Suuntana omavaraisuus -sarjasta tuttu kirjoittajaköörimme sai kutsun lähteä mukaan kirjoittamaan kotivarasta. Tsajut-blogin Satu ja Omavarainen.fi -sivua pyörittävä Jovelan Johanna ideoivat yhdessä yhteispostauksen, johon kutsuttiin mukaan blogikirjoittajia myös muista genreistä. Tämä on erityisen mainio juttu siksi, että kotivara ei suinkaan koske vain omavaraistelijoita, kotitarveviljelijöitä, maalla asujia tai varautujahenkisiä. Ihan jokaisen kotitalouden tulisi varautua "pahan päivän varalle", sillä poikkeustilanne voi yllättää ihan kenet tahansa.

No, muut ehtivät julkaista postauksensa jo sunnuntaina, mutta tässä osoitteessa kohdattiin niin aikataulullisia, teknisiä kuin luoviakin ongelmia, joten hiihtelen remmissä peränpitäjänä. Mutta täältä tullaan!

Muiden sarjaan osallistujien postauksia tuiki tärkeästä aiheesta pääset lukemaan tämän tekstin lopusta löytyvistä linkeistä.





Olemme keskustelleet kotivaran tärkeydestä useaan otteeseen täällä kotopuolessa komeamman puoliskoni kanssa. Antti piti etenkin alkuun puheitani pahan päivän varaston pitämisestä maailmanlopun odotuksen meininkinä. Eikö nyt muka ole aika epätodennäköistä, etteikö esimerkiksi ruokakauppaan pääsisi tarvittaessa, jos murkinaa ei löydy komerosta tai vaikka vedentulo lakkaa, ja vettä täytyy hankkia muualta? Vaan sehän se juuri on yllättävissä poikkeustilanteissa: ne ovat yllättäviä.

Kotivarasta on olemassa myös ihan virallinen suositus. Sen mukaan jokaisesta kotitaloudesta tulisi löytyä välttämättömiä arkitarpeita vähintään 72 tunnin, mieluiten viikon tarpeisiin. Kotivaran viranomaissuosituksista voi lukea lisää vaikkapa Spek:n sivuilta.


Mieleeni muistuu useitakin erilaisia skenaarioita, joissa kotivara on tullut tarpeeseen. Etenkin pikkulasten ja eläinlauman kanssa maalla eläessä pahan päivän jemma välttämättömyyksistä tuo mielenrauhaa silloin, kun lumimyrsky tukkii tiet, vesiputket jäätyvät tai sähköt katkeavat pidemmäksi aikaa. Aikuinen varmasti pärjää vähän pidemmänkin tovin jos poikkeustilanne yllättää, mutta vaippaikäiselle naperolle tai lampaille onkin sitten hiukan hankalampi juttu selittää, että ruokaa ei ole tai vettä ei tule.

Konkreettisin muistoni hyvin varustellun kotivaran tärkeydestä ajoittuu kahdentoista vuoden päähän, aikaan, jolloin asuin perheeni kanssa Nokialla. Marraskuussa 2007 huoltomies avasi paikallisella jätevesilaitoksella laittomasti rakennetun yhdysputken venttiilin. Sen seurauksena 450 000 litraa jätevettä pääsi virtaamaan kaupungin vesijohtoverkkoon. Koska yhdysputki oli laiton, viranomaiset yrittivät pimittää tapahtunutta ja tiedottivat vesiverkkoon päässeen teknistä vettä, ja kehoittivat veden käyttäjiä keittämään hanaveden ennen juomista "varotoimenpiteenä". No mutta, kakkahan on kakkaa, vaikka voissa paistaisi.

8500 ihmistä ehti sairastua, ennen kuin asian todellinen laita oli pakko paljastaa. Juomavesi oli kyllästetty bakteereilla, viruksilla ja erilaisilla alkueläimillä. Terveyskeskus, koulut, päiväkodit, työpaikat, ruokakaupat ja kotitaloudet olivat kaaoksen vallassa. Juomavesi ja kaikki vettä pitävät astiat katosivat kauppojen hyllyiltä alta aikayksikön. Hygieniaa oli haastavaa ylläpitää, sillä saastuneella vedellä ei saanut edes huuhdella vessanpönttöä.

Me asuimme onneksi hieman syrjemmällä, ja käyttövetemme tuli eri vesilaitokselta kuin suurimmalle osalle kaupunkia. Perheeni säästyi siis vakavilta sairastumisilta, mutta koska meidänkin vesiputkemme yhdistyi jossain kohtaa kaupungin vesijohtoon, ei vettä tullut mahdollisten virtausten kulkusuuntien muutosten vuoksi käyttää. Jonotimme tuhansien muiden kaupunkilaisten kanssa pakkasessa ämpäreinemme armeijan vedenjakopisteellä. Jätehuoltokin oli helisemässä, kun muutaman kymmenen tuhannen asukkaan kaupunki aterioi kolmen kuukauden ajan pelkistä kertakäyttölautasista. Joista myös taisteltiin markettien hyllyjen väleissä.





Omassa kotivarassamme olisi kieltämättä viilaamista, sillä haaveilen ruokakomerosta, josta löytyisi siistissä ja selkeässä järjestyksessä pieni ruokavarasto, jota käytettäisi ja täytettäisi jatkuvasti tarpeen mukaan.

Ruokakomeron isäntä nikkaroi köökkimme nurkkaan alkuvuodesta, ja sen sekalaisista syövereistä varmasti löytyisi ruokatarpeita kolmen vuorokauden tarpeisiin, jos oikein tonkisi. Emme halua haalia nurkkiin pölyttymään mitään turhaa vain kaiken varalta, joten kuivakomeron sisällöstä löytyy sellaisia ruokia, joita muutenkin aktiivisesti käytämme ja täydennämme tarpeen tullessa: puurohiutaleita, hilloja, kuivattuja yrttejä ja sieniä, mausteita, riisiä, pastaa, jauhoja, suolaa, sokeria, hunajaa, tomaattimurskaa, kahvia... Lisäksi pidämme huolen, että skafferin syövereistä löytyy aina kissan- ja koiran kuivaruokaa.

Komeron ohella yritämme pitää jääkaapissa aina jonkinnäköistä varmuusvaraa. Lisäksi nyt yhdeksänpäinen kanalaumamme pyöräyttää näin pimeämpäänkin vuodenaikaan yleensä muutaman munan päivässä. Kananmunat ovat kaikin puolin mahtavia kotivaran täydentäjiä, sillä ne ovat terveellisiä ja täyttäviä, säilyvät huoneenlämmössä eikä niiden kokkaamiseen tarvitse vettä.

Vaan eipä olisi pahitteeksi säilöä komeroon myös muutamaa pullollista vettä ja paria vesikanisteria, sillä jos vettä ei ykskaks yllättäen olekaan saatavilla, tulee yleensä hätä käteen. Ilman sitä esimerkiksi kunnon ruuan valmistus vaatii jo aikamoista luovuutta.





