Marras-sana merkitsee kuollutta tai vainajaa. Kansanuskomusten mukaan sillä on saatettu tarkoittaa myös kuoleman ennusmerkkiä.

Tänä kekriaamuna tunnelma ulkosalla on ollut hyvin martainen. Kuun alku on ainakin ollut nimensä veroinen.






Kekriaamuna viimeiseksi sängystä noussutta on ennen vanhaan kutsuttu köyriksi. Tänä aamuna sen manttelin perijä oli meidän isäntä. Hän peri sen, no, itseltään. Itse heräsin varhain, sen on näin vanhan kansan vuodenvaihteessa ennustettu merkitsevän virkeää tulevaa vuotta. Saas nähdä sitten, pitääkö enne kutinsa.

Eräs kuoleman enne on liidellyt toistuvasti vahtaamassa kanojamme pihamme yllä. Samainen nuori kanahaukka, joka sai meiltä ateriakseen nuoren kukon, on palannut pihamaallemme toistuvasti kärkylle helpon aterian toivossa. Siksi onkin helpotus, että nuori kanaparvemme muuttaa tänään kukkoineen uuteen kotiinsa. Pääni on pyörinyt viikkotolkulla kuin emopöllöllä, jolla on pesä hukassa, kun olen ollut valmiuksissa hätistämään haukkaa ettei ihan jäisi asumaan. Niin paljon kuin pidänkin ajatuksesta, että luonnon otukset viihtyvät pihallamme, kanojen ja haukan eloonjäämistaistelussa olen puolueellinen tuomari ja suosin kanoja.





Aamu alkoi virkeästi pyydystellessäni nuorta kanaparvea laatikoihin. Teippasin laatikot eteisessä pitävämmiksi. En varmastikaan ole ensimmäinen kissan omistaja, joka tätä ihmettelee, mutta mikä ihmeen ikiaikainen yhteys on kissoilla ja pahvilaatikoilla? Aina kun sain yhden kissan teipatusta laatikosta mellastamasta, pujahti jostain tilalle kaksi lisää.

Liippasi läheltä, etteivät tulevat omistajat saaneet viiden siivekkään sijasta viittä kissaa. Loppujen lopuksi laatikoissa kuitenkin lymysi sopiva määrä oikean eläinlajin edustajia. Ainakin uskoisin niin. No, jos meiltä on tämän päivän jälkeen kissa tai useampi kateissa, tiedän ainakin, mistä lähteä ensimmäiseksi kyselemään.






Marraskuiseen kekri-iltaamme emme ole tällä kertaa järjestelleet pitoja tai sen kummempia kinkereitä. Vietämme lokoisasti aikaa perheen kesken ja teemme hyvää ruokaa. Koska juhlan teemaan kuuluu myös vainajien kunnioittaminen, lämmitämme saunan. Muinaisuskon mukaan vainajat täytyy saunottaa kunnolla, olihan manan mailla viileää ja hyistä ja tuonpuoleisen verhon ohetessa henget hakeutuivat mielellään saunan lämpöön sulattelemaan. Perinteisesti isännän piti menemän kuumaan saunaan keskiyöllä, saunoa henkien kanssa ja heittää heille kunnolla löylyä. Saunan jälkeen isännän hommiin kuului houkutella vainajat takaisin kalmistolle, jotteivat jäisi koko vuodeksi nurkkiin hyörimään.

Kuolleiden suut tuntuvat napsaavan kansanperinteen mukaan taajaan tahtiin, niin myös tässä tapauksessa. Paras konsti henkien houkuttelemiseksi olikin viina, mikäpä muukaan. Talon sännän tuleekin saunasta poistuessaan pirskotella viinatippoja polulle ja johdattaa näin vainajat takaisin kalmiston suuntaan.

Lämmittelen tässä parhaillani Anttia ajatukselle, että hän pitäisi tänä kekriyönä saunaillan vainajahenkien kanssa. Emme juo kumpikaan teräviä, mutta onneksi kaapeissa pyörii jokusia lahjaksi saatuja viinaputeleita. Näillä kelpaa kestitä kuolleita ja houkutella heidät sen jälkeen takaisin tiehensä. Anttia ajatus naurattaa, mutta onneksi kekriperinteisiin kuuluu myös talon isännän humaltuminen tulevan vuoden sato-onnen varmistamiseksi. Ehkäpä siis tuo meidän talon isäntä ei pidä enää keskiyöllä muutaman oluen jälkeen viinaksien pirskottelua pihatielle yhtään niin hulluna ideana.





Oikein perinteikästä, tunnelmallista ja leppeää kekriä, toivottelee täältä Kesärannan farmilta koko meidän väki!