla katetut penkit tuntuivat pitävän kuivana kesänä kosteutta huomattavasti muilla tavoin katettuja penkkejä paremmin. Näin maallikon fysiikalla pohdin tämän johtuvan siitä, että villa pystyy imemään itseensä hirmuisia määriä vettä. Nyt kun asiaa aloin pähkäillä, niin siihenköhän perustuu myös se urbaanilegenda, etteivät lampaat pysty uimaan, koska niillä ei ole sulkijalihasta ja sen vuoksi ne vain täyttyvät vedellä, kunnes uppoavat? Vaikka todellisuudessa keritsemättömän lampaan villa vain kyllästyy vedellä ja sen paino vetää lampaan pohjaan... Voiko tässä yhteydessä sitä paitsi ensinkään puhua urbaanilegendasta? Oletko muka koskaan tavannut urbaania (ja vieläpä uivaa) lammasta? Agraarilegenda?

Kröhöm. Olin sanomassa, että villa pidättää itseensä paljon kosteutta, ollen kuitenkin samalla hengittävää ja läpäisevää. Orgaanisena aineksena se myös maatuu ja vapauttaa ravinteita maaperään. Kaikki nämä ominaisuudet tekevät siitä ihan loistavan materiaalin hyödynnettäväksi puutarhassa.

Niin hullua kuin se onkin, valtaosa suomalaisten lammastilojen villoista päätyy hävitettäväksi. Monilta lammastiloilta olisi siis varmasti mahdollista saada kysymällä katevillaa myös omaan puutarhaan, mikäli omalta pihalta ei lampaita löydy. Vaikka lammastila hyödyntäisikin lampaistaan saadut villat, lajittelussa jää aina yli hukkavillaa, joka soveltuu edelleen mainiosti puutarhakäyttöön.
Jos paikallista lampolaa ei ole tai et ole moisen olemassaolosta tietoinen, toimii Facebookissa Villamarkkinat-niminen ryhmä, jossa ihmiset ilmoittelevat tämän tästä lahjoitettavista tai edulliseen hintaan myytävistä raakavilloista. Pian koittaa taas se aika kun lampurit ryhtyvät kevätkerintöihin, jolloin myös katteiksi käyvää huonompaa villaa tulee taas tyrkylle.

Helmikuu ei kuulu suosikkikuukausiini. Silloin on talvea jo ihan tukka täynnä, mutta silti tuntuu, että kevätkin on yhä valovuosien päässä. Silloin yleensä myös kaikki talven ikävät lieveilmiöt alkavat yksi toisensa perään nostella ärsyttäviä päitään. Siinä missä kesä on erityisesti eläinten kanssa huoletonta ja ihanaa, tuntuu niiden kanssa ilmaantuvan kaikenlaista päänvaivaa sitten senkin edestä näin talvisimpaan talviaikaan.




 Syksyllä hakemamme heinäkuorma ei sitten kuitenkaan riittänyt lähimainkaan koko talveksi. Olimme olleet laskutoimituksissamme näköjään aivan yltiöoptimistisia hävikin suhteen: heinät meille myynyt farmari oli itsekin lampuri ja tehnyt heinät varta vasten lampaita silmällä pitäen. Lampaat popsivatkin heinänsä kiltisti viimeistä lehvää myöten, mutta vuohet ovat röpöstelleet sitten senkin edestä. Koko talvena vuohikarsinoita ei ole tarvinnut kuivittaa, siitä ne ovat itse pitäneet kallisarvoisilla heinillämme huolen. Kävipä heinämenekkiä laskiessamme meille myös sellainen lapsus, että olimme laskeneet tarvitun määrän kuivaheinän painon mukaan. Heiniä hakiessaan Antti oli kuitenkin kahminut kyytiin painavampaa säilöheinää, sillä heinävaraston puutteessa muovitettujen paalien säilytys vaikutti huomattavasti helpommalta ratkaisulta. Säilöheinä painaa kuitenkin reilusti kuivaheinää enemmän, joten myös sen syöttömäärät ovat kuivaheinää isompia. Että se niistä laskelmista sitten.

