Karmea flunssa on viipyillyt ei-toivottuna vieraanamme nyt kahden viikon ajan. Ensimmäisenä sairastui vauva ja vauvan parannuttua räkätaudin nappasi esikoinen. Hänen köhänsä helpottaessa sairastuin itse, ja sen lisäksi Eevi alkoi oireilla uudestaan. Nyt vauvan olo alkaa olla onneksi taas helpottamaan päin, mutta itse olen niistänyt ja rimpuillut tulehtuneiden poskionteloideni kanssa jo puolitoista viikkoa.
Ainoastaan isäntä on onnistunut pujottelemaan räkäisten nenäliinojen ja pikkuniistäjien lomassa pysyen terveenä kuin pukki. En voi lakata ihmettelemästä, kuinka hän sen tekee.
Aamulla heräsimme lasten kanssa lämpimien vällyjen alta yöpakkasen kylmettämässä töllissä. Kokeilin varovasti ujuttaa jalkaani peiton alta ja totesin Venlalle, että hyrrr, ei pysty, on niin kylmä! Esikoinen teki saman perässä, katsoi minua ähkäisten ja totesi, että ei äiti, täällä on vain vähän viileää. Jäätyäni kiinni ilmiselvästä liioittelusta, en voinut kuin skarpata ja koikkelehtia keittiöön tölliä lämmittämään.
Emme saaneet optimistisesta asenteesta huolimatta talvivalmistelujamme tehtyä kekriin mennessä, joten viimeiset päivät ennen pakkasten tuloa olivat täynnä haipakkaa. Päätimme, että lampaiden tarhan pohja olisi sittenkin viisainta putsata vanhoista heinistä nyt syksyllä, jotta saisimme ison urakan pois muutenkin täyteen tuupatulta kevään työlistalta. Se nakki napsahti Antille, sillä hän A) osaa ajaa Avantia ja B) ei koe jokaisella hengenvedolla pakottavaa tarvetta niistää. Isäntä onkin painanut pitkää päivää suunnattuaan aina täyden työpäivän jälkeen vielä farmin töiden kimppuun, kun itse olen keskittynyt lähinnä pakollisiin ruokinta- ja vesienkantokierroksiin ja hoitamaan köhäisiä pikku potilaita sisätiloissa.
Nämä marraskuun lyhyet, synkeät päivät kieltämättä tarjoilevat aika häikäilemättömästi nurjempaa puolta siitä, mitä tällainen elämäntapa tuo tullessaan. Aina silloin tällöin, kun kuulen tai luen jonkun haaveilevan maalaiselämästä vanhassa torpassa luonnon keskellä eläimiä hoivaten, saapuu siihen ennen pitkää joku kehottamaan, että kannattaisi ottaa ruusunpunaiset lasit pois silmiltä ja miettimään asioita realistisesti.
No, totta toki toinen puoli. Olen kuitenkin huomannut tässä parin vuoden aikana kääntäväni tuota neuvoa yhä hanakammin päälaelleen. Ruusunpunaisista kakkuloista on tullut ennemminkin luottoasuste, jotka nykäisen nenälleni aina, kun arkisen aherruksen "realiteetit" uhkaavat painaa päälle.
Tom Hodgkinson kertoo kirjassaan Vapauden ylistys erään ilahduttavan esimerkin aiheesta. Hän kirjoittaa:
"Minulle hevonen on erityisen tärkeä myös siksi, että sen selässä voi kuvitella itsensä keskiajan ritariksi. Vaikka tuppaankin näyttämään aika naurettavalta, kun ratsastan polkupyöräkypärä päässä ja kumisaappaat jalassa matalalla pikku ponilla, joka ei ole kaukana shirenhevosesta, pystyn silti näkemään itseni trubaduuri Thomas IX de Martinhoeksi, matkalla etsimään valtiatartani ajatellen jo malttamattomana seuraavassa linnassa illalla odottavaa musiikkia ja hauskanpitoa, hyvää seuraa, joutsenia, trappeja, maustettua viiniä ja roihuavaa nuotiota..."
Voi kyllä! Tunnistan itseni täysin tuollaisesta ajattelutavasta, jossa arjen realiteetit tuupataan hetkeksi sivuun ja, no, leikitään. Pikku ripauksella mielikuvitusta voi paskanlapioinnin hyisessä marrasillassa otsalampun valossa kuorruttaa hempeällä kerroksella maalaisromantiikkaa.
Marraskuun mukanaan tuoma alakulo on onneksi helpottanut hiukan ilmojen kylmettyä. Kuulas, raikas ilma ja maata verhoava kuura saavat maiseman näyttämään valoisammalta. Kotijärvikin on saanut ohuen jääpeitteen.
