Välipäivien välitila. Sellaista meidän töllillä nyt eletään. Joulunviettomme sujui aatonaatosta alkaen pitkin Pirkanmaata sukulaisilla suhatessa ja päättyi vasta Tapanin iltana. Sain henkisen ähkyn ja krapulan, josta olen vieläkin toipumisvaiheessa.

Päätin jo, että ensi vuonna on kaikki toisin: ilmoitan hyvissä ajoin perheelle ja sukulaisille, että meidän automme ei liiku pihasta minnekään ja kaikki tietävät mistä meidät löytää, jos ikävä yllättää. Saa taas nähdä, kuinka todellisuudessa käy. Onneksi jouluun on taas kokonainen vuosi aikaa.

Meneväisen joulun vastapainoksi on tuntunut hyvältä olla taas kotona, täällä metsän hiljaisuudessa. Olen haahuillut ulkona ja viettänyt aikaa eläinten kanssa. Lampaiden rapsuttelu, kanojen seurailu ja lintulaudan tarkkailu tuntuu olevan parasta terapiaa ylikuormittuneelle mielelle.






Vuoden ollessa loppusuoralla tuntuu, että rauhoittumista täytyy opetella oikeastaan koko kuluneen vuoden edestä. Koko vuoden olemme pohottaneet jatkuvasti sata lasissa tuhannen erinäisen projektin kanssa. Sekä odotettuja että odottamattomia käänteitä on putkahdellut eteemme sieltä täältä, emmekä ole oikein missään vaiheessa osanneet kunnolla rauhoittua ja pysähtyä.

Luin ennen joulua kaksi aivan loistavaa kirjaa, Kaarina Davisin Irti oravanpyörästä sekä Toisinnäkijän päiväkirjan. Nyt olen selaillut uudestaan Toisinnäkijän päiväkirjaa kerraten siitä suosikkikohtiani. Allekirjoitan täysin Kaarinan ajatuksen siitä, kuinka helposti ja salakavalasti oravanpyörä uhkaa imaista ihmisen mukaansa. Sellaisenkin, joka jo jossain määrin kuvittelee päässeensä moisesta irti.

Jos 2018 oli vauhdissaan armoton suurten muutosten ja mullistusten vuosi, olkoon 2019 pyhitetty pysähtymiselle, intuition kuuntelemiselle ja rauhoittumisen jalon taidon opettelulle.





Moni asia, joita olen menneen vuoden aikana hermoillut ja pingottanut, tuntuu sutviutuvan itsekseen saatuaan tarvitsemaansa aikaa. Aikaa, jota holtittomasti poukkoilevan mielen on välillä hankala taipua antamaan. Omavaraisuuteen ja farmin rakennukseen liittyvistä projekteista stressasin kuukausitolkulla esimerkiksi maakellarin remontointia ja tontin aitaamista. Näiden operointi olisi vaatinut paljon materiaaleja, joita meillä ei ollut ja joiden ostamiseen meillä ei ollut varaa. Aloin hermoilla projektien seisomista ja soimata itseäni saamattomuudesta.

Lakattuani pingottamasta aitoja ja kellarin ovia ja todettuani, ettei maailmamme kaadu siihen, vaikkeivat ne tämän vuoden puolella valmistuisikaan, ratkesi materiaaliongelmamme ajan myötä omalla painollaan. Meille tarjoutui mahdollisuus hakea rakennustyömailta ylijäämää puutavaraa, joka olisi muuten matkannut kaatopaikalle. Rakennustyömaiden hukkapuumäärät ovat järkyttävän isoja, joten jos olisin hosunut, olisi valtava määrä käyttökelpoista puutavaraa päätynyt hävitykseen ja olisin käyttänyt vähätkin pennosemme uuden puun ostoon. Nyt saamme valtavan määrän hukkapuuta hyötykäyttöön. Tämä oli jälleen arvokas oppitunti siitä, että kun höllää nutturaa ja lopettaa pingottamisen, asiat voivat järjestyä moneltakin kantilta parhain päin.

Samojen asioiden äärellä olen ollut myös oman yritykseni suhteen. Kuten ehkä muistatte, kerroin kesällä perustaneeni pienen yrityksen. Olin toiminimeä perustaessani viimeisilläni raskaana, joten alun alkaenkin ajattelin, että aloitan rauhallisesti. Pääkoppani on kuitenkin käynyt niin ylikierroksilla, että podin jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, etten äitiyslomani aikana ehtinyt puuhastelemaan yrityksen parissa, kun vauva, muu perherumba ja farmin arki söivät aikaani ja jaksamistani.