Riittävä polttopuuvarasto on kotimme tuki ja turva. Lämmitämme töllimme muutoinkin puulämmityksellä, joten pidempikään sähkökatkos ei hetkauta siltä osin olojamme suuntaan tai toiseen. Puuliedellä ruuanlaitto sujuu silloinkin, jos sähköhella on poissa pelistä.

Polttopuiden avulla saamme tarvittaessa lämmitettyä myös saunan, sekä vettä saunan padassa. Kun muutimme tänne töllille noin kolme vuotta sitten, elimme ensimmäisen talven, kevään ja osan kesääkin ilman lämmintä vettä, sekä sisäsuihkua ja -vessaa. Vaikka en erityisemmin kaipaakaan nyrkkipyykkituokioita saunalla vilkkaan vaippaikäisen kanssa, on silti hyvä tietää, että arki sujuu tarvittaessa niinkin. Saunan padassa luonnistuu myös eläinten juomavesien lämmitys, ja huussi pelaa säästä riippumatta, vaikka vesiklosettiin tulisikin käyttökatkos.

Peseytymisvedet sekä eläinten juomavedet saamme nostettua tosipaikan tullen viereisestä kotijärvestä. Järvi on myös pelastanut kotitarveviljelmämme kahtena peräkkäisenä kuivana kesänä.





Kotieläimille pidämme rehua ja heinää varastoituna niin, ettei niiden pärjäämisestä pääse koitumaan ylimääräistä päänvaivaa mahdollisen poikkeavan tilanteen yllättäessä. Maatiaisrotuiset lampaamme elelevät talviajan kylmäpihatossa, jossa niillä on lämmittävä kestopehkukuivitus. Vaan eipä suomalainen maatiaislammas pakkasillakaan palelemaan pääse, sillä jo kaksi viikkoa kerinnästä lammas kasvattaa itselleen superlämpimän villakerroksen. Kun kelit käyvät oikeasti kylmiksi, lammas lisää syömistään ja lämmittää märehdinnällään ruumiinlämpöään. Kuohkea, tiheä villa estää lämmön haihtumisen harakoille. Tällainen luonnon muovaama "keskuslämmitys" olisi ihan kiva meille ihmisillekin! Ainakin polttopuuta säästyisi kuutiotolkulla.


Päivittäisten perustarpeiden, kuten ruuan, lämmön ja veden, lisäksi kotivarasta olisi aina hyvä löytyä ainakin kynttilöitä ja tulentekovälineitä, tasku- tai otsalamppuja, paristokäyttöinen radio sekä tarvittavat lääkkeet ja varavirtalähde puhelinten latausta varten.



Lisää tietoa kotivarasta sekä muiden bloggaajien ajatuksia aiheeseen liittyen pääset lukemaan täältä:

Tsajut
Sarin puutarhat
Metsäläisten elämää
Puutarhahetki
Saaranlautasella
Omavarainen.fi
Oma tupa, tontti ja lupa
Trio MiuMau ja herra Nilsson
Harmaa torppa
Kohti laadukkaampaa elämää
Sorakukka
Rakkautta ja maan antimia
Helecleaner
Ihme ituhippi
Vauhtihirmun elämää
Ihana maatuska
It's so mysigt!
Korkeala
Airot ulapalla
Morgenstjerna

Näin marraskuussa Suuntana omavaraisuus -sarjassa otetaan katsaus kuluneeseen kauteen. Tämän vuoden aiemmat sarjan blogitekstit löydät täältä: Suuntana omavaraisuus

Uusille lukijoille infoksi, Suuntana omavaraisuus on kuukausittainen yhteispostaussarja, jossa joukkio omavaraisuusasteensa kohottamisesta kiinnostuneita bloggaajia julkaisee joka kuun ensimmäisenä maanantaina mielensä mukaisen raportin omien omavaraisuusprojektiensa tiimoilta. Kuulumisten lisäksi pohdimme omia edesottamuksiamme etukäteen yhteistuumin päätettyjen teemojen pohjalta. Ja marraskuun teemahan on siis Katsaus kuluneeseen kauteen & talven suunnitelmat.

Muiden tämän kuun kimppakirjoitukseen osallistujien tekstit löytyvät tämän postauksen lopusta.

Ensilumi on meidän osaltamme toistaiseksi tässä.

 Lokakuu kului meillä pääasiassa talven tuloon valmistautumisen merkeissä. Minä olen kerinyt lampaita ja käsitellyt villoja, siivonnut eläinsuojia, perannut lavatarhaa ja kasvihuonetta sekä pinonnut lantaa ja lehtiä tulevalle vihannesmaalle. Polttopuut odottelevat valmiina vajassa lämmityskauden riemuja. Antti on keskittynyt pienempiin, talvista arkea helpottavien ratkaisujen nikkarointiin. Hän on nakutellut muun muassa katetun kanojen ulkoilutarhan ja lumenpitävän heinäsuojan, joka vähentää maahan varisevaa heinähävikkiä, eikä meidän tarvitse säätää enää epämääräisten tuulessa lepattavien pressusuojausten kanssa pitääksemme eläinten eväät turvassa sateelta ja lumelta. Niin kanala-lampola kuin heinäkatoskin ovat saaneet päälleen kattohuovat, ja loppukesästä maalattu tallikin sai uudet sievät nurkka- ja ikkunalaudoitukset.

Yhteisten arkivapaiden sattuessa viime viikolle päätimme lennosta hoitaa myös tälle vuodelle aiotun marjapuskien siirron. Pensaiden (tai ehkä näiden vuosikymmeniä keskellä pihaamme tönöttäneiden herukoiden kohdalla voimme puhua ihan vaan pusikosta) siirto kävi kätevästi Avantin voimin. Saimme nostettua eläväisimmät puskat siististi paikoiltaan koneella, ja taivaan kiitos säästyimme myös istutuskuoppien kaivamiselta kivikovaan savimaahan masiinan kauhan avulla. Ne pensaat, jotka törröttivät kitukasvuisina tehden vuodesta toiseen parhaassa tapauksessa noin kolme marjaa, kuovimme suosiolla tunkiolle. Antti ohjasti Avantia, minä talikoin kuoppiin multaa ja kaninkakkaa. Koko toimitus tehtiin niin flow-tilassa, ettemme edes hoksanneet lukea oikeaoppisia istutusohjeita. Näin jälkikäteen en ainakaan uskalla niitä lukea, jotten vahingossakaan tulisi palanneeksi kaikkiin tekemiimme erheisiin. Olkoon puskat tältä erää, ehkä sitten ensi keväänä ryhdyn varovasti vilkuilemaan niiden uuden sijainnin suuntaan elonmerkkien toivossa.

Uumoilin viime postauksessa myös, että Nana-lampaamme saattaisi olla yllättäen tiineenä, vaikka odottelinkin karitsoja vasta ensi keväälle. Karitsoja ei ole kuulunut, ja viime viikko on kulunut lampolassa rampatessa, kun olen koittanut tarkkailla mahdollisen alkavan synnytyksen merkkejä. Pakkaa sekoittaa entisestään se, että uuhi on alkanut tuottaa maitoa. Tiineys olisi kuitenkin jo reippaasti yliajalla. Outoa, kertakaikkiaan. Mahdollista olisi tietysti, että uuhi on tiinehtynyt heti laitumilta palattuaan elokuussa, mutta ymmärrykseni mukaan maidon ei siinä tapauksessa pitäisi vielä laskea... Ota näistä sitten selvää.

