Olen optimistisesti odotellut kuivempia säitä hoitaakseni syksyn kerintäurakat loppuun saakka, mutta kymmenen päivän sääennuste ei anna piirunkaan vertaa toivoa siitä, että sumutihku ja ilmassa vellova kosteus hellittäisi. Koska lampaamme asuvat pihatossa ja valitsevat viettää suuren osan ajastaan ulkona, ehtivät villat suttaantua ja kuraantua. Niinpä olen nöyrtynyt marraskuisen märkyyden edessä ja ottanut kerintäsakset kauniiseen käteen.

Eilen parturointiaika koitti vaalealle suomenlammas Bambille. En ymmärrä tuon taivaallista lampaanvillan laatuluokituksista, mutta omiin hyppysiini Bambin villa on aivan ihastuttavaa: se on kuohkeaa, kiiltävää ja täynnä pientä, tiheää kiharaa, aivan kuin joku olisi käsitellyt lampaan kauttaaltaan pikkuruisella kreppiraudalla.

Kosteat kelit olivat kuitenkin jo tehneet tehtävänsä, ja villaan oli jo ehtinyt tarttua jonkin verran kuraa. Niinpä katsoin parhaaksi hieman huuhtaista kerinnän tuotoksia ja tarkastella sitten, minkälaiseen jatkojalostukseen villat soveltuvat. Laitoin villat isoon saaviin ja laskin päälle varoen reilusti haaleaa vettä. Jätin villat yöksi likoamaan kylpyhuoneeseen. Illalla Antti ja esikoinen huusivat hammaspesulla kuorossa, että täällä haisee lammas!

Nyt aamulla vauvan torkahtaessa tuumasin, että laitanpa lokoisasti lionneet villat kuivumaan samalla, kun särvin aamukahviani. Aloitan päivän työt kuin kelpo artesaani ikään, siemaillen virkistävää sumppia ilves-mukistani pehmitellen samalla töissä parkkiintuneita kätösiäni annoksella lampaanvillan hoitavaa lanoliinia.

Juupajuu. Yrittäessäni epätoivoisesti lirutella likaista huljuvettä lähes itseni kokoisesta saavista kipeine selkineni, kippasi koko paska (pardon my French) suihkun lattialle. Läimäisin suihkunurkkauksen oven kiinni ja toivoin, että tiiviste pitäisi kuraveden suihkukopin puolella. No ei pitänyt. Huljuvesi pulputti iloisesti oven alta ja minä liippasin sitä suihkulastalla hiki päässä. Silmissäni vilisi mitä eläväisimpiä kauhukuvia siitä, kun isäntä palaa viikon viimeiseltä työmaalta kotiin ja valssii ovesta sisään lampaanpapanan hajuiseen vesivahinkoon.

No, loppu hyvin kaikki hyvin. Sain tulvan taltutettua ja tulipa siinä samalla pestyä kylpyhuoneen lattia. Hienoinen eau de sheep shit jäi ilmaan leijumaan, mutta jos Antti kysyy, kerron sen olevan vain autenttisen artesaaniuden tuoksahdusta. Syytän koko jupakasta jälleen ilves-mukia. Pilaamassa meikäläisen aamuja ja astiakaappini feng shuita jo vuodesta 2012.





 Pakolliset hommathan on tietysti hoidettava säällä kuin säällä, mutta muuten ulkona vallitseva synkkyys ja pimeys eivät juuri houkuttele. Venla on ollut reipas apulaiseni eläintenhoitotoimissa, mutta muutoin olemme viettäneet aikaamme tukevasti sohvalla rötväten. Venla on tillittänyt Netflixistä Mashaa ja karhua ja minä olen uppoutunut mitä kiehtovimpaan kirjaan, joka käsittelee yhä tänäkin päivänä jossain määrin voimissaan porskuttavaa noitaperinnettä lounaisessa Englannissa. Eevi-vauva on tietysti lojunut menossa mukana. Hän täytti eilen neljä kuukautta ja on äimistyttävää, kuinka yllättäen tuo pieni, aina aurinkoinen pötkylä päästelee jo erilaisia ääniä, nauraa omille päristelyilleen, riemastuu silmittömästi erilaisista loruista ja lauluista eikä tahtoisi enää millään pysyä aloillaan. Farmin pyörittämisen ja eläinten hoidon vuoksi arkemme on aika toiminnantäyteistä, joten rauhoittuminen ja leppoisa lekottelu sylityksin on ollut ihan tervetullutta.

Eilen kuitenkin päätimme Venlan kanssa, että joku raja se on lojumisellakin. Lähdimme uhmaamaan ikkunasta pilkottavaa harmautta, jätimme Eevin isän kanssa kotiin ihmettelemään ja suuntasimme metsään, kun päivänvaloa oli vielä pieni tovi jäljellä.