Pimeys tulee päivä päivältä aikaisemmin. Tänne pökköperälle eivät katuvalot paljoa kajastele, mutta yllättävän hyvin sitä ihminen tottuu elämään muina menninkäisinä jatkuvassa hämäryydessäkin. Eilen tölliä lämmittäessäni polttopuut loppuivat, ja minun oli lähdettävä vajalle hakemaan puukoppaan täydennystä. Unohdin otsalampun, mutta mitä minä sillä, onhan vajassa valot. Vajan lamppu sanoi kuitenkin katkaisijaa kääntäessäni vaimeasti poks, ja minua laiskotti liikaa palatakseni otsalamppua hakemaan. Vajassa oli pimeää kuin mörön perseessä, ja hapuilin polttopuupinoa sokkona törmäillen seiniin ja kompastellen sytykekoreihin niin, että ryske vain kuului. Mietin, miltä touhuni mahtaisi näyttää, jos joku huolestunut ohikulkija (ikään kuin täällä sellaisia muka olisi) kuulisi aiheuttamani rytinän ja tulisi valon kanssa vajaan katsomaan, onko kaikki hyvin. Ajatus alkoi naurattaa minua ihan suunnattomasti. Lopulta sain kuin sainkin kahmittua koppani täyteen polttopuita ja hiipparoin takaisin töllille ollen jälleen kiitollinen siitä, ettei meillä ole vakituisia lähinaapureita. Olisi tässä touhussa nimittäin taas ihmeteltävää: siellä se naapurin hullu muija taas menee, pyörii säkkipimeässä vajassa törmäillen seiniin ja nauraa räkättäen itsekseen.
Loppuun kerrottakoon vielä farmiamme kohdanneesta iloisesta perhetapahtumasta. Silkkikanamme Hönö-Hempukka ei tainnut saada memoa, että talvi on tulossa, ja ryhtyi reilu kolme viikkoa sitten hautomapuuhiin. Nyt noista neljästä munasta kuoriutui neljä oikein virkeää tipua!
Jo haudonnan alkuvaiheessa päätin ottaa Hönö-Hempukan kanalasta tallin rauhaan hautomaan, sillä kanalan munintapesissä hautoessaan muilla kanoilla on paha tapa tunkea samaan pesään pyörimään. Usein tämä on johtanut siihen, että haudonnassa olevat munat rikkoutuvat tai tippuvat yli laidan teutaroivien kanojen kiistellessä pesästä.
Koska olemme joutuneet tekemään vuohien vuoksi pieniä karsinajärjestelyjä tallissa, oli uunituoreen kanaperheen sijoittelu hieman ongelmallista. Antti kuitenkin ratkaisi ongelman ja nikkaroi pupukarsinan kulmaukseen lokoisan pikku tipulan! Tipulan päälle viriteltiin lämpölamppu, jotteivat kylmälle arat untuvikot pääsisi vahingossakaan palelemaan.
Daltonit |
Emon opastuksella opetellaan jo syömään |
Voiko tästä mennä enää söpömmäksi, kysyn vaan. |
Tipula |
Tänään on Litvetin päivä. Vanhan kansan vuodenkierrossa "Litvetin liukkaista" on alkanut joulun odotus. Aionkin ilmoittaa hieman jouluallergiselle isännälle, että tästä päivästä lukien minua ei pitele enää mikään.
Ei siis muuta kuin tiptapit soimaan ja niiden rytmittämänä viikonloppua kohti!
Oih, miten ihanat kuvat niin tässä postauksessa kuin tuossa aikaisemmassa linkin takana! Herra Huu <3, kanat <3, maisemat <3 ! Toki myös lapsoset, sorry, tässä ei ole arvojärjestystä. Kirjoitat myös niin kivasti, että ihmettelen ellei joku kustantaja kohta älyä napata sinua kertomaan farmistanne ja elämästänne myös kansien välissä. Vaikka sellaisia lyhyitä tuokokuvia vuodenkierrosta. Tällaista blogista-myös-kansien-väliin on tapahtunut, kuten ehkä tiedätkin. (Toki en tiedä, haluaisitko edes.) Paranemisia sinne!
VastaaPoistaKiitos Airi, et arvaakaan kuinka kommenttisi hymyilytti ja ilahdutti! Minulla on itse asiassa ollut sellainen salainen haave (joskaan se ei enää ole niin salainen, kun sen tässä kerron :D ), että joskus vielä kirjoittaisin kirjan. Tuo "tuokiokuvia vuodenkierrosta" -ideahan on ihan mainio! :)
PoistaJa kiitos paranemistoivotuksista, niistä oli selkeästi apua sillä tänään on jo kaikilla vointi paljon parempi.
