Viikonlopun aikana olen ihastellut useammassa blogissa kuvia lumipeitteisestä maasta. Tänne Tampereelle lumipilven hattarat eivät ole vielä ennättäneet. Vain järven jäälle on jäänyt muutama hassu lumihiutale.
En ole aiemmin nähnyt jäätä täällä sellaisena, kuin se on nyt. Koska lumi ei satanut ennen jään tuloa, on sen pinta tasainen ja lasinkirkas. Kun kumartuu oikein läheltä katsomaan, saattaa jääkerroksen läpi nähdä rantaveden pohjaan, jossa vesiperhosen toukat mönkivät tikuista ja kasvinosista tehdyissä suojakoteloissaan.
Iltamyöhällä pakkasen kiristyessä jää laulaa. Ennen tänne muuttoamme en ollut kuullut jään laulua koskaan. Se on lumoavaa kuultavaa, oudokseltaan pelottavaakin. Välillä ääni on niin voimakas, että se kuuluu seinien läpi tölliimme asti. Ensimmäistä kertoja äänen kuullessani se karmi minua, mutta nykyisin se tuntuu ennemminkin hyvältä ja lohdulliselta. Jään laulua kuunnellessa tuntee itsensä tavattoman pieneksi suurten voimien äärellä.
Kun olin raskaana, kuuntelin vauvojen sydänääniä usein kotikäyttöisellä dopplerilla. Oman ja vauvan sydämensykkeen lisäksi aparaatin kautta kuului kaikenlaista muuta kuplintaa ja pulputusta, jota elimistöni piti. Kuunnellessani jään ääntä, minulle tulee väkisinkin sellainen tunne, että äidin vatsassa kasvavan vauvan kuulema äänimaailma on jokseenkin samankaltainen, kuin jos painaa korvansa laulavaa, kuplivaa jäätä vasten.
Viikko sitten kävimme eläinlääkärissä pappakoiramme Louin kanssa. Loui on ollut viime aikoina selvästi kivulloinen: hyppiminen on käynyt hankalaksi, lenkkeily ei oikein maistu ja maailman kiltein ja leppoisin luonne on alkanut muuttua äreämmäksi.
Verikokeissa kaikki näytti onneksi hyvältä, mutta nivelrikko ja muut vanhuuden krempat jo vaivaavat. Kipulääkkeellä koiran vointi virkistyi huomattavasti. Aina lihomaan taipuvainen Loui-nalle joutuu ankaralle laihdutus- ja särkylääkekuurille, ja kireitä lihaksia aletaan hoitaa hieronnalla. Jatkamme tällä reseptillä niin kauan, kun siitä on koiralle selvästi apua eikä sen tarvitse kärsiä kipujen kanssa. Kipua ja kurjuutta Louin elämän alkutaipaleeseen on kuitenkin mahtunut jo liiankin kanssa. Olemmekin yhteistuumin päättäneet, että mikäli koiran olo ei ala näillä eväin helpottamaan ja touhu menee pelkäksi kipulääkkeiden kyllästämäksi tekohengitykseksi, koittaa aika päästää vanha kaverimme pois. Meneekö siihen viikkoja vai vuosia, vielä emme tiedä.
Tuntuu kohtuuttomalta, että minun muka pitäisi osata päättää, onko aika jo oikea. Vaiko josko sittenkin vielä odotellaan, katsellaan ainakin pieni hetki. Kuparinruskea karvakeko kohoilee sängyn jalkopäässä täkkien seassa. Loui ei enää mielellään nuku muualla kuin siinä, talon lämpöisimmässä ja pehmeimmässä paikassa. Sinne pääseminen alkaa kuitenkin olla jo hankalaa. Useimmiten avitan pappaa hiukan, eivät suju loikat enää kuten nuorilla ja notkeilla.