Tästä marjapuskat lähtivät...

... ja tänne ne päätyivät.

Tämä vuosi on opettanut, että olisi ilman muuta viisasta tehdä tulevan vuoden suunnitelmat jo nyt syksyllä, kun kaikki onnistumiset ja mönkään menneet tai sikseen jääneet asiat ovat vielä tuoreessa muistissa. Keväällä sitä niin helposti höyrähtää pian koittavasta mahdollisuudesta saada asioita aikaan, että ylilyöntejä tulee tehtyä. Silloin tuntuu, että koko pitkä kevät- ja kesäaika on vasta edessä, ihan hyvin ehtii vaikka mitä.

Todellisuudessa arki näyttää ne todelliseen tarpeeseen tulevat tehtävät vasta siinä tekemisen lomassa. Ne kiilaavat aina ohi työlistalla tuo-olisi-kiva-saada-kuntoon -tyyppisistä missioista, vaikka niitä olisi kuinka etukäteen paperille kirjaillut ja huolella suunnitellut.

Esimerkiksi tallin kunnostaminen ja kunnollinen heinäsuoja (sekä yläkerran remontointi) olivat sellaisia akuutin tarpeen töitä, jotka veivät aikamme ja tarmomme syksylle aiotulta iänikuiselta maakellariprojektilta. Ehdin kasvattaa pienen stressin kellariasiasta, kunnes otin järjen käteen. Mitä teemme tähän hätään maakellarilla, kun satoakaan ei tullut sen vertaa, että sitä tarvitsisi saada säilöttyä kellariin saakka? Pakastin, kuivuri ja ruokakomero riittävät vielä tälle talvelle mainiosti pitämään tallessa tämän kesän sadon. Ensi syksynä voi olla jo toinen juttu. Luotan siihen, että silloinkin tarve näyttää, mitä operoidaan ja mikä jää roikkumaan työlistalle hamaan tappiin asti.

Kanatarhalle tuli tarve, kun valtavan kokoinen naaraskanahaukka alkoi jälleen syksyllä vierailla tiluksillamme.

Tämä kausi pisti minut pohtimaan myös eläinten pitoa omavaraisuuden näkökulmasta uudella lailla. Syksyllä luovuimme kokonaan vuohien pitämisestä. Kuttumme Moona ja Jallu muuttivat tuttuni luokse muutaman minuutin ajomatkan päähän isompaan vuohilaumaan. En uskaltanut laittaa niitä lypsyyn, koska tähän hätään en ehtisi lypsää niitä säännöllisesti. Niiden pito vaati valtavasti lisätyötä, ja näin ostoheinätaloudessa myös ison siivun ylimääräistä rahanmenoa. Kaiken kukkuraksi isäntä ei tykkää vuohista tippaakaan. Kun kutuille löytyi läheltä loistava koti, oli päätös helppo tehdä. Juustojen valmistuksen opettelu itse kiehtoo edelleen, mutta tässä raha- ja elämäntilanteessa meille on kaikin puolin järkevämpää käydä ostamassa läheiseltä pihattonavetalta tinkimaitoa, mikäli aikaa joskus liikenee kotitarvejuustotehtaan pystyttämiselle.

Iänikuinen kellari jatkaa hiljaista romahdustaan, parempia aikoja odotellen.

Vanha tallinräyskä näyttää paljon hyvävointisemmalta uudessa maalissa. Nurkkalaudat ja ikkunanpielet odottavat maalausta ensi kevääseen.

Toistan itseäni, sillä näin totesin jo viime syksynä kuluneen kesäkauden edesottamuksiamme muistellessani: en koe, että olisimme epäonnistuneet niinkään missään, onnistuimme vaan eri tavalla, kuin mitä olimme alunperin suunnitelleet. Saimme taakse jääneen kevään, kesän ja syksyn mittaan ihan valtavasti aikaan. Paljon pieniä juttuja, jotka eivät välttämättä pistä silmään, mutta merkitsevät paljon. Sen ohella valmiiksi tai ainakin hyvään vauhtiin saimme myös muutaman isomman homman pois roikkumasta.

Jotkin työt, kuten lavankaulustarhan siirtäminen tai tontin aitaamisen aloittaminen, siirtyivät suosiolla kevääseen. Niitä on hyvä hioa ja suunnitella tässä koko pitkä talvi.



Mitä muut omavaraisuusbloggaajat tuumailevat kuluneesta kaudesta ja millä mallilla mahtavat heidän syyspuhteensa olla? Sarja jää tauolle loppuvuodeksi, mutta palaa jälleen baanalle ensi vuonna, suunnitelmien mukaan jo tammikuussa!

Harmaa torppa
Puutarhahetki
Sarin puutarhat
Palokankaan pientila
Metsäläisten elämää
Torpan tyttö
Sorakukka
Tsajut
Rakkautta ja maan antimia
Caramellia
Kohti laadukkaampaa elämää
Korkeala
Alussa oli Vehkosuo
Pienenpieni farmi
Laura eli Javis
Omavarainen.fi

Vielä pari päivää sitten maisema loimotti punaista, oranssia ja kilpaa hehkuvia keltaisen sävyjä. Syksy ei koskaan vaihda juhlavaa asuaan varkain, vaan riisuutuu vaatimattomaan talvi-ilmeeseensä kertarysäyksellä.

Yöllisen myrskyn jäljiltä heräsimme lauantaiaamuna paljaaseen maisemaan. Isäntä heiluu takapihalla kuin heikkopäinen harjaa heilutellen, kaivellen talviteloilleen laittamista odottavaa irtaimistoa tuulen pöllyttämien lehtien alta.




Tähän aikaan vuodesta kuulen niin monesta suusta, kuinka juuri tämä aika vuodesta on se henkisesti raskain ja masentavin. Ihmisten maailma on siinä mielessä niin nurinkurinen, että se toimii luonnon kantilta katsoen aivan päinvastaisessa rytmissä. Kun muu luonto rauhoittuu ja vetäytyy lepoon, me lyömme päälle kirkkaat sähkövalot, pakotamme itsemme ylös kun on vielä säkkipimeää ja painamme kahta kauheammin töitä.

Ennen vanhaan juuri tämä aika, kekrin aika, oli satokauden päätös ja uuden vuoden taitoskohta. Kekriä juhlittiin päiväkausien ajan isoin pidoin ja julistauduttiin lepoon ja verkkaisempaan rytmiin muun luonnon mukana.

Olen pohtinut tätä usein ja ajatellut olevani tavattoman onnekas, kun saan sallia itselleni sen ajatuksen, että myös minä ihmisenä olen erottamaton osa luontoa ja kaikki minussa toimii sen rytmissä, silloinkin, vaikka pyristelisin vastaan. Onnekas siksi, että minulla on mahdollisuus ja kokemuksieni mukanaantuoma ymmärrys siitä, ettei vastaan ämpyily kannata.




