Välipäivien välitila. Sellaista meidän töllillä nyt eletään. Joulunviettomme sujui aatonaatosta alkaen pitkin Pirkanmaata sukulaisilla suhatessa ja päättyi vasta Tapanin iltana. Sain henkisen ähkyn ja krapulan, josta olen vieläkin toipumisvaiheessa.

Päätin jo, että ensi vuonna on kaikki toisin: ilmoitan hyvissä ajoin perheelle ja sukulaisille, että meidän automme ei liiku pihasta minnekään ja kaikki tietävät mistä meidät löytää, jos ikävä yllättää. Saa taas nähdä, kuinka todellisuudessa käy. Onneksi jouluun on taas kokonainen vuosi aikaa.

Meneväisen joulun vastapainoksi on tuntunut hyvältä olla taas kotona, täällä metsän hiljaisuudessa. Olen haahuillut ulkona ja viettänyt aikaa eläinten kanssa. Lampaiden rapsuttelu, kanojen seurailu ja lintulaudan tarkkailu tuntuu olevan parasta terapiaa ylikuormittuneelle mielelle.



Vuoden ollessa loppusuoralla tuntuu, että rauhoittumista täytyy opetella oikeastaan koko kuluneen vuoden edestä. Koko vuoden olemme pohottaneet jatkuvasti sata lasissa tuhannen erinäisen projektin kanssa. Sekä odotettuja että odottamattomia käänteitä on putkahdellut eteemme sieltä täältä, emmekä ole oikein missään vaiheessa osanneet kunnolla rauhoittua ja pysähtyä.

Luin ennen joulua kaksi aivan loistavaa kirjaa, Kaarina Davisin Irti oravanpyörästä sekä Toisinnäkijän päiväkirjan. Nyt olen selaillut uudestaan Toisinnäkijän päiväkirjaa kerraten siitä suosikkikohtiani. Allekirjoitan täysin Kaarinan ajatuksen siitä, kuinka helposti ja salakavalasti oravanpyörä uhkaa imaista ihmisen mukaansa. Sellaisenkin, joka jo jossain määrin kuvittelee päässeensä moisesta irti.

Jos 2018 oli vauhdissaan armoton suurten muutosten ja mullistusten vuosi, olkoon 2019 pyhitetty pysähtymiselle, intuition kuuntelemiselle ja rauhoittumisen jalon taidon opettelulle.





Moni asia, joita olen menneen vuoden aikana hermoillut ja pingottanut, tuntuu sutviutuvan itsekseen saatuaan tarvitsemaansa aikaa. Aikaa, jota holtittomasti poukkoilevan mielen on välillä hankala taipua antamaan. Omavaraisuuteen ja farmin rakennukseen liittyvistä projekteista stressasin kuukausitolkulla esimerkiksi maakellarin remontointia ja tontin aitaamista. Näiden operointi olisi vaatinut paljon materiaaleja, joita meillä ei ollut ja joiden ostamiseen meillä ei ollut varaa. Aloin hermoilla projektien seisomista ja soimata itseäni saamattomuudesta.

Lakattuani pingottamasta aitoja ja kellarin ovia ja todettuani, ettei maailmamme kaadu siihen, vaikkeivat ne tämän vuoden puolella valmistuisikaan, ratkesi materiaaliongelmamme ajan myötä omalla painollaan. Meille tarjoutui mahdollisuus hakea rakennustyömailta ylijäämää puutavaraa, joka olisi muuten matkannut kaatopaikalle. Rakennustyömaiden hukkapuumäärät ovat järkyttävän isoja, joten jos olisin hosunut, olisi valtava määrä käyttökelpoista puutavaraa päätynyt hävitykseen ja olisin käyttänyt vähätkin pennosemme uuden puun ostoon. Nyt saamme valtavan määrän hukkapuuta hyötykäyttöön. Tämä oli jälleen arvokas oppitunti siitä, että kun höllää nutturaa ja lopettaa pingottamisen, asiat voivat järjestyä moneltakin kantilta parhain päin.

Samojen asioiden äärellä olen ollut myös oman yritykseni suhteen. Kuten ehkä muistatte, kerroin kesällä perustaneeni pienen yrityksen. Olin toiminimeä perustaessani viimeisilläni raskaana, joten alun alkaenkin ajattelin, että aloitan rauhallisesti. Pääkoppani on kuitenkin käynyt niin ylikierroksilla, että podin jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, etten äitiyslomani aikana ehtinyt puuhastelemaan yrityksen parissa, kun vauva, muu perherumba ja farmin arki söivät aikaani ja jaksamistani.