Noh. Ryhdyimme metsästämään lisäheinää hyvissä ajoin, sillä umpisurkean heinäkesän jäljiltä saatavuus olisi varmasti tähän aikaan talvesta kiven alla. Meni todella hilkulle, ennen kuin saimme ensimmäisen heinätarjouksen hyvin edullisesti noin tunnin ajomatkan päästä. Myyjä kyllä varoitteli, ettei osaa taata heinän kuntoa, sillä se oli ylivuotista ja mukaan oli paalattu jonkin verran myös kortta. Kortinen heinä on yleensä lehtevän heinän ystävinä tunnetuille lampaille nou-nou, mutta koska hätä ei lue lakia, päätimme hakea yhden peräkärryllisen kokeeksi ensihätää helpottamaan. Niinpä Antti lähti jurnuttamaan muutaman tunnin reissua lohmolla pakettiautollaan isoa peräkärryä perässä kiskoen. Tuo ajoneuvoyhdistelmä on sen verran raskastekoinen, että sen kanssa liikenteeseen lähtö muistuttaa ennemmin kivireellä liikenteen seassa jyystämistä kuin autoilua. Saimme heinät kuitenkin juuri parahiksi kotiin, ainokaisen paalin vedellessä ihan viimeisiään.




Ja eiväthän meidän lampaat tuota uutta heinää tietenkään syöneet. Närpsivät seasta jotain satunnaisia silppuja vain. Vuohet eivät suostuneet maistamaan sitäkään vähää. Koska märehtijöille paasto on lähtökohtaisesti huono juttu, meinasi meillä tulla hieman hätä käteen. Onneksi universumi tai mikälie muu mystillinen mahti rekisteröi tietokantaansa orastavan paniikkimme. Sain nimittäin yhteydenoton toisesta myytävästä heinäkuormasta, jälleen reilu tunnin ajomatkan päässä kotoamme. Niinpä isäntä kokosi jälleen kivirekensä ja lähti kurvailemaan lumipyryssä uuteen heinänhakureissuun.

Matkallaan hän juuttui noin kymmenen kertaa lumisohjoon ja vielä tuskien taipaleensa loppusuoralla poliisiin, mutta pääsi loppujen lopuksi turvallisesti kotipihaan uudet heinät kyydissään. Oli vähällä, ettei koko perhe tirautellut onnen kyyneliä: minulla oli ollut lasten kanssa aivan karmea päivä, sillä vanhempi oli kärttyinen totaalikieltäydyttyään päiväunien nukkumisesta ja nuorempi oli kipeä ja äksy puhkeavien hampaiden vuoksi. Isäntä astui ovesta sisään voitokkaana vapauttamaan minut lasten ikeestä juuri parahiksi, sillä olin aivan niillä näppäimillä liittymässä silkohapsieni rääkyvään kuoroon. Painelin oitis ulos ja tanssahdin pienen voitontanssin lumituiskussa. Peräkärry oli täynnä vihreää, lehtevää ja niin hyvältä tuoksuvaa heinää, että melkein teki mieli maistaa sitä itsekin.




Heinäepisodista selvittiin kunnialla, ja onneksi talvi on tuonut tullessaan positiivisiakin juttuja tähän maalaisidylliimme. Lampaiden laidunasiat nimittäin selvisivät ensi kesälle, ja vieläpä hienommin, kuin osasin toivoa. Koska vakiolaitumemme, Liutun maalaistalon, pihapiirissä ei ole tarpeeksi tilaa koko yhdeksänpäiselle katraallemme, jouduin hieman metsästelemään sopivaa laidunpaikkaa osalle porukasta. Laidunpankin kautta sain yhteydenoton eräältä täkäläiseltä luomutilaa pitävältä pariskunnalta läheltä kotiamme. Heillä on tiluksillaan perinnebiotooppialue, jolle he kaipasivat laiduntavia maisemanhoitajia. Huristelin paikan päälle ja teimme sopimuksen, että lampaamme saavat vanhalta maatilalta kesätyöpestin maisemanhoitajina ensi kesäksi ja mahdollisesti myös tulevaisuudessa.