Ajaessamme Ruovedeltä eläinlääkäristä kotiin näin jo kaukaa mustan, suuren pisteen nököttävän metsätien keskellä. Hihkaisin Antille, että hiljennä, tuolla taitaa istua kissa tiellä. Lähestyessämme mustaa olentoa se katsahti laiskasti olkansa yli, nousi valtaisille, mustille siivilleen ja lehahti koivun oksalle tien varteen ohikulkuamme katsomaan. Suuri, musta korppi, joka oli kököttänyt tiellä nokkimassa isoa luuta. Miksi keskellä tietä oli yksittäinen luu?
Korppi ei ollut ainoa varislintu, jonka kanssa olen ollut eriskummallisissa kohtaamisissa viime aikoina. Pihallamme on jo tovin pyörinyt närhi, jonka huomaan usein tarkkailevan minua ulkosalla touhutessani. Jos kiinnitän siihen huomiota takaisin, se lentää sukkelaan pois, joten olen yrittänyt tarkkailla sitä vain sivusilmällä ja olla, kuin en huomaisikaan salavien oksistoissa lymyilevää varjostajaani.
Nyt mokoma on alkanut selvästi pilailla kustannuksellani. Perjantaina ulkona halkoja kantaessani kuulin yllättäen pontevaa vauvan itkua. Oletin, että muutaman metrin päässä vaunuissa nukkuva Eevi oli herännyt, ja kiiruhdin juoksujalkaa vaunuille. Avasin vauvan kääreet kiireellä, mutta Eevi oli umpiunessa! Siinä samassa tajusin, ettei ääni ollut kantautunut edes vaunujen suunnasta.
Öönä aapisen reunalla painuin takaisin halkosavottani pariin. Pian kuulin lintujen ruokintapaikan tienoilta äänen, joka oli kuin kukon hätääntynyttä kaakatusta. Niillä kun on tietynlainen varoitusääni, joilla ne komentavat kanat piiloon uhan huomatessaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että haukka tai joku muu iso lintu väijyy taivaalla. Nostin katseeni ja näin kanat kukkoineen takapihalla kuopimassa kohopenkkejäni, aivan kaikessa rauhassa toimiinsa uppoutuneina. Kurkistin talon kulman taakse kohti lintulautaa, josta päin äänen olin kuullut - ja näin närhen lähtevän lentoon terijoensalavasta ja katoavan koivikkoon.
En keksi muuta selitystä, kuin että närhi on alkanut hauskuuttaa itseään hyppyyttämällä minua erinäisten äänten perässä pitkin tonttia. Närhet ovat äärettömän taitavia matkimaan erilaisia ääniä, ja muiden varislintujen tapaan todella älykkäitä. Toilailuani miettiessäni pohdin jälleen huvittuneena, kuinka onnekas olen. Harvoinpa sitä voi sanoa joutuneensa kunnolla närhen höynäyttämäksi.
Vanhojen, myyttisten tarinoiden mukaan sekä korpit että närhet ovat olleet kuoleman enteitä. Tiedä siitä sitten, itse olen aina kokenut syvää ihastusta ja kiintymystä erilaisiin varislintuihin ja mielikuvani niistä ovat kaikkea muuta, kuin pahaenteisiä. Tai ehkä olen vain sellainen kummitus itsekin, etten kamalasti kalman ennusmerkeistä hätkähtele.
Erityisesti viimeaikaisten tapahtumien varjolla, tuota punaruskeaa tuhisevaa kekoa ajatellen, toivoisin kuitenkin nyt enemmän kuin koskaan, että linnut ovat vain lintuja.
Toivottavasti koirulin olo helpottuu kipulääkkeillä.
VastaaPoistaJää pitää kyllä aavemaista ääntä välillä. Meiltä on lähimmille järville pari-kolme kilometriä. Mutta joskus iltaisin, kun on aivan hiljaista, meille saakka kuuluu jäiden vahvistumisesta johtuva ääni. Samoin kevättalvella, kun jäät alkavat liikkua. Kovia, kumahduksia kantautuu tänne kilometrien päähän.