Äsken kommentoin vahingossa väärää postausta... jospa nyt tulisi oikiaan kohtaan. Olen kanssasi jyrkästi samaa mieltä ruusunpunaisten lasien tarpeellisuudesta! Miksi muuten ihmiselle olisi annettu mielikuvitus, ellei siksi, että voi nähdä itsensä satukirjan sankarina tai vähintäänkin romanttisen romaanin sankarittarena silloinkin, kun todellisuus ei ulkopuolisen silmin todellakaan siltä näytä :D
VastaaPoistaNiinpä, miksi oi miksi? :D Itsehän olen siis ihan täysipäiväisesti villahameen helmat hulmuten ja pellavainen esiliina yllä ahkeroiva 1700-luvun riuska mutta samalla lempeä ja neuvokas pientilan neito, joka kukoistavan yrttitarhansa antimilla hoivaa kyläläisten ja taisteluista palanneiden salskeiden sotureiden haaverit, huovuttaa villaa kynttilöiden valossa ja tarpeen tullen lähtee vaikka taistelun kahinoihin läheisiään ja kotikyläänsä puolustamaan... Muiden silmiin saattaa toki näyttää, että olenkin pieni ja vähän persjalkainen, isältä pöllityssä pilkkihaalarissa raahustava takkutukka joka lauleskelee itsekseen pipo silmillä.
PoistaMutta ne muut ovat ihan väärässä :D
Mä en kestä noita teidän eläinten nimiä! �� Hönö-Hempukka ja Kierosilmä-Sulevi on tämänhetkiset suosikkini. Marraskuuhun voisi soveltaa sitä teidän remonttimottoa: " älä ajattele, tee vaan. " Onneksi enää vain kuusi päivää jäljellä ja sitten on jo joulukuu.
VastaaPoistaMeillä on tullut vähän niin kuin tavaksi, ettemme nimeä eläimiämme saman tien, ellei niillä sitten ole nimeä jo valmiiksi, vaan annamme niiden ikään kuin valita omat nimensä :D
PoistaAh, niimpä <3 Mikään ei kestä ikuisesti, ei edes marraskuu! Löin juuri Jouluradion soimaan ja aloin siivota. Ulkona on kaunis ilma ja maanantaille lupailtiin lumisadetta. Flunssakin alkaa helpottaa. Kyllä tämä tästä vielä!
Vastaan: ei voi söpömmäksi muuttua :) - onnittelut tipuista. Tsemppiä arkeen ja toivottavasti sairastelut on pian läpikäyty!
VastaaPoistaNo ei minustakaan, pikkutiput ovat kyllä yksi sööteimmistä asioista ikinä! Kiitos onnitteluista ja tsempeistä, kyllä tässä alkaa funssankin suhteen taas elämä voittaa :)
PoistaKiitos tästä, tuli niin hyvä mieli! :) Näytin kanakuvia aviomiehellenikin, joka pitää aivan erityisesti kanoista, ja luin tuon aiemman postauksen. Nauratti se kanojen spa-osasto. :D Mitä ruusunpunaisiin laseihin tulee, mulla taitaa olla synnyinlahjana sellaiset..Saatan hetkellisesti olla hyvinkin synkkyyteen vaipuva ja elämän raadollisuudesta kärsivä, mutta koskaan se ei kestä kovin kauan, sillä siten en jaksa elää. Olen myös opetellut avoimesti hymyilemään kun hymyilyttää, vaikka sitä ei aina oikein hyvällä katsota. Mutta minusta hyväntuulisuus ei tarkoita sitä etteikö olisi tietoinen elämän realiteeteista.
VastaaPoistaToivottavasti flunssa väistyy kokonaan, poskionteloitten hoitamiseen olen huomannut timjamiteen juomisen auttavan, kun ne kuuman juoman 'huurut' auttavat osin jo ihan hengittämälläkin.
Kiva kuulla, että hyvä mieli tarttui! :)
PoistaItse olen myös vähän melankoliaan taipuvaista sorttia, mutta ihan kuten tuossa sanoit, myös itselläni taitavat ne, yhdessä kieron huumorintajun kanssa, estää siinä pidempiaikaista ryvettymistä. Tuon avoimesti hymyilemisen taidon olen myös opetellut. Täällä asuessa, kun kukaan ei näe, se on tullut ihan luonnostaan. Nykyään annan palaa jo ihan julkisestikin. Siihen havahtuu yleensä siinä kohtaa, kun vaikka kauppareissulla vastaantulija alkaa ensin vilkuilla olkansa yli ja sen jälkeen silmäillä itseään, että mille oikein hymyilen. Ainakin omissa kirjoissani sellainen perus hymy pyllyyn -asenne on jo vähän aikansa elänyt :)
Kiitos vinkistä, timjamia meillä on talvivarastoissa ja sillä sain kuin sainkin viimeiset tulehduksen rippeet talttumaan! Toivottavasti meidänkin perheen tautikierre olisi näiltä tiimoin selätetty.
Ihastuttavia kuvia taas - maailman kaunein kissa ja pikkutipusia :-) Helppo tulla hyvälle mielelle tällaisesta aamunavauksesta!
VastaaPoistaKiitos, tipusista ja kissoista on kyllä vaikea olla tulematta hyvälle tuulelle :)
PoistaIhanat kuvat! Kyllä korvessa on mukavaa - saa olla justihi niinku haluaa eikä tartte arastella että joku naapuri on heti siinä ikkunaa vastapäätä! 😊 Voi mitä perheonnea siellä tipuilla onkaan!
VastaaPoista