Laidunuutisista ilahtuneena odottelen nyt entistä kärsimättömämmin kesää ja sitä, että lampaamme pääsevät kirmailemaan laitumella samalla arvokasta perinnemaisemaa hoitaen. Selailin jo kaihoisasti kesäisiä valokuvia laitumella elämästään nauttivista villapalleroista, ja päätin tällätä niitä myös tämän postauksen täyteen. Käännetään nyt oikein veistä haavassa. Voi kesä, tule jo!

Ainakin blogia jo tovin seurailleet muistanevat vielä viime vuoden helmikuussa alkaneen Kohti omavaraisempaa elämää -postaussarjan. Sarjan kirjoittaminen yhteistyössä muiden omavaraisuusbloggaajien kanssa oli aivan huippuhauskaa ja inspiroivaa, ja myös te, armaat lukijat, annoitte sarjasta kosolti positiivista palautetta. Nyt saanenkin täpinöissäni ja rumpujen pärinän säestyksellä ilmoittaa, että aloitamme sarjasta kakkoskauden!

Tänä vuonna sarjassa kirjoittaa monta viime vuonna osallistunutta bloggaajaa, mutta olemme saaneet joukon jatkoksi myös liudan uusia bloggaajia. Vahva veikkaukseni on, että tänä vuonna sarjasta on tulossa entistäkin mielenkiintoisempi, sillä uusien kirjoittajien myötä saamme varmasti taas roppakaupalla uudenlaisia näkökulmia ja erilaisia projekteja seurattavaksi. Idea on vanha tuttu-puttu, kukin kirjoittaja kertoo tarinoitaan omista lähtökohdistaan ja omien omavaraisuustavotteidensa näkövinkkelistä. Uusi kirjoitus ilmestyy aina joka kuun ensimmäisenä maanantaina.

Kaikki viimevuotiset Kohti omavaraisempaa elämää -postaukseni löydät Yhteispostaukset-tunnisteen alta.





Kuten myös viime vuonna, myös tällä kertaa lie sopivinta aloittaa sarja tulevien projektien suunnittelulla.

Vuoden 2018 suunnitelmassa kerroin keskittyväni vain muutamaan perusjuttuun ja jättäväni höntyilyn vähemmälle, jottei työkuorma kertyisi kohtuuttoman suureksi. As if. Päädyin sitten kumminkin ihan vain vähän kasaamaan kohopenkkejä ja hups-keikkaa-vahingossa perustamaan lavankauluskasvimaan. Näin jälkikäteen mietittynä luulen, että podin jonkinlaista loppuraskauden vimmaista pesänrakennusviettiä, joka purkautui vähän oudolla tavalla.

Hyvä puoli hosumisessani oli, että sain tehtyä alta pois myös vasta tulevalle keväälle kaavailtuja projekteja. Tänä vuonna pääsenkin keskittymään niin sanottujen metatöiden sijaan enemmän kaikkeen hauskaan, kuten esimerkiksi viljelypuoleen.

Mutta. Lähdetäänpä purkamaan.