Yhtenä päivänä istuttiin tyttären kanssa olohuoneessa kahvilla ja katseltiin Kuukunan leikkejä. Yhtäkkiä tytär sanoi, että onko tuo haukka tuolla tammessa. Meikäläinenhän singahti kuin jousi ylös kuullessaan sanan "haukka", koska kanat oliva tarhassa. Tytärkin oikein ihmetteli, miten äiti tuollaiseen nopeuteen ja ketteryyteen oikein taipuikin!
No, puuhun katsoessani totesin, ettei kanoilla ole vaaraa, kun varpushaukalta näyttäisi. Se ei noille jättikanoille mahda mitään!
Eteisen ikkunasta kiikaroin lintua, vain todetakseni, että närhihän se siellä haukkaa matkii. En moista ollut koskaan nähnyt! Siellä se istui tammenoksalla ihan silleen pystyssä, kuten varpushaukkakin. Pää oli vedettynä hartioiden väliin ja siinä se ihan kuin pikkulintuja olisi muina haukkoina kytännyt.
Beibelle tästä kerroin ja hänhän nyt tietysti kokeneena eräilijänä ja metsämiehenä tiesi kertoa monta tarinaa siitä, kuinka närhet matkivat jopa koiria. Mutta minulle tämä oli kyllä hieno kokemus! Meilläkin näitä närhiä tässä pihapiirissä pyörii päivittäin, mutta ensimmäinen kerta kun jotain vastaavaa pääsin näkemään.
Korppeja lentelee jatkuvasti meidän tontin yllä. Oikaisevat tästä yli mennessään tuonne Laipanmaahan. En niitä koskaan mitenkään pahanenteisenä pidä, upeina vain.
No nyt ainakin tuntuu onneksi helpottavan :) Lenkilläkin kirmaili taas niin iloisena lääkkeen voimin.
PoistaTuo meidän järvi on tosi pikkuinen, mutta siinäkin on kantava ääni varsinkin kovemmilla pakkasilla. Isommasta järvestä varmasti raikaa ja kauas!
Heh, on ne kyllä mainioita :D Minulla oli joskus papukaija, joka menehtyi muutama vuosi sitten. Mutta Welho oli kyllä sellainen, että se tykkäsi mua kaikilla äänillä jekuttaa ja nauroi räkäisesti päälle kun menin halpaan. Mutta enpä osannut odottaa, että kotipihallakin joudun menemään lintujen toimesta samaan vipuun :D Myös noista metsämiesten tarinoista olen kuullut. On ne jotenkin hienoja kokemuksia, tuokin närhi on minua kesästä saakka ujostellut ja tekemisiäni kyttäillyt. En oikeasti ihmettelisi yhtään, että se on tässä minua seuraillessani oppinut, millä kinttuihini saa vipinää ja päätti järjestää itselleen vähän viikonloppuviihdettä...
Täälläkin noita korppeja lentelee paljon, veikkaan että sama korppipari suhaa tästä päivittäin samoja reittejä. Näin arvailisin, koska vielä pari vuotta sitten ne nostivat reippaasti korkeutta minut huomattuaan, mutta enää eivät niin välitä. Ne ovat ihan suosikkilintujani.
Oivoi, sama tilanne minulla menossa mummokoiran kanssa. Nyt pakkasilla vanhuksen vointi parani sen verran että ehkä tämä talvi vielä menee. Marraskuun alun kosteilla kipuja ja kolotuksia oli selkeästi enemmän. Löysät lonkat ja nivelrikkoa. Itse taas jotenkin oudosti ajattelen että olen etuoikeutettu kun voin päättää mummoni viimeisistä päivistä. Eläinsuojelutyössä olen kohdannut niin paljon kipua ja kärsimystä, jolle en voi mitään, se on pahempaa. Voimia ja onnellisia yhteisiä päiviä sinne.