Nyt huomaan, että myös tämän asian suhteen aika on tehnyt suotuisan tehtävänsä. Sen verran itseäni tunnen, että ulkoinen paine ja mitä muut minusta ajattelevat -ajattelu ovat kohdallani äärimmäisen lyhytkantoisia motivaattoreita. Koko ajatus oman pienen puulaakin perustamisesta lähti liikkeelle siitä, etten tahdo tehdä asioita tulosta tahkotakseni, vaan koko idea virisi intohimosta ja rakastamieni asioiden tekemisestä sydän edellä. Jos olisin alkanut puskea toiminimeni kanssa eteen päin hampaat irvessä, olisin mennyt heti alussa pahasti metsään. Annettuani ajatuksilleni aikaa olen saanut valtavasti uusia ideoita ja visioita, miten haluan lähteä hommaa toteuttamaan.

Kerron Villifarmin kuulumisista pian lisää, kunhan saan vielä muutamia juttuja hiottua ja viimeisteltyä. Lupaan, että te, rakkaat blogin lukijat, olette ensimmäisiä, joille palaan näistä uusista tuulista kertomaan!




Vuosi 2018 oli monella tapaa todella rankka ja täynnä mullistuksia. Kunnon ääripäiden vuosi, voisin sanoa. Ylivoimaisesti suurin ja hienoin asia oli tietysti kuopuksemme syntymä ja se, että perheemme on tämän suuren muutoksen myötä nyt kokonainen.

Saimme myös farmilla paljon asioita aikaan. Olemme joutuneet kuitenkin pohtimaan paljon, minkä kustannuksella olemme nämä aikaansaannokset saavuttaneet. Voimavarat ovat olleet välillä äärirajoilla, ja sen lisäksi meille on tapahtunut paljon yhtä sun toista sellaista, mikä on verottanut jaksamista entisestään. Näitä asioita en ole avannut blogissa sen enempää, ja jokainen varmasti ymmärtää, ettei internetin ihmeellinen maailma ole paikka retostella asioita, jotka koskettavat itseni lisäksi myös läheisiäni ja henkilökohtaista elämäämme. Mutta kuten aiemmin blogissa pohdin, näistä negatiivisistakin sattumuksista ja käänteistä voi aina löytää jotain hyvää. Omalla kohdallamme nämä epäonniset sattumukset ovat johtaneet ainakin siihen, että meillä on nyt entistä enemmän intoa ja paloa ryhtyä toteuttamaan haaveitamme omavaraisemmasta ja riippumattomammasta elämästä.

2018 on ollut minulle myös opettavaisin vuosi naismuistiin. Se on opettanut minut kuuntelemaan, siis todella kuuntelemaan, niin itseäni kuin läheisiäni. Se on myös valottanut, minkälaista elämää haluan elää, ja mitä minun tulisi tehdä, jotta voisin tavoitteeni saavuttaa. Omien menneisyyden mörköjen kohtaaminen ja itsensä peiliin katsominen tekee kipeää, mutta se on myös puhdistavaa. Olen havahtunut siihen tosiseikkaan, että minua aiemmin jarruttaneet ja pahaa oloa aiheuttaneet asiat ovat kummunneet omista, pinttyneistä ajatusmalleistani, joihin olen jumittunut. Ah, kuinka vapauttavaa onkaan ollut ymmärtää, että riittämättömyyden tunteet ja muu päässäni pyörivä kuona on vain oman mieleni tuotosta, eivät absoluuttisia totuuksia.

Hups, lipsahtipas tämä korkealentoiseksi... Yritän tässä sopertaa, että kiitos vain vuosi 2018, otit paljon ja annoit paljon. Ravistelit hereille ja opetit valtavasti, mutta olen onnellinen, että menit vihdoin menojasi. Tulevana vuonna en aio paahtaa leukaperät kireinä nopeat lasit silmillä. Aion ottaa onkeeni ja kun tuntuu siltä, että rattaat alkavat raksuttaa liian vauhdikkaasti, pysäytän ne, ennen kuin savu alkaa nousta. Rauhoitun ja kuuntelen, mitä sydämellä on sanottavanaan.







Aiheeseen liittyen lue myös:

Rannalle karanneen introvertin ajatuksia itseensä uskomisesta
Elämäntaparemontoijan synninpäästö
Villi-ihmisen pohdintoja muutoksen avaamista mahdollisuuksista

Tervehdys täältä tahattomasti blogitaukoilleelta Teiskon kirjeenvaihtajaltanne! Facebookissa blogia seuraavat jo tietävätkin, että kannettavaa tietokonettani kohtasi onnettomuus. Viime viikonloppuna nukkumaanmenosta kiukutteleva esikoinen murjaisi siitä näytön säpäleiksi porkkanalla. Jep, näköjään sekin on mahdollista.