Aitaaminen ja maakellari

Nämä kaksi iisakinkirkkoa kirjasin jo viimevuotiseen työjärjestykseen, mutta niiden eteen en lopulta saanut mitään tehdyksi. En siitäkään huolimatta, vaikka olisin voinut otsikoida koko edellisen postaussarjan yhtä hyvin nimellä "Paljon tyhjää melua maakellarista". Sen verran moneen otteeseen täällä blogissakin noiduin, että saan mokoman käyttökuntoon viimeistään syksyllä. Vaan enpä saanut, eikä se haittaa. Koska en ollut erityisemmin varautunut vielä viime vuonna sen suuremmin viljelemään, meni valtaosa sadosta suoraan maasta pöytään -meiningillä käyttöön. Pääasiassa yrttejä, mausteita ja joitakin juureksia sain kerättyä myös talvivaraksi, mutta niiden säilönnästä selvisin kuivaamalla ja pakastamalla. Tänä vuonna kellarin kimppuun olisi tarkoitus käydä uudella innolla, ja toivottavasti vähän suunnitelmallisemmin toteutettu viljely tuottaisi myös sinne säilöttävää satoa. Nyt kun olemme saaneet kiireellisempiä tehtäviä alta pois ja puitteet ovat paremmin kunnossa tarvittavien materiaalien, ajan ja pakottavamman tarpeen osalta, koitamme uudemman kerran.

Tontin aitaaminen oli niin ikään sellainen viime vuoden projekti, joka ei vielä päätynyt toteutuksen tasolle asti. Ensisijaisesti minun tulisi saada aidattua ainakin kasvimaa ja uusi vihannestarha, jotta saisin varjeltua viljelmäni sekä omien- että luonnoneläinten tekemältä terrorilta. Jos aikaa, materiaalia ja jaksamista jää, jatkan siitä eteenpäin myös tonttimaan aitaamiseen.

Kuten jo aiemmin lyhyesti kerroin, osoittautui onnenkantamoiseksi, etten ehtinyt näiden puhteiden pariin vielä viime kesänä: myöhemmin nimittäin selvisi, että saamme noutaa ison osan aitaamiseen ja kellariin tarvittavista rakennusmateriaaleista rakennustyömaiden ylijäämästä, joka muutoin päätyisi käyttämättömänä kaatopaikalle. Ehkäpä siis tänä vuonna tähdet ovat paremmin kohdallaan, jotta pääsemme ahkeroimaan näiden projektien kimppuun.



Kasvihuone

Asuessamme vielä vanhassa talossamme Kalliorinnassa, vaihdatutti vuokranantajamme (eli siis rakas isäukkoni) taloon uudet ikkunat. Viimeisenä Kalliorinnan-kesänämme Antti rakensi vanhoista ikkunoista kasvihuoneen, jota en kuitenkaan koskaan ehtinyt ottaa käyttöön, sillä pian kasvarin valmistuttua ostimmekin jo tämän töllin. Kasvihuone jäi tönöttämään saunan taakse vanhan kasvimaani laidalle.

Nyt, kun olemme saaneet täällä Kesärannassa kiireellisempiä projekteja alta pois, innostuin ajatuksesta, josko siirtäisimme kasvihuoneen tänne pois kuleksimasta. Ehdottaessani kasvihuoneen siirtoa Kalliorinnasta tänne sain yllättyä positiivisesti, kun isäntä ei sen suuremmin ämpyillyt ajatusta vastaan tai alkanut maalailla piruja seinille purkamisen työläydestä tai muista yleisistä epämukavuuksista. Taisin todeta koko asian sen verran ilmoitusluontoiseen äänensävyyn, että Antti katsoi pääsevänsä vähemmällä, jos vain hymyilee ja nyökyttelee. Tai sitten hän vain tuijotti sillä hetkellä jääkiekkoa niin tiiviisti, ettei edes rekisteröinyt koko puheenaihetta.

Niin tai näin, kasvihuoneviljelyn aloittaminen on jälleen yksi iso harppaus omavaraisuusasteemme nostamista ajatellen. Meillä popsitaan paljon muun muassa tomaatteja ja basilikaa, joiden kasvatuksen olen kokenut hillittömän haastavaksi avomaalla. Jos sato onnistuu, haluan opetella itse ainakin oman ketsupin ja tomaattisoseen valmistusta.

Siellä jossain hangen alla odottelee uusi vihannes- ja hedelmätarhan aihio. Pari puuta otti hieman osumaa talvimyrskyissä.