VastaaPoistaVoi, hyvin samanlaista vaivaa sielläkin siis... Meilläkin rankin oli tuo syysaika, ja nyt on taas helpompaa. Täytyy nyt vaan päivä kerrallaan seurata, kuinka tilanne etenee. Tuo ylipainokin tietty vaikuttaa, jännästi tämä meidän uroskoira tuota massaa on itselleen kerännyt, vaikka syökin pienempää annosta ja liikkuu saman verran kuin muutkin. Se on jo malliltaan niin hassu että varmaan sekin vaikuttaa siihen, että lonkat rasittuvat eri lailla. Louin toinen takajalka on vielä jouduttu romanian-aikoinaan leikkaamaan koska koiralauma kävi sen kimppuun, joten vanha vammakin varmaan vaikuttaa siellä taustalla.
PoistaIhan totta turiset, onhan se etuoikeus saada päättää antaa se viimeinen helpotus sitten kun sen aika on. Itseäni jotenkin kuitenkin hirvittää kun ei tiedä, koska koiran kivut alkavat olla siinä pisteessä, että se on parempi päästää pois. Luonnoneläimiä hoitaessa olen joutunut moita lopetuspäätöksiä tekemään, mutta niiden kanssa päätös on jotenkin yksioikoisempi tehdä, koska niille jo pelkkä hoidettavaksi joutuminen ja ihmisen käsittely on valtava stressi.
Kiitos hirveän paljon, ja samat sanat sinne takaisin <3
Toivottavasti olo helpottuu särkylääkkeillä. Meillä 9 v bokseri ja viimeisen vuoden aikana on huomannut kuinka kunto on mennyt alaspäin. Ei pitkiä lenkkejä ja juuri rappuset menee hitaasti. Minä olen käyttänyt myös hierojalla. Hauskoja kohtaamisia närhen kanssa :) Sitä olen itse nähnyt, että harakat kiusaavat kissoja ulkona ruokakupilla. Toinen härnää ja saa kissan pois kupilta jolloin toinen käy napsasemassa kissanruokaa.
VastaaPoistaKyllä nyt ainakin siltä vaikuttaisi, päivä kerrallaan mennään :) Muistan ensimmäisen koirani kanssa, että sillä nuo vanhuuden vaivat tulivat myös aika yhtäkkiä.
PoistaMeillä myös harakat kikkailevat kaikennäköistä tässä pihalla, nekin osaavat kyllä olla ovelia keksiessään kaikenmaailman konsteja huvikseen ja hyödykseen :)
Linnut ovat kyllä aika jänniä kavereita. Varikset ovat mun suosikkini varislinnuista, ne ovat jotenkin niin hassuja liikkeissään (astelu, pomppiminen) ja niin viisaan oloisia. Hauska tapaus tuo närhi, sillä tuntuu tosiaan olevan hauskaa sun kustannuksella! En ollut kuullutkaan, että närheäkin on pidetty kuoleman enteenä. Voimaeläimenä ja oppaana närhet auttavat sopeutumaan uusiin tilanteisiin, olemaan rohkea ja pitämään omasta fyysisestä kehosta huolta, koska se on tärkeää henkisen kasvun kannalta. Närhi voi toisaalta myös viestiä selkeän ja tarkoituksenmukaisen kommunikoinnin puolesta. Sulla tosin on jo selkeästi sana hallussasi, jopa näin merkuriuksen perääntyessä viesti tulee perille...Carol Goodmanin romaanissa The Lake of Dead Languages kuvataan myös järven jäätymistä ja sen aiheuttamia ääniä tosi hienosti. Tuo kirja tuli mieleen tästä postauksesta, kun siinä järvi jäätyessään ikään kuin synnyttää kun sen pohjasta löytyy vanha lipas, minkä jälkeen järven pinta jäätyy. Ontuva selitys, mutta suosittelen lukemaan. :)
VastaaPoistaVoimia tuon ruskean kerän kanssa. <3 Meidän melkein 13-vuotias chihuneitomme jouduttiin viemään piikille vuosi sitten kun hänen sydänvaivansa pahenivat, eivätkä lääkkeet auttaneet enää. Juuri tänä aamuna itkin, kun ikävöin tuota pientä koiraa niin kovasti. Minulla kun ei ole omia ihmislapsia, tuo pikkuinen oli jotenkin kuin lapseni, vaikkakin ihan koiran elämää eli, eikä käsilaukussa kannettu. Hänen takiaan meillä nukuttiin patjalla lattialla viime vuodet, koska sänkyyn hyppääminen kävi hänelle vaikeaksi.