Olen sen verran melankoliaan, ahdistukseen ja masennukseen taipuvainen ihminen, että saisin kyllä rakennettua itselleni vuosittaisen syysmasennuksen ja totaalisen pakokauhun koko vuodenaikaa kohtaan, mikäli heittäytyisin nykymaailman menon tahtiin ja jättäisin ympäriltäni ja sisimmästäni tulevat viestit huomiotta. Tajusin tämän jo hyvin nuorena, kun asuin kaupungissa. Vietin kesät palkallisella lomalla rannalla loikoillen ja syksyisin laahustin loskassa bussipysäkille aamu viideltä, istuakseni loisteputkien alla näyttöpäätteen äärellä ja asiakaspalveluhymy naamallani, jotta voisin jälleen raahustaa säkkipimeässä takaisin bussipysäkille ja toistaa saman seuraavana päivänä uudestaan. Se ei sopinut minulle alkuunkaan. Tajusin, että jos jatkan kovinkin pitkään samaa rataa, olen muutaman vuoden sisällä onneton ja aikaansaamaton möykky, josta ei ole mitään iloa itselleen tai muille.

Pienin, tietoisin askelin olen päässyt sellaiseen pisteeseen rontti kymmenessä vuodessa, että jos ajoittain suistunkin masikseen tai ahdistuneeseen olotilaan, niin se johtuu jostain ihan muusta, kuin vuodenajoista tai vallitsevista säätiloista. Kesät voi painaa kun virtaa riittää. Kekri tulee talven kynnyksellä muistuttamaan, että nyt nainen hengähdä. Jouten en osaa syys- ja talvikautenakaan olla, mutta työnteon luonne on rauhallisempaa, verkkaisempaa. Eihän tällaisella elämäntyylillä rikastumaan pääse, rahallisessa mielessä. Sata kertaa mieluummin otan kuitenkin tyhjät taskut ja mielenrauhan, kuin pinkeän pankkitilin ja tunteen siitä, että mikään muu ei loksahda kohdilleen.





Kekriä juhlistamme "virallisesti" viikon päästä. Olemme kutsuneet kuopuksen kummipariskunnan syömään, ja tapojemme orjina kaivamme jälleen vuosittaiset sadonkorjuun päätösjuhlan perinteemme naftaliinista pölyttymästä. Syömme oman maan ja metsän antimista kokattua sapuskaa, lämmitämme saunan ja vieraiden kanssa pyrimme parhaamme mukaan juottamaan isännän pikku tuiteriin, jotta sato olisi turvattu seuraavalle vuodelle. Saunomisen päätteeksi isäntä saa heittää vielä hengille jälkilöylyt.

Pyrin aina siihen, että saisimme saatettua farmin talviteloille ennen kekrin viettoa. Tänä vuonna olen puuhissa paremmin ajan tasalla kuin koskaan. Vain viimeiset porkkanat odottelevat nostoa kasvimaalla, eläinten pehkut ovat tekeytymässä, kasvihuoneen putsaus on hyvällä mallilla ja kerintätoimetkin loppusuoralla.

Ainoastaan kaksi lammasta odottelee vielä kerintäänsä. Muut ovat olleet helppo nakki, mutta ikuinen villilampaamme, pikkuinen musta Ansa, sekä emänsä villin ja hieman epäileväisen sielun perinyt poika Killi olisivat vielä työlistalla. Kumpikin näistä ovat moneen kesympään laumatoveriinsa verrattuina seesteisiä ja rauhallisia kerittäviä. Ongelma piileekin niiden kiinni saamisessa. Ne tulevat kyllä kainosti rapsuteltaviksi, mutta haistavat jo kaukaa, jos lähestyvällä ihmisellä on ketunhäntä kainalossaan. Kun edes suunnittelen kerintäpuuhiin ryhtymistä, molemmat huomaavat sen minusta jollain omituisella yliaistillaan jo kaukaa eivätkä tule lähellekään. Nyt, hiottuani viikon taktiikkaa, uskon optimistisesti saavani vihdoin molemmat laumamme villieläimet kerintäpöydälle asti. Niin uskoin toki viime kevätkerintöjenkin alla, mutta itseäni fiksummat lampaat veivät minua kumminkin kuin litran mittaa. Siitä minulla on nyt muistona paremman eli vasemman käteni pikkusormi, jonka vuoksi juoksin kesän kuvauksissa ja käsikirurgin vastaanotolla, ja joka vieläkin kipuilee ja tuntuu jääneen ikuisesti omituiseen kippuraan.

Ihana Killi ja tuore isäehdokas Ylermi

Ylimääräistä puuhaa tähän kekrin alle on viime päivinä aiheuttanut myös katraamme arvoitettu matriarkka Nana. Uuhi on koko kesäkauden paisunut kuin pullataikina. Sille on varsin ominaista olla laidunkauden jälkeen pönäkässä kunnossa, mutta nyt tuntuu, että parin kuukauden kuivaheinädieetinkin jälkeen Nanan vatsa vain kasvaa kasvamistaan.

Kun naapurimökkiläisemme olivat pari viikkoa sitten puunkaato- ja risusavotassa pihallaan, lammaskatraamme onnistui irrottamaan yhden aitalaudan ja karkaamaan kaadetun puun herkkulehdet silmissään vilkkuen naapuritontille seisovaan pöytään. Niitä takaisin houkutellessani naapurin pariskunta hihkui, että voi kun me katseltiin että teille tulee pian karitsoita, kun tuo yksi on tiine! Vakuuttelin, että ei ole tiine ei, uuhiporukassa ovat olleet laitumilla koko kesän eikä pässejä ole ollut lähimaillakaan. Nana on vaan tuollainen, aika pyylevä ja vieläpä pitkävillainen.

Tällä viikolla kuitenkin kerin uuhen. Jep, ei ollut pelkkä villapeite mikä Nanaa paksunsi, se tosiaan oli kerittynäkin aikamoisen iso. Lisäksi olin huomaavinani, että sen utareet ovat turvonneet. Mielessäni alkoi pyöriä kuumeinen entä jos -mantra. Uuhien ollessa vieretysten heinähäkillä, koitin kuikuilla niiden jalkovälejä ja vertailla toissa keväänä poikineiden Ansan ja Nuunun strategisia mittoja Nanaan. Jotain hämärää oli meneillään.

Kaiken kukkuraksi nuoret pässimme tuntuivat olevan Nanasta äärimmäisen kiinnostuneita, haistelevan ja kiehnäävän tätä alituiseen. Nana ei kuitenkaan lämmennyt pässyköiden lähentely-yrityksille yhtään. Aloin laskeskella kuukausia, koska pikkupässimme Ylermi yhdistettiin katraaseemme. Se oli toukokuun loppua, aika tarkalleen viisi kuukautta sitten näistä päivistä. Lampaan kantoaika kestää viisi kuukautta. Ohhoh. Ylermi oli saapuessaan reilu kolmekuinen, ja olemme saaneet aiemmin eläinlääkärillä silloin kolmikuista Killi-pässiä kuohiessamme vahvistuksen sille, että sen ikäinen pässipoika todellakin on jo ihan täysin kyvykäs suvunjatkotoimiin. Mutta kun Ylermi oli meille saapuessaan vielä nii-in vauva, ja tuntui, että uuhet ennemmin katselivat sitä nenänvarttaan pitkin kuin olisivat tehneet sen kanssa lähempää tuttavuutta.