Monivuotinen ryytimaa ja rohdostarha

Aion jatkaa jo viime kesänä aloittamaani monivuotisten kasvien puutarhaa perustamiini kohopenkkeihin. Äärimmäisen kuiva kesä ja kanat koettelivat toden teolla yrttipenkkejäni viime kesänä, ja osalle kituuttavista taimista sain heittää hyvästit. Osa monivuotisista perinneperennoista ja yrteistä kuitenkin selvisi syksyyn saakka, joten siitä on hyvä lähteä jatkamaan.

Monet vanhoista puutarhoista tutut monivuotiset kukat ovat itse asiassa myös erinomaisia rohtokasveja. Rönsyilevä kukkameri voi siis olla samalla myös kattava kotitarveapteekki. Kukkivien rohtojen lomaan aion esikasvattaa ja istuttaa myös mausteeksi ja teeaineiksi taipuvia yrttikasveja.

Viime syksynä sain kerättyä joidenkin rohtokasvien siemeniä talteen, ja tämän vuoden siementilauksista odottelen lisää uusia, mielenkiintoisia lajeja kasvatukseen. Istutuksia suunnitellessani pidin silmällä myös sitä, että kasvivalinnat houkuttelisivat lisää pölyttäjiä pihallemme.

Tänä vuonna aion laskea pitkälti sen varaan, että pyrin esikasvattamaan sisällä kaiken, mikä päätyy kanojen kannalta riskaabeleimpiin paikkoihin. Esikasvatukseen sisältyy parikin haastetta. Suurin haaste on se, että tässä rapiat 60-neliöisessä töllissämme on todella vähän sellaista tilaa, jossa luonnonvalo riittää, johon kissat tai lapset eivät pääse mellastamaan, ja joka ei ole jo muussa välttämättömässä hyötykäytössä. Toinen haaste on se, että olen äärimmäisen laiska esikasvattaja, mutta tämän haasteen pystynen selättämään ottamalla itseäni muutamaksi kuukaudeksi niskasta kiinni. Viime kesä opetti, että valmiina kasvupaikalle istutetut, terhakat taimet kestivät kanojen hyökkäyksiä huomattavasti maahan suorakylvettyjä siemenpoloja paremmin. Ei siis auta muu, kuin keksiä taimien mahduttamiseksi jokin tilaihmeratkaisu. Ja reipastua.

Kuvassa lavankauluskasvimaa, uskokaa tai älkää.

Vihannes- ja hedelmätarha...

Pohdin pitkään, mikä olisi paras tapa ryhtyä lähestymään avomaaviljelyä. Maaperä tontillamme on kinkkistä hiesusavimaata, joten selvää oli, että jotain sille on tehtävä, ennen kuin siinä viitsii edes yrittää vihannesten ja juuresten kasvatusta.

Helpoin ja nopein tapa olisi varmasti ollut kyntää ja myllätä maa sekoittaen siihen samalla jotain eloperäistä maanparannusaineeksi. Olen kuitenkin lukenut paljon permakulttuurista ja niin kutsutusta "No dig gardening" -menetelmästä ja tuumasin, että koska meillä jo löytyy tuo lavankauluspläntti jossa käynnistellä kotitarveviljelyä, voisin ihan yhtä hyvin ottaa tulevan vihannesmaan perustamisen myös eräänlaisena empiirisenä kokeena. Niinpä päädyin vaihtoehtoon, etten kaiva tai käännä maata millään muotoa, vaan sen sijaan kasaan maa-alan päälle paksun katekerroksen, joka ajan myötä maatuessaan kehkeytyy viljelyyn kelvolliseksi maakerrokseksi.

