Talvimyrsky tuli ja puhalsi tänne Teiskoonkin kunnon talven. Samaan syssyyn töllille saapui myös tuulahdus keväästä, kun mukava postinkantajamme oli lipsutellut halki myterin ja käynyt tiputtamassa postilaatikkoomme ensimmäisen siemenluettelon.

Ai että oli mukavaa linnoittautua nojatuoliin lämpimänä hohkaavan muurin kylkeen siemenluetteloa selaamaan, kun ulkona tuuli ja tuiversi niin, että olohuoneessakin verhot lepattivat. Vaikka on ihanaa, että talven verkkaista tahtia rauhallisine puhteineen on vielä pitkä pätkä edessä päin, hiipii hienoinen puutarhahulluus mieleen aina näin tammikuusta alkaen. Toivotan nämä ensimmäiset keväthulluuden merkit ihan tervetulleiksi, sillä rauhallinen suunnittelu, siemenluettelojen plärääminen ja ostoslistalle päätyvien siementen ympyröinti ovat ihan olennainen osa koko kotitarveviljelyn iloa.

Tänä vuonna viljelysten suunnittelussani on omalta osaltani ihan uudenlainen jännitysmomenttinsa, sillä mitä todennäköisimmin saan tehdä uuden aluevaltauksen ja pääsen kokeilemaan ensimmäistä kertaa kasvihuoneviljelyn parissa! Meillä popsitaan paljon tomaatteja ja tykkäämme isännän kanssa tujauttaa ruokiimme usein potkua chilillä. Omien tomaattisoseiden ja ketsupin valmistus kiinnostaisi myös, mutta kaikki avomaakokeiluni tomaatinkasvatukseen ovat kaatuneet viimeistään kanojen tekemään terroriin. Odotan siis kasvihuonetta ja siellä paremmin menestyvien vihannesten kasvatusta kuin kuuta nousevaa. Veikkaan, että naapurikesämökin rouvakin on hyvillään, kun hänen ei tarvitse enää kestää, kuinka kuikuilen hänen hienoa kasvihuonettaan ja siellä punertavia tomaatteja tontin reunan yli kuola valuen.

Kerron teille kasvihuoneprojektista ja muista viljelyssuunnitelmistani kuitenkin vielä myöhemmin lisää. Vieläkö muistatte viime vuonna pyörineen postaussarjan, jossa iso liuta omavaraisuusbloggaajia kertoi tavoitteistaan omavaraisuutensa edistämiseksi? Itse riemastuin, kun samaisten bloggaajien keskuudessa ryhdyttiin herättelemään keskustelua, josko jatkaisimme kimpassa samaa postaussarjaa myös tälle vuodelle. Olen toiveikas, että saamme tarpeeksi innostuneita kirjoittajia mukaan ja saamme sarjalle toteutettua eräänlaisen kakkoskauden!





Talvimyrsky riepotteli Suomea ja aiheutti myös täällä kotitienoillamme reilusti sähkökatkoksia ja muuta säätöä. Meillä sähköt eivät katkenneet, tai ainakaan emme sitä huomanneet. Talvisten myräköiden aikana sähköjen katkeaminen on kuitenkin täällä peräkylillä varsin mahdollinen skenaario, joten aina niihin tulee jossain määrin varauduttua etukäteen.

Meillä alkuasetelmat ovat onneksi nykyään jo varsin hyvät. Noin 50-neliöinen asuintilamme lämpiää muutoinkin puuhellan voimin, joten töllin lämpimänäpito ei sähköjen katketessakaan hetkahda suuntaan eikä toiseen. Myös ruokahuolto sujuu näppärästi puuliedellä, ja sillä lämpiävät myös pienemmät pesuvedet ja pannullinen aamukahvia. Pidän myös aina pientä varmuusvarastoa kynttilöistä, joilla saamme valoa torppaan iltojen pimetessä. Kun katuvaloja ei ole, olemme muutoinkin tottuneet hosumaan eläintenhoidon otsalampuin ja vaikka myrskylyhdyin, jos tarve vaatii.