Mutta josko sittenkin...?

Poikkeuksellisen pulska Nana

Neljä vuotta kestäneen lampurin urani aikana olen oppinut näyttöjen perusteella olemaan yllättymättä mistään, mikä liittyy suomalaisten maatiaislammasrotujen sikiävyyteen. Toissa keväänäkin Sulevi-pässin syksyinen puolen minuutin murtautuminen uuhien aitaukseen paria päivää ennen kuohintaa ilmoitteli itsestään viisi kuukautta myöhemmin kahtena yllätyskaritsat pyöräyttäneenä uuhena. Olkoonkin, etten ennen sitä taidonnäytettä olisi ikäkuuna päivänä uskonut, että yksi nuori ja kokematon pässi saisi kaksi uuhta tiineeksi vajaassa minuutissa. Nyt olenkin ollut avoimin mielin sen suhteen, että vauvamainen reppana Ylermi olisi sittenkin saattanut ehtiä kikkailemaan ennen laidunkauden alkua uuhien seassa siihen malliin, ettei Nanan lihavuus olisikaan silkkaa seurausta laidunkauden mässäilyistä.

Pässejä hankkiessamme olemme toki varautuneet karitsointeihin niin, että tallissa odottelee ylimääräinen karsina synnyttäville uuhille. Vaan koska en ole ollenkaan varma siitä, alkavatko keväällä odotetut karitsoinnit sittenkin jo nyt syksyllä, en ole vielä hennonnut eristää Nanaa kökkimään muusta laumasta erilleen. Se olisi aika kurja temppu, ottaen huomioon sen mahdollisuuden, ettei uuhi ole tiineenä alkuunkaan, vaan vain pulska.

Ainakin keväälle on odotettavissa karitsoja, siihen malliin hyörivät pässit nyt Ansan peräpäädyn ympärillä huulet töttöröllä.

Eilen illalla laskin, että jos Nana olisi kuin olisikin tiine, sen synnytys ajoittuisi tämän viikon, viimeistään puolentoista, sisään. Olen käynyt tsekkaamassa lampaan voinnin säännöllisesti, ja eilen illalla nukkumaan mennessäni laitoin herätyksen aamuyölle, jotta voisin reagoida mahdolliseen karitsointiin siirtämällä synnyttävän uuhen lämpimään talliin omaan rauhaansa.

Asentaessani herätystä perjantai-lauantain väliselle yölle kello neljäksi totesin Antille, että aion muuten nousta aamuyöstä tuonne myrskyyn, ihan vaan kattomaan kuinka meidän lammas on lihava.
Antti tuhahteli ja mutisi tyynyynsä minun olevan täysi sekopää, ja itse en meinannut saada unta kun alkoi niin naurattaa. Siltikin nousin yöllä tiirailemaan lammasta, joka oli autuaan pöllämystynyt siitä, miksi paukkasin lampolaan keskellä yötä kyttäämään ja kyselemään, kuinka se maha oikein voi. Oikein hyvin, kiitos kysymästä, tässä märehdin ja röyhtäilen paria kiloa iltaheinää ja nyt kun kerran kysyit, voisin kohta hiihdellä tuonne heinähäkille syömään ja lihomaan vähän lisää.

Että niin. Tänä vuonna vuotuisiin kekrin valmistelupuuhiimme lukeutuu ulkotöiden, syystunnelmoinnin ja farmin talviteloille laiton ohella myös mitä todennäköisimmin ylensyöneen lampaamme aamuöinen vahtaaminen. Onpa taas jotain, mitä sitten vanhana kiikkustuolissa muistella.

Ennen kotoisampiin tunnelmiin siirtymistä, haluan kertoa teille vielä Shetlannin-matkani hienoimmasta kokemuksesta: lähtöpäivän extempore-patikkaretkestäni Bressayn saarelle. Vaikka matka oli hienoja kokemuksia pullollaan, tuohon muutaman tunnin nummilla haahuiluun kiteytyi kuitenkin täydellisesti se, mitä reissulta olin kaikkein eniten kaivannut ja sen myötä myös löysin.

En malta olla jakamatta kanssanne vielä näitä kuvia ja tunnelmia, vaikka kotopuolessakin riittäisi taas kirjoitettavaa. Eli vielä kerran mennään!








Lehmät jäivät seuraamaan menoani uteliaina, kun jatkoin matkaani. Miettivät varmaan, ettei tuollaisiakaan höpöttäviä pööpöilijöitä niillä main joka päivä näe.

Mäen päällä kuin tyhjästä ilmestyi sadetihku ja samaan aikaan paistoi aurinko. Sydämeni otti varmasti ylimääräisen lyönnin nähdessäni korkealta mäeltä meren ja sitä reunustavat jylhät, kanervan peittämät kukkulat. Pienet järvet piirtyivät taivaanharmaina läiskinä maisemaan ja loivat syyssävyihin pukeutuneen kanervikon rinnalla sellaisen vaikutelman, että ajattelin jonkun vääntäneen näkökeskukseni kontrastinsäätönappulan rajusti överiksi. Yritin kuvata näkymää, mutta maisema oli kertakaikkiaan liian iso pienelle kameralleni. Sen kaiken äärellä tunsin itseni äärimmäisen hyvällä tavalla ihan mahdottoman pieneksi.

Harhailin pitkän tovin pitkin erään niemennokan kinttupolkuja ja huomasin, että vapaana laiduntavat lampaat tekivät vetisillä, kuoppaisilla ja kaniininkolojen peittämillä nummilla loikkimisen todella paljon ketterämmän ja vaivattomamman näköiseksi, kuin se todellisuudessa oli. Ryömittyäni jostain takaisin kapealle tielle kuljin ohi vanhan maatilan (näkyy alla olevassa kuvassa), jonka isäntä oli kahden bordercolliensa kanssa työn touhussa, keräämässä lampaita kerittäväksi.

Olin nähnyt Dyerin pariskunnan croftilla paimenkoira Brynnin paimennustyössä, mutta siinä hetkessä, kahden kokeneen koiran työskentelyä täysin lavastamattomassa tilanteessa katsellessani, olin jälleen tippa linssissä ja huuli pyöreänä. Yritin olla muina naisina, ihan kasuaalisti vaan, hiihdellen mahdollisimman vähin äänin pois paikalta, jotten häiritsisi kolmikon työtä. Siltikään en malttanut olla seuraamatta, kuinka pienieleisesti koirat ohjasivat lampaat muutamissa sekunneissa haluttuun paikkaan, croftille vievään mäkeen seisomaan ja odottelemaan seuraavalla laitumella laiduntavan katraan kokoamista. Koko aikana isännän ei tarvinnut kun heilauttaa kättään pari kertaa toivottuun suuntaan ja huutaa molemmille koirille nopea komento. Koirat tiesivät tarkalleen, mitä niiden piti tehdä, ja lampaat toimivat prikulleen suunnitelman mukaan.