Katteen täytyy olla tuhti, jotteivat sen alla kasvavat rikkaruohot pääse puskemaan läpi. Toisaalta taas maassa luonnostaan oleva pieneliöstö ja sienirihmasto ei pääse vaurioitumaan, kun maata ei myllätä. Paksun katekerroksen alle syksyllä jääneet kasvit maatuvat muun aineksen mukana ja ravitsevat maaperää. Jos kaikki menee kuten pitää, kompostoituva aines muokkaa itse itseään viljelyskelpoiseen kuntoon. Olen lopputuloksesta ihan yhtä tietämätön kuin te lukijatkin, mutta seurailkaamme yhdessä, kuinka testitilkulleni käy!

Samaan syssyyn, tulevan vihannestarhan kupeeseen, olen ryhtynyt jo syksyllä istuttamaan hedelmätarhaa. Kun kuopuksemme Eevi syntyi ja saimme lähipiiriltä kysymyksiä toiveistamme nimilahjojen suhteen, toivoimme hedelmäpuita. Tavaraa kun kertyy nurkkiin aina, etenkin näin pikkulapsiperheessä, mutta oman pihan hedelmäpuissa kasvaneista herkuista on iloa lapsille varmasti vuosiksi eteenpäin. Jokusia hedelmäpuun taimia hankimme myös syksyn taimialennuksista. Syksyllä lykkäsin taimet maahan esikoisen avustuksella ja myötävaikutuksella.

Pihan keskelle aikoinaan läntätty viinimarjapusikko (kyllä, kuvassa) on sekä puskia että meitä ajatellen sijainniltaan vähän epäedullinen.

... Ja siihen liittyen, marjapensaiden siirto

Vanhojen talojen pihamaat ovat monesti varsinaisia kotitarvepuutarhurinaarreaittoja, joihin entiset asukkaat ovat ehtineet vuosikymmenien aikana ehtineet istuttaa jos jonkinnäköistä perennaa ja hedelmäpuuta ja perustaa ties mitä ryytimaita ja perunatilkkuja. Vaan ei meillä. Kun muutimme töllille, saimme puutarhaperintönä ainoastaan toistakymmentä, varsin epämääräiseen paikkaan istutettua viinimarjapensasta.

Suurin osa puskista on jäänyt pahasti kitukasvuiseksi, mutta muutama isompi puska tuottaa reippaasti marjoja. Koska pensaat varmasti hyötyisivät sekä suotuisammasta kasvupaikasta että laajemmasta elintilasta, päätimme lisätä suunnitelmiin marjapensaiden siirron edellä mainittuun hedelmätarhaan. Alkuun olimme siirron suhteen epäileväisiä, mutta Korpinkiven tupa -blogista löysin puskien siirtoon ohjeet, joilla rohkaistuimme hanketta kokeilemaan. (Huomio huomio, kyseinen blogi on sittemmin siirtynyt osoitteeseen tsajut.fi )

Näillä ajatuksilla lähdemme siis keväällä kokeilemaan marjapensaiden siirtoa.

Viime kesänä kokeilin perunan kateviljelyä vanhassa ankkatarhassa. Kokeilu oli suksee, joten tänä kesänä laitan kateviljeltyä pottua koko ankkatarhan mitalta.

Näiden yllä mainittujen, hiukan kauaskantoisempien projektien ohella tulen varmasti kirjoittamaan kevään edetessä myös arkipäiväisemmistä omavaraisempaan eloon liittyvistä kuvioista, kuten lypsyhommista ja juustonvalmistuksen opettelusta, villivihanneksista, perunoiden kateviljelystä, kesämehujen keittelystä ja jokapäiväisestä pääsiäismunajahdista, joka meillä taas alkaa, kun kanat ryhtyvät laiduntamaan vapaana pihalla taas kesän tullen ja munien mitä mielikuvituksellisempiin piilopesiin. Noin muun muassa. Katsotaan, miten homma etenee ja mitä kevät tuopi tullessaan!

Kohta lampaatkin hukkuvat lumeen.

Muiden omavaraisuusbloggaajien vuoden 2019 sarjan aloituspostaukset voit käydä lukemassa täältä (voi morjes, kuinka iso ja upea porukka saatiin kasaan!):