Venla söi porkkanaa vielä iltapalaksi lastenohjelmia läppäristä katsellessaan. Kun komento hammaspesulle kävi, paukautti piltti läppärin kannen kiinni kiukuspäissään ihan kohtuullisella voimalla - ja tottakai se pirun porkkana oli siellä kannen välissä. Kansi ei tietenkään mennyt porkkanan takia kiinni, ja ennen kuin ehdimme parkaista isännän kanssa yhteen ääneen eiiiiii, katsoi lapsi parhaaksi rojahtaa koko painollaan kannen päälle. Tulisieluinen uhmaikäisemme kun on sellaista sorttia, että jos hän jotain päättää tehdä ja se ei suosiolla onnistu, niin sitten tehdään väkisin.

Emme osanneet kuin tuijottaa ilmeettöminä hajonnutta näyttöä, jonka alakulmassa komeili musta, porkkanan muotoinen painauma. Venla kuitenkin totesi perus positiiviseen sävyyn, että ei hätää isi ja äiti, mehän voimme ostaa uuden koneen!

Onneksi aparaatista meni kuin menikin hajalle vain näyttö, ja tehokkaan ja ripeän tietokonekorjaamon käsittelyssä kuntoon laittamiseen kului vain päivä. Päivä, jonka aikana ehdin muutamaan otteeseen hakata päätäni seinään siitä hyvästä, että miksi, oi miksi minä onneton suhari en ole vielä tähänkään päivään mennessä varmuuskopioinut koneella säilyttämiäni valokuvia, vaikka tiedän, etteivät tuollaiset vahingot koskaan tule kello kaulassa. Ja niitähän tulee, siis vahinkoja, kun talossa elää kaksi toimeliasta mukulaa ja kolme hösseliä koiraa.




Elämäni kanafarmina on tarjoillut viime päivinä jälleen vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ennen kun maahan satoi edes mainittavaa lumikerrosta, tykkäsi Jaakoppi-kukko viedä frouvalaumansa päivittäin kävelylle pikku pakkasista huolimatta. No, se heille suotakoon, onhan edessä pitkä ja pimeä talvi neljän seinän sisällä.

Eräs päivä kävin normaalisti avaamassa seurueelle kanalan oven, jotta Kanatuisen herrasväki pääsisi hämärän tullen pujahtamaan orsilleen yöpuulle. Illalla talsin eläinten hoitokierroksella sulkemaan kanalan ovea ja sammuttamaan valoja, kun hoksasin kaksi kanaa, Bielan ja Böönan, kökkimästä kyyryssä lampolan oven edessä. Kanalassa orsilla ei nököttänyt ketään, vain Nilkku-Hillevi kyhjötti munintapesässä, missäs muissakaan puuhissa kuin hautomassa tyhjää pesää.

Nostin ulkona värjöttelevät kanat sisälle ja aloin pälyillä pimeällä pihamaalla, missä loppu porukka mahtoi pööpöillä. Ensimmäinen veikkaukseni osui heti oikeaan: sekä Jaakoppi että muijat olivat kivunneet ylös terijoensalavaan, jossa ne tapaavat nukkua usein kesäisin yönsä. Vaan milläs järjestät kolme kanaa ja kukon muutaman metrin korkeudelta puusta säkkipimeässä takaisin lämpimään kanalaan?

Jostain kumman syystä olen joutunut kiipeilemään eläinten vuoksi keskivertoaikuista useammin puihin vuosien varrella, joten omaan siinä jo ihan mukiinmenevät taidot. Ollessani jäsenkorjaajakoulutuksessa opettajamme kertoi, kuinka nykyihmisen monet vaivat juontavat juurensa siihen, että istumme päivät pääksytysten, vaikka ihmisen kuuluisi kyykkiä, loikkia, juosta ja, kyllä, kiipeillä puissa hedelmien (tai tässä tapauksessa kanojen) perässä. Tiedä siitä sitten, onko puuhun kiipeäminen hyisissä, pimeissä oloissa ympäriinsä sinkoilevia kanoja jahdaten paksuissa vaatteissa ja epätarkoituksenmukaisissa jalkineissa terveydelle enemmin uhka kuin mahdollisuus...