Ikkunasta kurkistellessa maisema näyttää harmaalta ja synkältä, mutta kun itsensä saa väännettyä ulkosalle ilman sen kummempia tarkoitusperiä ja vailla kiirettä, on totuus toinen. 2-vuotiaan kanssa ulkoillessa tahti on sen verran verkkainen, että omakin mieli ehtii rauhoittua. Huomion kiinnittyessä yksityiskohtiin sitä huomaa, että luonto on tällaisenaankin oikeastaan todella kaunis. Tasainen ja ilmeetön valo toi uskomattoman kauniilla tavalla esiin talviunilleen valmistautuvan luonnon eri värisävyt.

Jos nenäni eteen lyötäisiin väripaletti ja minua pyydettäisiin maalaamaan taulu lempiväreilläni, taulusta löytyisivät juuri nuo sävyt, joita tämä marraskuinen maisema parhaillaan tarjoilee. Ryömin haltioissani pitkin pusikoita ja valokuvasin innoissani kuolleita kasvinkarahkoita Venlan huudellessa, että äitiii, mitä ihmettä sinä nyt teet. Vastatessani, että kuvaan näitä kauniita värejä, ihmetteli taapero, että missä on värejä, näytä minullekin värejä. 

 Metsässä ihmettelimme pienten kuusten oksilla helmeileviä vesipisaroita, valkoisia jäkäliä ja kaatunutta puuta. Venlaa suuri mänty paksuine, ilmaan nousseine juurineen hieman pelotti. Pikkuihminen kuunteli huuli pyöreänä kun kerroin, kuinka puu imee juurillaan maasta vettä ja ravinteita, ja siten kasvaa isoksi ja korkeaksi. Hämärän hiipiessä lähdimme talsimaan kotia kohti. Kävelymatkalla kotiin Venlaa pohditutti, miksi puiden täytyi kaatua. Kerroin, että tämä kyseinen puu oli kaatunut myrskyssä ja olin hiljaa mielessäni kiitollinen siitä, ettei retkemme ollut päätynyt hakkuuaukealle, siinä sitä vasta olisikin ollut selittämistä. Metsästä Venla kantoi kotiin ylpeänä käpyjä, joita hän oli kerännyt pikkuiseen vasuunsa. Kyllä isi nyt hämmästyy, minä näytän isille kaikkia näitä minun käpyjä!

Kotiin päästyämme taapero esitteli ylpeänä käpysaalistaan. Käpysiä piti juosta kilvan ihailemassa pitkin iltaa koko perheen voimin. Kun lupasin, että voimme kuivattaa kävyt uunissa ja tehdä niistä joulukoristeita, pienen ihmisen silmät kirkastuivat entisestään.

Laitoin kävyt uuniritilälle leivinpaperin päälle, ja nyt ne paistuvat parhaillaan noin 90-asteisen uunin lämmössä. Antin palatessa töistä töllissä tuoksahtaa vahvasti lampaalle, kylpyhuoneessa lojuu kuivumassa märkää villaa ja keittiössä on tarjolla pellillinen uunituoreita männynkäpyjä.

Kyllä isi nyt hämmästyy.




 Metsästä palatessamme kävelimme kotitietä pitkin tulevan kasvimaani ohi. Näin myöhäissyksyllä kasvimaajuttujen saattaisi jo kuvitella aikalailla sesongin ulkopuolella, mutta nyt on itse asiassa hyvä hetki rakentaa kasvimaata ja helpottaa näin kevättä, jolloin urakkalista repeilee muutenkin liitoksistaan.

Tuleva kasvimaamme on reilun aarin kokoinen. Mittanauhan kanssa hääriessäni sain kooksi noin 108 neliömetriä. Useimmiten puutarhatöitä touhuillessani minulla ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä olen tekemässä. Sama pätee nyt tähän tulevaan vihannestilkkuuni.

Pitkään pohdin, toteuttaisinko tulevan vihannesmaani permakulttuurin mukaisin keinoin, vai nopeuttaisinko prosessia mylläämällä maan nopeasti Avantilla. Tilanne tosin olisi kummassa vaan tapauksessa aikalailla potaatous-poteitous, sillä tähän hätään en äkkiseltään keksi, mistä löytäisimme isännän kanssa sopivan hetken sellaiselle romanntiselle, kahdenkeskiselle ajalle, että hän ehtisi perehdyttää minut Avantin kauhakuormaajan käytön saloihin. Toisaalta taas, olisin innokas kokeilemaan kasvimaan perustamista alusta alkaen permakulttuurisin menetelmin niin kutsutulla no dig -periaatteella, kun siihen olisi tarjolla näin loistava mahdollisuus... Se taas vaatisi jo hieman enemmän aikaa ja odottelua, mutta toisaalta, mikäs kiire tässä.

Kasvimaan perustamiseen ja sen pohdintaan palailen kuitenkin vielä paremmin omassa postauksessaan, vaikka voipi olla, että kaikki ovat tähän aikaan vuodesta jo ihan tukka täynnä vihannespenkkejä ja puutarhatouhuja. Täällä kuitenkin taotaan niin kauan, kun rauta on kuumaa. Tai tässä tapauksessa, kun maa on sulaa.





Mukavaa viikonloppua ja ihanaa isänpäivää kaikille, jotka sellaista viettävät!