Jatkoin matkaani kapeaa hiekkatietä pitkin asuttamattoman niemen päätyyn. Aallot hakkasivat kallioihin, suulat syöksähtelivät veteen ja kolme hyljettä seurasi kulkuani rantaa mukaillen, kun lipsuttelin meren hiomilla kivillä. Muuten niin kauniin ja luonnontilaisen rannan kivillä lojui käsittämätön määrä meriveden tuomaa muoviroinaa: narunpätkiä, ketsupinkorkkeja, muovipulloja ja kaikenmaailman härpäkettä, jotka irvistelivät neonväreissään pyöreiksi hioutuneiden kivien ja merilevärihmojen väleistä.

Keräsin ilkeimmän näköisiä narunpätkiä taskut täyteen, mutta totesin sitten hävinneeni taistelun. Roskaa oli ihan liikaa. Mietin, että jos aaltojen voima sai kivetkin hioutumaan niin täydellisen pyöreiksi, mitä se mahtoikaan tehdä auringossa ja suolavedessä haurastuneelle muoville? Rantavedessä kuhisevat kalat olivat epäilemättä muovisilppua täynnä. Sadat suulat syöksähtelivät torpedomaisesti meriveteen ja nousivat sieltä ylös kaloja nokissaan kantaen. Hylkeiden ei varmasti tarvinnut muuta kuin uida suut auki kalaparvien läpi saadakseen mahansa täyteen. Sydäntä kylmäsi pohtiessa, mihin kaikki tuo meren hioma muovi päätyi.




 Niemennokassa minua tervehtivät ääretön horisontti, molemmin puolin vellova valtameri ja ylitse vyöryvä kunnioituksen tunne. Rantapenkereet olivat kaniinien kulkuväylien ja kolojen reunustamia, ja siellä täällä ruohikossa näkyi saukkojen jättämiä ravun kuoria ja reviirimerkkauksia. Vanhojen kivirakennusten jäänteet nököttivät kaiken sen keskellä vanhana, rapistuneena muistona siitä, että ihmiset ovat silläkin paikalla joskus eläneet. Niemessä oli myös vanha muinaislöydös, kivi, johon oli tehty kaiverruksia ajanlaskun alun aikaan. Sen ympärillä oli vanha hautuumaa, jonka kivien sammaloituneet kaiverrukset ajoittuvat 1800-luvulle.

Ymmärsin täysin, miksi hautausmaa oli perustettu sille paikalle vielä senkin jälkeen, kun rakennukset olivat autioituneet ja niiden asukkaat varmasti jo siirtyneet suojaisampaa elinpaikkaa etsimään. Itse en usko jumaliin, ainakaan minkään kirjoihin ja kansiin painetun määritelmän puitteissa. Siellä seisoessa kuitenkin ajattelin, että yhtään kenenkään on mahdoton seistä siinä sitä kaikkea katsomassa, ja olla tuntematta jotain itseään suurempaa.




En ikinä, en missään, ole onnistunut kadottamaan ajantajuani niin kuin tuolla Bressayn itäisellä rannalla haahuillessani. Kun jälleen tuttu ja hivenen neuroottinen arkiminäni tavoitti löysi jälleen ihanasti karanneet ajatukseni, oli aika palata takaisin. Lähteä monen kilometrin taipaleelle kohti satamaa ja Lerwickiä, josta paluulautta kohti manteretta ja sitä myöten kotimatkaa alkaisi.

Saaren länsipuolelle käveltyäni minulla oli vielä aikaa odotella lauttaa, joten päätin piipahtaa saaren ainoassa kahvilassa lounaalla. Kahvila oli kyhätty vanhaan koulurakennukseen, ja tiskin takana hääri kolme paikallista iloisesti rupattelevaa naishenkilöä, jotka tarjoilivat lämpimiä voileipiä ja tuoretta kahvia pressopannusta samalla mainostaen, että jokos huomasit, että meillä on täällä myös tällainen uusi ja nopea WI-FI -yhteys.

Liikenneruuhka Shetlannin tyyliin

Illalla puoli seitsemältä istuin lautassa, joka matkaisi seuraavat 12 tuntia Aberdeeniin. Olin saanut Antille minulle varatusta sleeping pod -osastosta ikkunapaikan. Tuijotin ikkunasta ulos, ja ikkunan ulkopuolella näin hylkeen pään ilmestyvän pinnan alta laivaa ihmettelemään. Olin onnistunut siihen asti pidättelemään itkua, mutta nähdessäni hylkeen katsomassa hetken verran laivaa ja sukeltavan sitten takaisin, hanat aukesivat. Itkeä pillitin seuraavat puoli tuntia, siitä syystä, että jouduin lähtemään. Ajattelin, että voi kun vain voisinkin käydä noukkimassa perheen kyytiin ja matkata lautalla sinne saman tien takaisin.

29. syntymäpäiväni kului Aberdeenissa norkoillessa ja lentokoneessa istuessa. Kun ensimmäisen lentoyhteyden aikana lentoemännät toivat minulle synttärien kunniaksi herkkupussin ja kuulumiset, että lentoamme myöhästyttäneiden sääolojen vuoksi myös jatkolennot viivästyvät ja näin ollen mahdollisuus ehtiä kotiin olisi vielä olemassa, jaoin namit vierelläni istuneiden herrojen kanssa. Pidimme pienet vuosipäiväkekkerit entuudestaan tuntemattomien matkalaisten kesken.

Kotona Tampereella olin neljältä aamulla. Lokakuun kylmässä sadesäässä en saanut Anttia innostumaan ajatuksesta, että häipyisimme koko perheen voimin Shetlannin arvaamattoman ilman armoille palaamatta koskaan. Täytyy siis tyytyä siihen ajatukseen, että kun muu perhe hinkuu johonkin etelän lämpöön lojumaan, minä suunnistan mieluummin takaisin Skotlannin saarille saukkoja ja hylkeitä bongaamaan.


Aiemmat reissuraportit:

Lerwick ja Ness of Sound
Shetlantilaista omavaraisuutta ja vierailu paikallisella pientilalla

Bressayn-lautan oli määrä lähteä Lerwickin satamasta puoli viisi, ja neljän jälkeen laiturille alkoi kerääntyä siinä määrin innostuneen oloista, kotikutoisiin villamyssyihin sonnustautunutta porukkaa, että sain vahvistuksen odottelevani lauttaa oikeassa paikassa.

Pohjoistuuli puhalsi sinä päivänä hyytävästi, ja sataman pieni ja askeettinen odotustila alkoi täyttyä puikkojen kilinästä ja vilkkaasti juttelevista amerikkalaisista. Satamaan saapuneesta lautasta maihin hyppäsi tumma, hyväntuulinen mies. Hän esitteli olevansa Chris Dyer, Garths Croftin omistaja. Esittelyjen ja lyhyen briiffauksen  jälkeen siitä, mihin olimme menossa ja mitä luvassa, Chris opasti hyörivien villaturistien joukkiomme lauttaan.