Nyt huomaan, että myös tämän asian suhteen aika on tehnyt suotuisan tehtävänsä. Sen verran itseäni tunnen, että ulkoinen paine ja mitä muut minusta ajattelevat -ajattelu ovat kohdallani äärimmäisen lyhytkantoisia motivaattoreita. Koko ajatus oman pienen puulaakin perustamisesta lähti liikkeelle siitä, etten tahdo tehdä asioita tulosta tahkotakseni, vaan koko idea virisi intohimosta ja rakastamieni asioiden tekemisestä sydän edellä. Jos olisin alkanut puskea toiminimeni kanssa eteen päin hampaat irvessä, olisin mennyt heti alussa pahasti metsään. Annettuani ajatuksilleni aikaa olen saanut valtavasti uusia ideoita ja visioita, miten haluan lähteä hommaa toteuttamaan.

Kerron Villifarmin kuulumisista pian lisää, kunhan saan vielä muutamia juttuja hiottua ja viimeisteltyä. Lupaan, että te, rakkaat blogin lukijat, olette ensimmäisiä, joille palaan näistä uusista tuulista kertomaan!





Vuosi 2018 oli monella tapaa todella rankka ja täynnä mullistuksia. Kunnon ääripäiden vuosi, voisin sanoa. Ylivoimaisesti suurin ja hienoin asia oli tietysti kuopuksemme syntymä ja se, että perheemme on tämän suuren muutoksen myötä nyt kokonainen.

Saimme myös farmilla paljon asioita aikaan. Olemme joutuneet kuitenkin pohtimaan paljon, minkä kustannuksella olemme nämä aikaansaannokset saavuttaneet. Voimavarat ovat olleet välillä äärirajoilla, ja sen lisäksi meille on tapahtunut paljon yhtä sun toista sellaista, mikä on verottanut jaksamista entisestään. Näitä asioita en ole avannut blogissa sen enempää, ja jokainen varmasti ymmärtää, ettei internetin ihmeellinen maailma ole paikka retostella asioita, jotka koskettavat itseni lisäksi myös läheisiäni ja henkilökohtaista elämäämme. Mutta kuten aiemmin blogissa pohdin, näistä negatiivisistakin sattumuksista ja käänteistä voi aina löytää jotain hyvää. Omalla kohdallamme nämä epäonniset sattumukset ovat johtaneet ainakin siihen, että meillä on nyt entistä enemmän intoa ja paloa ryhtyä toteuttamaan haaveitamme omavaraisemmasta ja riippumattomammasta elämästä.

2018 on ollut minulle myös opettavaisin vuosi naismuistiin. Se on opettanut minut kuuntelemaan, siis todella kuuntelemaan, niin itseäni kuin läheisiäni. Se on myös valottanut, minkälaista elämää haluan elää, ja mitä minun tulisi tehdä, jotta voisin tavoitteeni saavuttaa. Omien menneisyyden mörköjen kohtaaminen ja itsensä peiliin katsominen tekee kipeää, mutta se on myös puhdistavaa. Olen havahtunut siihen tosiseikkaan, että minua aiemmin jarruttaneet ja pahaa oloa aiheuttaneet asiat ovat kummunneet omista, pinttyneistä ajatusmalleistani, joihin olen jumittunut. Ah, kuinka vapauttavaa onkaan ollut ymmärtää, että riittämättömyyden tunteet ja muu päässäni pyörivä kuona on vain oman mieleni tuotosta, eivät absoluuttisia totuuksia.

Hups, lipsahtipas tämä korkealentoiseksi... Yritän tässä sopertaa, että kiitos vain vuosi 2018, otit paljon ja annoit paljon. Ravistelit hereille ja opetit valtavasti, mutta olen onnellinen, että menit vihdoin menojasi. Tulevana vuonna en aio paahtaa leukaperät kireinä nopeat lasit silmillä. Aion ottaa onkeeni ja kun tuntuu siltä, että rattaat alkavat raksuttaa liian vauhdikkaasti, pysäytän ne, ennen kuin savu alkaa nousta. Rauhoitun ja kuuntelen, mitä sydämellä on sanottavanaan.
Tämän henkilökohtaisen tilinpäätökseni myötä haluan toivottaa kaikille iloista alkavaa uutta vuotta! 



Aiheeseen liittyen lue myös:

Rannalle karanneen introvertin ajatuksia itseensä uskomisesta
Elämäntaparemontoijan synninpäästö
Villi-ihmisen pohdintoja muutoksen avaamista mahdollisuuksista