Pidemmät, laajamittaiset sähkökatkokset katkaisisivat toki myös veden tulon taloomme. Tässä asiassa meillä olisi petrattavaa: kotivaraan täytyisi lisätä riittävä varasto juomavetta, sillä omasta pihakaivostamme saatava vesi on todettu arseenipitoisuutensa vuoksi juomakelvottomaksi. Pesuvettä ja eläinten juomavettä saamme tarvittaessa viereisestä järvestä. Ensimmäisen talvemme täällä töllillä hoidimme kantovedellä saunan padassa ja puuhellalla vettä lämmittäen, ja tuolloin meillä oli vieläpä kaksi hevosta, jotka joivat paukkupakkasillakin kymmeniä litroja vettä päivässä. Vuohet, lampaat, kanat ja kanit juovat tuohon nähden vain murto-osan, joten saunaa ja sen pataa lämmitellessä pärjäisimme jo pitkälle.





Tavallaan salaa toivoin edes pientä sähkökatkosta, sillä esikoisemme Venla ei tietenkään muista noista parin vuoden takaisista kantovesiajoistamme mitään. Nykyään hän höpöttää alvariinsa sähkökatkoksista, mistä lie Pipsa Possusta moisen oppinut. Hän hämpyröi tämän tästä pitkin torppaamme huutaen "oho, tuli sähkökatkos!" ja räpsii valokatkaisijaa. Pieni sähköjen tsippaaminen olisi siis varmasti ollut taaperolle paitsi jännittävä, niin myös valaiseva (no pun intended) kokemus.

Sähkökatkosta ei kuitenkaan tullut tällä kertaa, mutta lunta tuli senkin edestä. Meillä on eräs töllin entisten asukkaiden jäämistöistä löytynyt risuista tehty luuta, jolla Antti oli lakaissut lumen hautaamia ulkorappusia. Venla löysi luudan ovenpielestä ja alkoi viuhtoa sillä vimmatusti pitkin eteistä. Minulla on kai joku päähänpinttymä: töllin vintiltä on löytynyt hirmuinen määrä erilaisia iänikuisen vanhoja käyttötavaroita, joita tykkään pitää hyvänä ja käyttää myös omassa arjessamme. Tämä pikkuinen, par'aikaa lapsemme kätösissä kokenut luudanräyskä on yksi sellainen aarre.

Kun komensin taaperoa, ettei luutaa saa kohdella kaltoin, kysäisi Antti minulta, että onko tuollaisella risupuskalla nyt niin väliä. No on tietty, vastasin. Pitäähän mun lentää sillä Kyöpelinvuorelle. Antti katsoi minua öönä aapisen reunalla ihmetellen, mikä on Kyöpelinvuori. Tokaisin, että sinne kaikki noita-akat lentävät luudillaan noitasapatteihin. Antti vilkaisi huvittuneena ensin minua ja sitten virnuilevan lapsen kädessä törröttävää luudanräyskää. Sitten hän totesi, että jos tolla meinaat lentää niin rohkenen väittää, että havaitsen sun työturvallisuudessa pieniä puutteita.

Aha.

Sain esikoisen harhautettua luutani kimpusta ehdottamalla, että lähtisimme ulos hoitamaan eläimet ja tekisimme samalla lumiukon. Asiasta ei tarvinnut kauaa neuvotella. 

Rakensimme portaiden pieleen juuri sen kokoisen lumiukon, mikä riitti nippanappa varsin vilkkaan melkein kolmevuotiaamme kärsivällisyydelle. Keräsimme käsiksi myrskyn riepottamat risut ja nenäksi tökkäsimme totta kai porkkanan. Posket punasimme kanojen eväslaariin menossa olevien tomaattien mehulla. Nyt pikkuinen lumiukko tönöttää vartioimassa ulko-ovellamme ja tervehtii ohikulkevia ratsastajia ja satunnaisia lenkkeilijöitä.