Bressayn pään satamassa, seitsemän minuutin lauttamatkan jälkeen, meitä odotteli minibussi ja farmariauto, joilla Dyerin pariskunta kyyditsi retkiseurueemme koticroftilleen. Katselin saaren maisemaa auton ikkunasta. Lähes jokaisen saaren rantoja täplittävän kivisen talon pienetkin pihat oli aidattu, ja takapihoilla laidunsi lampaita tai shetlanninponeja. Etupihat olivat täynnä pieniä vihannesviljelmiä ja istutuksia, joilla tutut pohjoisen kasvit ja eksoottisemman näköiset puut, pensaat ja kukat kasvoivat iloisesti rinnakkain.

Croftin pihatietä reunustavalla laitumella näin villapalleroiden katraan, joka erottui värikirjollaan saaren täysvalkoisesta lammasedustuksesta. Suustani pääsi ihastunut mylvähdys. Voi miten ne on pieniä! Noita on ehkä pakko pakata pari matkalaukkuun kun palaan kotiin. Chrisin vaimoa nauratti. Hän kertoi, että saarella kasvatettiin nykyään pääsääntöisesti shetlanninlampaan ja liharotujen risteytyksiä, sillä juurikin maatiaislampaan pienen koon vuoksi ne olivat aika arvottomia lammasmarkkinoilla.





Kun koko seurue oli päässyt perille, pääsimme aloittamaan kierroksen. Chris pyysi meidät ensimmäisenä vajaan, joka oli täytetty kerityllä villalla. Saimme kuulla tarinan siitä, kuinka englantilainen arkeologi oli tavannut Orkney-saarilta kotoisin olevan tytön ja lopulta päätynyt ostamaan vanhan maalaistalon Shetlannista ja ryhtynyt säilyttämään shetlanninlampaita alkuperäisissä väreissään, viljelemään maata permakulttuurisin periaattein, kasvattamaan itse ruokansa ja tuottamaan villaa, lihaa ja munia paikallisille asiakkaille. Chris kertoi edelleen toimivansa leipätyönään arkeologian parissa opettajana, aloittavansa työpäivänsä aamuisin viideltä croftin puhteiden parissa ja työskentelevänsä siinä sivussa myös paikallisen rannikkovartioston leivissä. Tällainen jokapaikanhöyläily oli kuulemma erottamaton osa saarelaista elämäntapaa. Se, että kaikki toimivat vähän siellä sun täällä, piti eristäytyneen saarelaisyhteisön elinvoimaisena ja takasi sekä toimeentulon että palveluiden pelaamisen.

Shetlantilaisista ihmisistä silmiin pistänyt huumorintaju pilkahteli vahvasti myös Chrisin puheissa, kun hän kertoi meille paikallisen villalampurin arjesta, villojen kerinnästä, shetlantilaisen villan väreistä ja lampaiden kasvatuksesta kaikkine haasteineen.

Juttutuokion päätteeksi Chris tiedusteli, olisiko meillä intoa päästä lammaslaitumelle villapalleroita tapaamaan. Olin oitis toinen jalka aitauksessa.





En ole ujo ihminen, mutta small talk ei kuulu vahvuuksiini ja porukassa olen mieluummin hiljainen tarkkailija kuin keskustelun kannattelija. Mutta kun minut päästetään valtoimenaan irti keskelle kolmikymmenpäistä, polvenkorkuista lammaslaumaa, muutun siinä silmänräpäyksessä kottaraisenkakassa konttaavaksi ussun-mussuttavaksi (suomen kielellä) lässyttäjäksi. No, pääsin siis ainakin huolehtimaan siitä, että hullun lammasnaisen maineeni kiiri Bressaylle asti, kunnes Chris alkoi hienovaraisesti vihjata, että olisi aika siirtyä kierroksella eteenpäin. Jaa mitä? Enkö saakaan jäädä tänne asumaan?

Kierros jatkui tilan sikalaan. Navetan lämmössä, hyisiltä tuulilta suojassa, röhki tyytyväisenä kuusi maatiaisrotuista porsasta. Sikaa saarilla syödään paljon muun muassa pekonin ja makkaroiden muodossa, mutta niitä kasvattavat tahot ovat vähissä, sillä tehotuotantoon suuntautuneet sisäsikalat loistivat poissaolollaan, eivätkä siat sopineet perinteisten croftien mailla ympärivuotiseen ulkokasvatukseen.

Garths Croftilla sikoja kasvatettiin pienessä mittakaavassa, ja niiden luontaista käyttäytymistä hyödynnettiin tilan pyörittämisessä. Possukat laidunsivat tilan suuria laidunlohkoja muokaten ja lannoittaen samalla maata. Possujen jäljiltä laitumet kylvettiin jälleen lampaille sopiviksi laitumiksi. Croftilla kasvanut sianliha toimitettiin paikallisille ravintoloille ja tilan suoramyyntiin.





Sikalasta kierros kulki croftin puutarhaan. Avokasvimaalla pariskunta kasvatti paikallisessa ilmastossa viihtyviä juureksia ja kaaleja, mutta puutarhan suuri kasvihuone löi todella ällikällä. Valtaisan muovikasvihuoneen runkona oli käytetty järeitä muovikaaria, jotka oli Chrisin kertoman mukaan haalittu skotlantilaisilta lohifarmeilta, kaatopaikalle menossa olevista vanhoista kalankasvatuskehikoista.

Chris selitti, että järeän muoviset seinämät olivat Shetlannissa oikeastaan ainoa varteenotettava vaihtoehto kasvihuonemateriaalina, sillä talvimyrskyt lennättivät mukanaan paljon kiinteitä partikkeleita ja jopa pieniä kiviä, jotka rikkoivat lasiset kasvariviritelmät hetkessä. Muoviset kennolevyt varasivat myös hyvin lämpöä, ja kasvihuoneen sisällä olikin suorastaan trooppinen tunnelma, jonka turvin oli hyvä sulatella tuulenpuuskissa jäätyneitä näppejä.

Kasvihuoneen keskellä kasvoi erilaisia hedelmiä notkuvia puita. Reunoille oli sijoiteltu erilaisia kasviksia kurkuista ja tomaateista pähkinäpensaisiin, paisteisimmille paikoille oli kylvetty paprikoita ja chilejä. Kaarevan kasvihuoneen seinäpinta-ala oli hyödynnetty seinille ripustetuilla vanhoilla sadevesiränneillä, joissa pariskunta kasvatti mansikoita.

Kaikki Garths Croftin viljelykset lannoitettiin oman tilan lannasta tehdyllä kompostilla, ja pihan vihannesmaalla katteena käytettiin sikojen olkipahnaa. Chris kertoi vaalivansa tilansa mailla myös luonnonvaraisia alkuperäiskasveja, jotka kukoistivat kestävän, maata säästävän ja luonnonmukaisen maanviljelyn johdosta. Näin tilalla saattoi tavata kesäaikaan myös valtavasti erilaisia pölyttäjiä, jotka puolestaan olivat välttämättön linkki luonnonmukaisen maatilan ja omavaraisen ruuantuotannon pyörittämisessä. Eihän ole mitään järkeä tavoitella voittoa kestämättömällä ja luontoa kuluttavalla maataloudella, jos sen seurauksena pölyttäjät häviävät. Sen myötä ei ennen pitkää ole mitään, mitä viljellä.