Mutta siellä kiikuin, kahden ja puolen metrin korkeudella salavassa ja hemputin oksaa allani, kun en muutakaan siihen hätään keksinyt. Ensimmäisenä ähellystäni säikähti Jaakoppi. Kukko lennähti kuin Naton ohjus kukkapenkkiin, josta se otti jalat alleen ja juoksi suoraan kanalan ovelle. Ja ei, tietenkään se ei suunnannut siitä toivottuun osoitteeseen, vaan kirmasi kiekuen vastakkaiseen suuntaan mäkeä alas sysipimeään rantapöpelikköön sellaista kyytiä, että voin kuvitella, ettei edes sen Intian viidakossa tiikeriä pakeneva esi-isä kykene moiseen suoritukseen. Belsebuub-kana teki hallitun laskeutumisen aidan kupeeseen ja pinkoi lammastarhan läpi metsikköön ja minä perässä. Ehdin jo huolestua kanan vipeltäessä yhä syvemmälle pöpelikköön, mutta yht'äkkiä se tekikin U-käännöksen ja suunnisti suoraan kanalalle ja loikkasi ovesta sisään. Mustan hämäläiskanan löysin nököttämästä orpona kompostin laidalta ja Blanca-kanan koppasin kainalooni lampolasta.

Enää Jaakoppi oli mieron tiellä. Naarasin rantakuusikossa puolisen tuntia, mutten nähnyt kukon mokomasta vilaustakaan. Yöksi oli luvattu tuulta ja lumisadetta, mutta pitkän etsinnän jälkeen minun oli pakko luovuttaa ja luottaa siihen, että jos minä en onnistunut maastoutujamestaria löytämään, niin ei siinä onnistuisi kettukaan.

Aamulla heräsin pontevaan kiekaisuun ja näin ikkunasta, kuinka Jaakoppi pyöri kanalan edessä kuin emopöllö, jolta on pesä hukassa. Vedin villapompan päälle ja hölkkäsin avaamaan pöllähtäneen näköiselle kukolle oven, joka mulkoili minua kuin pohtien, kuinka nykyään on niin himskatin hankalaa löytää kunnollista henkilökuntaa.

Reissunsa jälkeen Jaakoppi on viettänyt päivänsä visusti sisätiloissa, vaikka muu kanalan väki onkin käynyt vielä ulkona verryttelemässä koipiaan. Ihan ymmärrettävää, voisin kuvitella itsekin viihtyväni hyvin sisällä, jos olisin viettänyt yön tuulessa ja tuiskussa kettujen ja supikoirien suupalaksi joutumista jännittäen.




Nyt taivaalta on tupruttanut päivittäin hiljalleen lunta ja maa on valkoinen. Eilen sain seurata haltioituneena, kuinka kolme metsäkaurista käveli jonossa kotitietämme pitkin. Ne pysähtyivät pitämään pitkän tuijotuskilpailun vuohiemme kanssa, jonka päätteeksi ne loikkasivat ojan yli koivikkoon ja loikkivat sitten ketterästi metsään. En voi lakata ihmettelemästä, kuinka sulavasti ja äänettömästi ne kykenevätkään kirmaamaan tuolla talventörröttäjien lomassa ja hyppimään epätasaisessa maastossa kaatuneiden puunrunkojen yli. En osaa edes pukea sanoiksi, kuinka onnekkaaksi itseni koen, kun saan seurata metsän eläinten elämää aivan kotipihallamme. Toivokaamme kuitenkin, että Kanatuisen herrasväen yölliset seikkailut jäävät tällä erää tähän, jotteivat päädy metsän eläinten jouluateriaksi.

Joulumieleni on ollut tänä vuonna mystisesti hukan teillä. Pääni pursuilee erilaisia ideoita ja ajatuksia. Aina kun näin käy, minun on pakko ryhtyä toteuttamaan visioitani lähes maanisella vimmalla. Kaikkea. Yhtä aikaa.

Sinkoilen höyrypäisenä paikasta toiseen ja ajatukseni vilistävät tuhatta ja sataa. Mieli ei rauhoitu, ei kauniisti pyytämällä eikä topakasti käskemälläkään. Otollisissa olosuhteissa rakastan tuota olotilaa, sillä silloin olen luovimmillani ja aikaansaavimmillani.