Varikset ovat ihania :) Kaupungissa asuessani varikset viihtyivät kotitaloni ympärillä ja pomppivat aina tien penkoilla kauppa- ja bussipysäkkimatkani varrella. Höpöttelin niille aina kaikenlaista ohi kulkiessani ja ne kuuntelivat päät kenkallaan :D Varmaan siinä jo tarttui eräänlainen kylähullun leima kun päivät pääksytysten hölpötin cityvariksille...
PoistaMielenkiintoista jälleen kerran, ja osuvaa. Vaikka täällä kotona (muusta lähipiiristä puhumattakaan) saan toisinaan naureskelua osakseni kun pohdin kaikkia eläinkohtaamisiani ja niiden merkityksiä, mutta kyllä itse uskon, että niillä on meille viestejä kerrottavanaan, kun vain maltamme kiinnittää huomiota ja kuunnella :) Kiitos kirjavinkistä, täytyypä laittaa nimi ylös ja hankkia se jossain kohtaa luettavaksi!
Ja kiitos <3 Oman ensimmäisen koirani, cotton-rotuisen, menetin myös aikoinaan sydänvaivoille. Aikansa lääkkeet helpottivat niin, että saimme viettää vielä muutaman kuukauden yhteistä aikaa, nuo kuukaudet olivat kultaakin kalliimpia. Vaikka koiran poismenosta on jo vuosia, vieläkin on ikävä kova. Ovathan nuo ihan erottamaton osa perhettä. Nyt olen meidän Louille pohtinut sellaisia apurappuja, mitä mitkin sen olisi helpompi lönkytellä sängylle köllimään.
Perheenjäseniä ehdottomasti. <3 Meillä on viimeisen viiden vuoden aikana jouduttu kolme kertaa luopumistilanteesee, kun meidän uusperheen kaikki kolme koiraa vanhenivat. Rankkaa, mutta ihania muistoja jää. Nyt meillä on kohta vuoden verran ollut kodinvaihtaja-koira, onneksi vasta nelivuotias nyt. Nuo portaat kuulostavat hyvältä ajatukselta; meillä aviomies aikanaan ehdotti sellaisia, mutta minä olin silloin epäileväinen. Uskon että ne voivat toimia.
PoistaMitä vielä lintuihin tulee, kiva kuulla, että on muitakin jotka höpöttelevät niille. Toki juttelen koirillekin, mutta myös mustarastaille ja talitinteille, ja no just niille variksille. Ne vielä aina näyttävät ymmärtävän mitä niille puhuu. :D
Voi surkeus, voimia. Meidän toinen koiramme on myös vanha, arviolta vielä Louitakin vanhempi ja ollut meillä pidempään. Tosin, se on meidän 4-kiloinen ja pirun pahansisuinen viipurilaisemme, jolla ei ole minkäänlaista vanhuudenkremppaa ja josta alati naureskelemme, että se porskuttaa vain muiden kiusaksi 30-vuotiaaksi :D Kissoistammekin kolme viidestä alkaa olla jo kymmenen ikävuoden ylittäneellä puolella. Vielä ovat ihan nuorekkaita ja vetreitä, mutta henkinen valmistautuminen niidenkin kanssa alkaa pikkuhiljaa siihen, että vaivoja voi tulla, kun seniori-osasto tässä yhteen menoon ikääntyy.