Kasvihuoneessa pällistellessämme Chris kysyi, löytyikö porukasta koirakammoisia. Halutessamme hän voisi esitellä tilan paimenkoiraa työssään, mutta kertoi, että usein vierailevissa porukoissa löytyi ihmisiä, joita koirat pelottivat, ja että tämä ohjelmanumero olisi halutessamme vaihtoehtoinen lisä. Eräs porukasta hihkaisi, että ilman muuta, koirakammoiset jääkööt kasvihuoneeseen! Heittoa seurasi yksimielinen mumina.

Hetken kuluttua Chris palasi pieni, kettumainen hännänkuiskuttaja vilkkaasti ympärillään viuhtoen. "Tässä on Brynn, walesilainen nimi walesilaiselle koiralle. Brynn on nuori walesinpaimenkoira, ja korvaamaton lampurin apu, vaikka onkin vielä vähän kokematon ja into riittää toisinaan enemmän kuin taitoa".

Ihmiset olivat Brynnin näkemisestä lääpällään ja heittelivät kilpaa leluja, jotka ketterä koira nappasi ilmasta kiinni. Katselin koiran touhua aivan sydämen kuvat silmissäni. Tämän tästä se häipyi hetkeksi leikin lomasta isäntänsä jalkoihin, ja Chris paijasi koiraa hellästi. Minulle koira toi mieleen punaruskean ja valkoisen värisen kangaskappaleen, joka oli pistetty pyykkikoneeseen tonnikahdensadan linkousohjelmaan. Se liikkui vilkkaasti ja vaivattomasti kuin saukko vedessä. Ainoastaan silloin, kun joku ryhmästä heitti lelun vahingossa vihannespenkkiin, se pysähtyi kasvimaan reunaan ja katsahti isäntäänsä kuin apua pyytäen. Ryytimaalle ei ollut lupaa mennä telmimään, ja viisas koira tiesi sen.





Kun Chris johdatti meidät takaisin laitumen portille, alkoi hänen jaloissaan innokkaana häärivä Brynn käydä levottomaksi. Se tiesi pääsevänsä pian töihin. "Älkää säikähtäkö, äänensävyni koiraa kohtaan muuttuu pian tiukemmaksi. Se kuuluu asiaan, kun koiraa ohjataan, ja Brynn on nuorena ja kokemattomana herkkä innostumaan pellolla".

Näiden saatesanojen myötä isäntä aukaisi veräjän, ja koira syöksyi sujahtaen sisään. Muutamassa sekunnissa se keräsi pitkin laidunta leväällään olevat lampaat siistiin nippuun. Chris talsi perässä, jääden hyvän välimatkan päähän lampaista ja niiden parissa työskentelevästä koirasta. Välillä hän huusi komennon koiralle ja näytti suunnan kädellään. Brynn siirsi työtä käskettyä kontakymmentä lammasta muutamalla hienovaraisella liikahduksella isäntänsä käden näyttämään suuntaan.

Paimennuksen seuraaminen oli hypnoottista. Ihminen puuttui toimintaan ainoastaan satunnaisilla komennoilla, ja näytti siltä, kuin koira lukisi hänen ajatuksiaan, tulkiten käsimerkkejä ja älähdyksiä, jotka olivat meille sivusta seuraajille kuin vierasta kieltä. Lampaat seurasivat tapahtumien ketjua yhtä saumattomasti. Koira ei kertaakaan mennyt kovin lähelle katrasta, eikä päästänyt ääntäkään. Näytöksen joka sekuntti oli vaivattoman näköinen ja hallittu, ja ihmisellä oli siinä (näennäisesti) todella pieni rooli. Koira tiesi vaistojensa varassa täysin, mitä sen tuli tehdä, ja lampaat reagoivat yhtenäisenä ryppäänä, liikkuen koiran pienenkin liikahduksen ajamana aitauksen nurkasta toiseen, sitten keskelle.

Mietin siinä vaikuttavaa näytöstä seuratessani omien lampurivaiheideni tragikoomisuutta. Chrisin lampaat olivat Shetlannin mittapuulla kesyjä, mutta samana päivänäkään niistä ei voisi puhua kesyinä verratessa omiin lampaisiini, jotka suorastaan tunkevat syliin ja kilpailevat keskenään ihmisten huomiosta ja rapsutuksista. Vaan kun kerään niitä kerittäväksi, saan itse toimittaa paimenkoiran virkaa ja onnistun siinä kerta toisensa perään surkeasti. Lampaat tietävät aikeeni, eivät vakuutu ollenkaan samoin kuin lampaat Brynnin edessä, vaan säntäilevät ympäriinsä kuin päättömät kanat. Viime kevätkerinnöissä teloin Killi-oinastamme pyydystäessäni sormeni niin, että ramppasin kevään röntgeneissä ja magneettikuvissa, ja vietin kesän käsi tukisiteisiin käärittynä. Siinä laitumen aitaa vasten nojaillessani koukistelin hymähtäen pikkusormeani, joka ei vielä tänäkään päivänä ole palautunut täysin toimintakuntoiseksi.

Pohdin, että elämästäni kyllä eittämättä puuttuu yksi tuollainen Brynn.





Lyhyen mutta ytimekkään paimennusnäytöksen päätteeksi Dyerin pariskunta teki vielä kauppoja lihasta ja villasta, joita saimme halutessamme ostaa kotiinviemisiksi. Shetlanninlampaan raakavillan osto kokeilumielessä kehruupuuhiin houkutteli kovasti, mutta pikkuruinen matkalaukkuni oli jo valmiiksi tuliaisineen niin täyteen ahdettu, etten olisi saanut villakuormaa raahattua millään Suomeen saakka.

Paluulautta odotteli jo laiturissa, kun Chrisin vaimo kaartoi parkkipaikalle ja tiputti minut ja samassa kyydissä olleen iäkkäämmän englantilaismiehen sataman parkkipaikalle. Odotellessamme loppua porukkaa ja lautan lähtöä, juttelin tuon herrasmiehen kanssa hyvän tovin villasta. Hän kertoi olevansa Shetlannissa kolmatta kertaa neulomiseen hullaantuneen vaimonsa kanssa. Mies oli hyvin kiinnostunut suomalaisista maatiaislampaista ja yleensäkin lampaiden pidosta näin pohjoisilla leveyspiireillä. Hän oli tyrmistynyt kuullessaan, että suomalaista lampaanvillaa hävitetään niin paljon, ja lupasi olla vaimoineen mukana kinkereissä, jos joskus innostuisin luotsaamaan Suomeen Shetland Wool Weekin kaltaisen villafestarin.

Kiitin hyvästä ideasta, aikamoiset Teiskon villaviikot minua jo kotona odottelivatkin loppujen kerintöjen ja villojen käsittelyn kanssa, mutta ne olivat kyllä ihan yhden naisen show.

Ainakin toistaiseksi!





Shetlandsaarten ensimmäisen matkan kirjoituksen löydät TÄÄLTÄ.