Nyt haluaisin kuitenkin, hitto vieköön, jo rauhoittua ja virittäytyä joulumoodiin. Määräsinkin mielivaltaisesti, että lopetan höntyilyn ja pistän kaikki projektini jäähylle. Jos saan hyvän idean, en säntää toteuttamaan sitä, vaan kirjoitan ajatuksen muistiin ja palaan siihen myöhemmin. Tästä tapaniin saakka julistan joulurauhan, virittelen kotia ja itseäni tunnelmaan, katson hömppäleffoja ja hengitän syvään. Antti aloittaa joulusta kolmen viikon ansaitun loman, jonka buukkasinkin itselleni saman tien "työlomaksi". Toisin sanoen, isäntä saa touhuta ipanoiden kanssa lomajuttuja, kun minä saan keskittyä töihin ja ylös kirjattujen visioideni purkamiseen.

Lusitaan nyt tämä joulu kuitenkin ensin alta pois.




Joulun tunnelma on tullut minulle aina pienistä jutuista. En ole stressaaja tai hössöttäjä, vaan tykkään luoda kotiin joulun tuntua ennemmin siivoamalla nurkat kotoisiksi ja sytyttelemällä paljon kynttilöitä. Koristeita en liioin ripustele, sillä olen äärimmäisen laiska keräämään niitä pois. Jouluvaloja olen laittanut ulkosalle, mutta niillä on myös käytännöllinen puolensa. Etenkin maan ollessa vielä musta täällä on niin kertakaikkisen säkkipimeää, että pienikin valon pilkahdus vähentää omiin jalkoihin kompurointia huomattavasti.

Emme juuri pidä perinteisistä jouluruuista. Ostan kotiin yleensä pienen kinkun, mutta vain, jos löydän luomun vapaan possun kinkun. Tänä vuonna hankimme sen jo hyvissä ajoin pakkaseen. Lisäksi minulla ja pikkuveljelläni on outo, lapsuudestamme juurensa juontava päähänpinttymä siitä, että joulu ei ole joulu ilman uuniperunoita ja tuorejuustotäytettä. Näillä eväillä yleensä pärjäämme joulun yli mainiosti. Antti ei syö jouluruokia riisipuuroa lukuun ottamatta lainkaan, joten senkään suhteen ei tarvitse stressata. Hänen joulun perinneherkkunsa ovat makkaraperunat. Joulupöydässä tyyli on meillä siis aika vapaa.

Aikuisväen kanssa olemme sopineet, ettemme hommaile toisillemme lahjoja. Näin ei tarvitse hankkia turhaa roinaa ihmisille, joilla on jo kaikkea tarvittavaa, ja iso osa joulustressistäkin unohtuu kun kenenkään ei tarvitse kyntää jouluostoksilla adventtisohjossa. Lapsille tilasin lahjat jo hyvissä ajoin netin kautta. Myös heidän lahjavalinnoissaan yritämme pitää turhan krääsän ja erityisesti muovisen roinan minimissään. Panostamme määrän sijasta laatuun: luonnonmateriaaleihin ja mahdollisuuksien mukaan lähellä tuotettuihin, kestäviin leluihin ja vaatteisiin.

Kuusen koristelua viime vuodelta.

Tärkein ja rakkain jouluperinteemme on se, kun Espanjassa asuva pikkuveljeni saapuu luoksemme joulun viettoon. Olemme aina olleet veljeni kanssa läheisiä, mutta hän on asunut jo vuosia milloin missäkin päin maailmaa. Joulut ovatkin meille niitä harvoja kertoja vuodessa, kun saamme viettää yhdessä aikaa. Venlalle eno on tavattoman rakas, ja pikkuveljelle nämä meidän kaksi naperoa ovat maailman tärkeimpiä. Rennossa yhdessäolossa ja kiireettömyydessä piileekin se meidän joulujen salaisuus.

Pikkuveljen on määrä saapua Suomeen ensi maanantaina. Viimeistään silloin voimme lähteä yksissä tuumin joulumieltä metsästämään, ellei se päätä ilmestyä jostain omine nokkineen ennen sitä.

Vanhojen, myyttisten tarinoiden mukaan sekä korpit että närhet ovat olleet kuoleman enteitä. Tiedä siitä sitten, itse olen aina kokenut syvää ihastusta ja kiintymystä erilaisiin varislintuihin ja mielikuvani niistä ovat kaikkea muuta, kuin pahaenteisiä. Tai ehkä olen vain sellainen kummitus itsekin, etten kamalasti kalman ennusmerkeistä hätkähtele.

Erityisesti viimeaikaisten tapahtumien varjolla, tuota punaruskeaa tuhisevaa kekoa ajatellen, toivoisin kuitenkin nyt enemmän kuin koskaan, että linnut ovat vain lintuja.