PoistaJa voi kyllä, mulla on tämä luonnoneläimille rupattelu karannut tänne muuton myötä ihan kunnolla käsistä. Ruokintapaikan linnuille selostan päivittäin eivätkä ne ole moksiskaan. Parille metsäkauriille hölpötän myös tämän tästä kun törmäämme. Mutta miksei! Ja etenkin, kun osa niistä tuntuu myös tarkkaan kuuntelevan ja jopa ymmärtävän :D
Voimaa koirulle ja viisautta teille - ja närhelle pisteitä!
VastaaPoistaKiitos <3 Närhelle voin kyllä rehdisti myöntää pisteet tästä, erävoitto 6-0.
PoistaTäälläkään ei ole lunta näkynyt, mutta äänekkäät jäät kyllä. Kauniita kuvia taas :)
VastaaPoistaVoimia ja rohkeutta (sitä tarvitsit itse) koira kanssa ❤ Minä jouduin pari vuotta sitten kesällä saattelemaan aivan liian nuoren nivelrikkoisen koirani haudan lepoon. Sairaus ja kipu eivät katso kalenteria tai kelloa ja se otti todella koville. Oma suru kuitenkin helpotti huomattavasti sillä helpotuksen tunteella, että koiran kivut loppuivat. Mikään ei tuntunut niin pahalta, kuin katsoa kärsivää koiraa, vaikka tuntuikin ristiriitaiselta lopettaa niin nuori koira. Aina kurjia tapauksia, mutta kasvattavat ja opettavat pysymään nöyrinä. Minulla lähtee aina vähän runosuoni sykkimään, kun nivelrikosta puhutaan... Vieläkin silmät kostuu, mutta niinhän ne koirat ovatkin rakkaita perheenjäseniä ❤
Tänne ripsahti juuri tänä iltana ensimmäiset lumet :) Ja kiitos <3
PoistaSitä minäkin jatkuvasti mietin, että missä kohtaa kärsimyksissä mennään siihen pisteeseen, että päätös on armeliasta tehdä. Voi, kun vaan pystyisi koiralta itseltään kysymään :/ Mutta kun emme voi, niin velvollisuus osata päättää oikealla hetkellä koiran puolesta tulee tietysti aina siinä mukana, kun eläimen luokseen ottaa... Meillä Loui on kuitenkin jo vanha, tarkkaa ikää siltä ei tiedetä, mutta monta hyvää vuotta se on joka tapauksessa luonamme saanut, vaikkei sen elämän alkutaival helppo ollutkaan. Se helpottaa päätöstä, nuoren koiran kohdalla lopullisen päätöksen teko on varmasti vielä hirmuisesti vaikeampi.
Kiitos tsempistä ja kokemuksesi jakamisesta <3
Tuo jään laulu on niin rauhoittavaa! Muistan kuinka lapsena ukkini vei minua aina sitä kuuntelemaan. Vuosiksi se ääni unohtui, kunnes tänne muutettuamme kuulin taas sen tutun äänen. Lapsena se pelotti, nykyään se rauhoittaa ja saa hetkeksi unohtamaan kaiken muun ympärillä.
