Viikonlopun aikana olen ihastellut useammassa blogissa kuvia lumipeitteisestä maasta. Tänne Tampereelle lumipilven hattarat eivät ole vielä ennättäneet. Vain järven jäälle on jäänyt muutama hassu lumihiutale.

En ole aiemmin nähnyt jäätä täällä sellaisena, kuin se on nyt. Koska lumi ei satanut ennen jään tuloa, on sen pinta tasainen ja lasinkirkas. Kun kumartuu oikein läheltä katsomaan, saattaa jääkerroksen läpi nähdä rantaveden pohjaan, jossa vesiperhosen toukat mönkivät tikuista ja kasvinosista tehdyissä suojakoteloissaan. 

Iltamyöhällä pakkasen kiristyessä jää laulaa. Ennen tänne muuttoamme en ollut kuullut jään laulua koskaan. Se on lumoavaa kuultavaa, oudokseltaan pelottavaakin. Välillä ääni on niin voimakas, että se kuuluu seinien läpi tölliimme asti. Ensimmäistä kertoja äänen kuullessani se karmi minua, mutta nykyisin se tuntuu ennemminkin hyvältä ja lohdulliselta. Jään laulua kuunnellessa tuntee itsensä tavattoman pieneksi suurten voimien äärellä. 

Kun olin raskaana, kuuntelin vauvojen sydänääniä usein kotikäyttöisellä dopplerilla. Oman ja vauvan sydämensykkeen lisäksi aparaatin kautta kuului kaikenlaista muuta kuplintaa ja pulputusta, jota elimistöni piti. Kuunnellessani jään ääntä, minulle tulee väkisinkin sellainen tunne, että äidin vatsassa kasvavan vauvan kuulema äänimaailma on jokseenkin samankaltainen, kuin jos painaa korvansa laulavaa, kuplivaa jäätä vasten.





Viikko sitten kävimme eläinlääkärissä pappakoiramme Louin kanssa. Loui on ollut viime aikoina selvästi kivulloinen: hyppiminen on käynyt hankalaksi, lenkkeily ei oikein maistu ja maailman kiltein ja leppoisin luonne on alkanut muuttua äreämmäksi. 

Verikokeissa kaikki näytti onneksi hyvältä, mutta nivelrikko ja muut vanhuuden krempat jo vaivaavat. Kipulääkkeellä koiran vointi virkistyi huomattavasti. Aina lihomaan taipuvainen Loui-nalle joutuu ankaralle laihdutus- ja särkylääkekuurille, ja kireitä lihaksia aletaan hoitaa hieronnalla. Jatkamme tällä reseptillä niin kauan, kun siitä on koiralle selvästi apua eikä sen tarvitse kärsiä kipujen kanssa. Kipua ja kurjuutta Louin elämän alkutaipaleeseen on kuitenkin mahtunut jo liiankin kanssa. Olemmekin yhteistuumin päättäneet, että mikäli koiran olo ei ala näillä eväin helpottamaan ja touhu menee pelkäksi kipulääkkeiden kyllästämäksi tekohengitykseksi, koittaa aika päästää vanha kaverimme pois. Meneekö siihen viikkoja vai vuosia, vielä emme tiedä. 

Tuntuu kohtuuttomalta, että minun muka pitäisi osata päättää, onko aika jo oikea. Vaiko josko sittenkin vielä odotellaan, katsellaan ainakin pieni hetki. Kuparinruskea karvakeko kohoilee sängyn jalkopäässä täkkien seassa. Loui ei enää mielellään nuku muualla kuin siinä, talon lämpöisimmässä ja pehmeimmässä paikassa. Sinne pääseminen alkaa kuitenkin olla jo hankalaa. Useimmiten avitan pappaa hiukan, eivät suju loikat enää kuten nuorilla ja notkeilla.





Ajaessamme Ruovedeltä eläinlääkäristä kotiin näin jo kaukaa mustan, suuren pisteen nököttävän metsätien keskellä. Hihkaisin Antille, että hiljennä, tuolla taitaa istua kissa tiellä. Lähestyessämme mustaa olentoa se katsahti laiskasti olkansa yli, nousi valtaisille, mustille siivilleen ja lehahti koivun oksalle tien varteen ohikulkuamme katsomaan. Suuri, musta korppi, joka oli kököttänyt tiellä nokkimassa isoa luuta. Miksi keskellä tietä oli yksittäinen luu? 

Korppi ei ollut ainoa varislintu, jonka kanssa olen ollut eriskummallisissa kohtaamisissa viime aikoina. Pihallamme on jo tovin pyörinyt närhi, jonka huomaan usein tarkkailevan minua ulkosalla touhutessani. Jos kiinnitän siihen huomiota takaisin, se lentää sukkelaan pois, joten olen yrittänyt tarkkailla sitä vain sivusilmällä ja olla, kuin en huomaisikaan salavien oksistoissa lymyilevää varjostajaani. 

Nyt mokoma on alkanut selvästi pilailla kustannuksellani. Perjantaina ulkona halkoja kantaessani kuulin yllättäen pontevaa vauvan itkua. Oletin, että muutaman metrin päässä vaunuissa nukkuva Eevi oli herännyt, ja kiiruhdin juoksujalkaa vaunuille. Avasin vauvan kääreet kiireellä, mutta Eevi oli umpiunessa! Siinä samassa tajusin, ettei ääni ollut kantautunut edes vaunujen suunnasta.

Öönä aapisen reunalla painuin takaisin halkosavottani pariin. Pian kuulin lintujen ruokintapaikan tienoilta äänen, joka oli kuin kukon hätääntynyttä kaakatusta. Niillä kun on tietynlainen varoitusääni, joilla ne komentavat kanat piiloon uhan huomatessaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että haukka tai joku muu iso lintu väijyy taivaalla. Nostin katseeni ja näin kanat kukkoineen takapihalla kuopimassa kohopenkkejäni, aivan kaikessa rauhassa toimiinsa uppoutuneina. Kurkistin talon kulman taakse kohti lintulautaa, josta päin äänen olin kuullut - ja näin närhen lähtevän lentoon terijoensalavasta ja katoavan koivikkoon.

En keksi muuta selitystä, kuin että närhi on alkanut hauskuuttaa itseään hyppyyttämällä minua erinäisten äänten perässä pitkin tonttia. Närhet ovat äärettömän taitavia matkimaan erilaisia ääniä, ja muiden varislintujen tapaan todella älykkäitä. Toilailuani miettiessäni pohdin jälleen huvittuneena, kuinka onnekas olen. Harvoinpa sitä voi sanoa joutuneensa kunnolla närhen höynäyttämäksi.





Vanhojen, myyttisten tarinoiden mukaan sekä korpit että närhet ovat olleet kuoleman enteitä. Tiedä siitä sitten, itse olen aina kokenut syvää ihastusta ja kiintymystä erilaisiin varislintuihin ja mielikuvani niistä ovat kaikkea muuta, kuin pahaenteisiä. Tai ehkä olen vain sellainen kummitus itsekin, etten kamalasti kalman ennusmerkeistä hätkähtele.

Erityisesti viimeaikaisten tapahtumien varjolla, tuota punaruskeaa tuhisevaa kekoa ajatellen, toivoisin kuitenkin nyt enemmän kuin koskaan, että linnut ovat vain lintuja.