VastaaPoistaVoimia ja jaksamista niin teille kuin pappakoirallekkin <3 Lemmikkien kanssa eläessä tuo viimeisen päätöksen tekeminen on aina se kauhein asia. Ensimmäinen koirani kärsi myös nivelvaivoista ja lopulta mummeli pääsi kivuistaan 12-vuoden iässä. Vaikka päätös olikin vaikea, lohdutti muistot kaikista yhteisistä vuosista sekä tieto siitä ettei toisen tarvinnut enää kärsiä. Myös toissa kesänä jouduimme saman päätöksen eteen silloisen nuoremman koiramme kanssa tämän ollessa vain 1,5-vuotias, ja se oli kyllä yksi elämäni vaikeimpia paikkoja. Vieläkään ei tuosta oikein ole päässyt yli ja syyllisyys kalvaa usein mieltä, vaikka järki sanoikin päätöksen olevan oikea. Tuntui kuin olisi luovuttanut kumminkin liian aikaisin, vaikka tiesi että kaikki voitava oli jo tehty ja toisella olisi ollut edessään vuosia täynnä kärsimystä, pelkoja ja epävarmuutta. Tämä maailma oli vain liikaa pienelle <3
Korpeista tuli mieleen, myyteistä huolimatta ne ovat aina olleet suosikkilintujani. Ajaessamme ensimmäistä kertaa talollemme, lensi korppi talon yltä ja meni pihassa olevan suuren kuusen oksalle istuskelemaan ja katselemaan. Paha enne tahi ei, mutta kotoisa olo siitä kumminkin tuli :D
Musta on outoa, etten muista sitä ennen tänne muuttoa kuulleeni. Olin kuitenkin lukemattomat kerrat papan kanssa järvellä pilkillä ja vaari ja mummukin asuivat pienen järven rannalla, ja siellä vietin aikaa usein.
PoistaKiitos <3 Näinhän se on. Hevoseni Lennon kanssa jouduin tekemään reilu vuosi sitten tuon päätöksen, se ottaa vieläkin niin koville etten pysty vieläkään Lennosta katsomaan edes kuvia, ja asian miettiminenkin vihloo niin että mieluummin olen hiljaa. Lennollakin olisi voinut olla vielä ainakin kymmenen hyvää vuotta edessään jos kaikki olisi mennyt käsikirjoituksen mukaan. Tuo syyllisyys on ehkä se päällimmäinen, jota itsekin tunnen kun asiaa mietin. Että olisinko voinut tehdä kumminkin jotain, päästinkö irti liian helpolla. Tiedänhän minä että en, muuten en olisi moiseen ratkaisuun päätynyt. Joskus se on vaan parempi osata päästää irti <3 Kiitos kun kerroit tämän, mun tuli ihan itku. Kiitos ihan hurjan paljon <3
Vaikka rakastankin kaikkia lintuja, niin korpit on myös minulle aina olleet jotenkin erityisiä. Itselläni on myös samankaltainen kokemus korpeista, kun muutimme tänne. Enteilkööt mitä hyvänsä, mulle ne tuovat myös kotoisan, hyvän ja jotenkin turvallisen olon :)
Itselle korpit on tuoneet monta kertaa juuri noita huonoja enteitä. Muutama vuosi sitten, kun oli aika luopua meidän hevosesta ja vanhemmasta koirasta ja kävin hyvästelemässä vikan kerran rakkaan puten, lensi hevostarhan yli kolme korppia niin matalalla, että olisi voinu koskettaa. Samalla viikolla kun Tuikku-heppa ja Pimu-koira lopetettiin, sai lemmikkinä ollut lapinlehmämme jonkun äkillisen sairauden, eikä mitään ollut tehtävissä. Tuolloin tuli mieleen, että siitä se kolmas korppi siellä hevosten luona. Juuri ennen isoisän kuolemaa kävi korppi myös tervehtimässä. Pari vuotta sit takaisin maalle muutettuani ahdistuin, kun jatkuvaan lensi korpit yli, mutta nyt oon oppinut, että tämä on heidän aluetta ja tottunut niiden "reittilentoihin". Kunhan pihaan vaan eivät tulisi. :o :)
VastaaPoistaIhana on sinun blogisi, kiva tietää että on muitakin "hulluja metsämuijia"! :)
Hei toinen hullu metsämuija, mahtavaa että löysit tänne! :)
PoistaOho, no sinulle korpit ovat tosiaan olleet kurjia enteitä. Todella mielenkiintoinen tarina, kiitos kun jaoit sen <3