Ruusunpunaiset kakkulat silmillä
23.11.2018
Karmea flunssa on viipyillyt ei-toivottuna vieraanamme nyt kahden viikon ajan. Ensimmäisenä sairastui vauva ja vauvan parannuttua räkätaudin nappasi esikoinen. Hänen köhänsä helpottaessa sairastuin itse, ja sen lisäksi Eevi alkoi oireilla uudestaan. Nyt vauvan olo alkaa olla onneksi taas helpottamaan päin, mutta itse olen niistänyt ja rimpuillut tulehtuneiden poskionteloideni kanssa jo puolitoista viikkoa.
Ainoastaan isäntä on onnistunut pujottelemaan räkäisten nenäliinojen ja pikkuniistäjien lomassa pysyen terveenä kuin pukki. En voi lakata ihmettelemästä, kuinka hän sen tekee.
Aamulla heräsimme lasten kanssa lämpimien vällyjen alta yöpakkasen kylmettämässä töllissä. Kokeilin varovasti ujuttaa jalkaani peiton alta ja totesin Venlalle, että hyrrr, ei pysty, on niin kylmä! Esikoinen teki saman perässä, katsoi minua ähkäisten ja totesi, että ei äiti, täällä on vain vähän viileää. Jäätyäni kiinni ilmiselvästä liioittelusta, en voinut kuin skarpata ja koikkelehtia keittiöön tölliä lämmittämään.
Emme saaneet optimistisesta asenteesta huolimatta talvivalmistelujamme tehtyä kekriin mennessä, joten viimeiset päivät ennen pakkasten tuloa olivat täynnä haipakkaa. Päätimme, että lampaiden tarhan pohja olisi sittenkin viisainta putsata vanhoista heinistä nyt syksyllä, jotta saisimme ison urakan pois muutenkin täyteen tuupatulta kevään työlistalta. Se nakki napsahti Antille, sillä hän A) osaa ajaa Avantia ja B) ei koe jokaisella hengenvedolla pakottavaa tarvetta niistää. Isäntä onkin painanut pitkää päivää suunnattuaan aina täyden työpäivän jälkeen vielä farmin töiden kimppuun, kun itse olen keskittynyt lähinnä pakollisiin ruokinta- ja vesienkantokierroksiin ja hoitamaan köhäisiä pikku potilaita sisätiloissa.
Nämä marraskuun lyhyet, synkeät päivät kieltämättä tarjoilevat aika häikäilemättömästi nurjempaa puolta siitä, mitä tällainen elämäntapa tuo tullessaan. Aina silloin tällöin, kun kuulen tai luen jonkun haaveilevan maalaiselämästä vanhassa torpassa luonnon keskellä eläimiä hoivaten, saapuu siihen ennen pitkää joku kehottamaan, että kannattaisi ottaa ruusunpunaiset lasit pois silmiltä ja miettimään asioita realistisesti.
No, totta toki toinen puoli. Olen kuitenkin huomannut tässä parin vuoden aikana kääntäväni tuota neuvoa yhä hanakammin päälaelleen. Ruusunpunaisista kakkuloista on tullut ennemminkin luottoasuste, jotka nykäisen nenälleni aina, kun arkisen aherruksen "realiteetit" uhkaavat painaa päälle.
Tom Hodgkinson kertoo kirjassaan Vapauden ylistys erään ilahduttavan esimerkin aiheesta. Hän kirjoittaa:
"Minulle hevonen on erityisen tärkeä myös siksi, että sen selässä voi kuvitella itsensä keskiajan ritariksi. Vaikka tuppaankin näyttämään aika naurettavalta, kun ratsastan polkupyöräkypärä päässä ja kumisaappaat jalassa matalalla pikku ponilla, joka ei ole kaukana shirenhevosesta, pystyn silti näkemään itseni trubaduuri Thomas IX de Martinhoeksi, matkalla etsimään valtiatartani ajatellen jo malttamattomana seuraavassa linnassa illalla odottavaa musiikkia ja hauskanpitoa, hyvää seuraa, joutsenia, trappeja, maustettua viiniä ja roihuavaa nuotiota..."
Voi kyllä! Tunnistan itseni täysin tuollaisesta ajattelutavasta, jossa arjen realiteetit tuupataan hetkeksi sivuun ja, no, leikitään. Pikku ripauksella mielikuvitusta voi paskanlapioinnin hyisessä marrasillassa otsalampun valossa kuorruttaa hempeällä kerroksella maalaisromantiikkaa.
Marraskuun mukanaan tuoma alakulo on onneksi helpottanut hiukan ilmojen kylmettyä. Kuulas, raikas ilma ja maata verhoava kuura saavat maiseman näyttämään valoisammalta. Kotijärvikin on saanut ohuen jääpeitteen.
Pimeys tulee päivä päivältä aikaisemmin. Tänne pökköperälle eivät katuvalot paljoa kajastele, mutta yllättävän hyvin sitä ihminen tottuu elämään muina menninkäisinä jatkuvassa hämäryydessäkin. Eilen tölliä lämmittäessäni polttopuut loppuivat, ja minun oli lähdettävä vajalle hakemaan puukoppaan täydennystä. Unohdin otsalampun, mutta mitä minä sillä, onhan vajassa valot. Vajan lamppu sanoi kuitenkin katkaisijaa kääntäessäni vaimeasti poks, ja minua laiskotti liikaa palatakseni otsalamppua hakemaan. Vajassa oli pimeää kuin mörön perseessä, ja hapuilin polttopuupinoa sokkona törmäillen seiniin ja kompastellen sytykekoreihin niin, että ryske vain kuului. Mietin, miltä touhuni mahtaisi näyttää, jos joku huolestunut ohikulkija (ikään kuin täällä sellaisia muka olisi) kuulisi aiheuttamani rytinän ja tulisi valon kanssa vajaan katsomaan, onko kaikki hyvin. Ajatus alkoi naurattaa minua ihan suunnattomasti. Lopulta sain kuin sainkin kahmittua koppani täyteen polttopuita ja hiipparoin takaisin töllille ollen jälleen kiitollinen siitä, ettei meillä ole vakituisia lähinaapureita. Olisi tässä touhussa nimittäin taas ihmeteltävää: siellä se naapurin hullu muija taas menee, pyörii säkkipimeässä vajassa törmäillen seiniin ja nauraa räkättäen itsekseen.
Loppuun kerrottakoon vielä farmiamme kohdanneesta iloisesta perhetapahtumasta. Silkkikanamme Hönö-Hempukka ei tainnut saada memoa, että talvi on tulossa, ja ryhtyi reilu kolme viikkoa sitten hautomapuuhiin. Nyt noista neljästä munasta kuoriutui neljä oikein virkeää tipua!
Jo haudonnan alkuvaiheessa päätin ottaa Hönö-Hempukan kanalasta tallin rauhaan hautomaan, sillä kanalan munintapesissä hautoessaan muilla kanoilla on paha tapa tunkea samaan pesään pyörimään. Usein tämä on johtanut siihen, että haudonnassa olevat munat rikkoutuvat tai tippuvat yli laidan teutaroivien kanojen kiistellessä pesästä.
Koska olemme joutuneet tekemään vuohien vuoksi pieniä karsinajärjestelyjä tallissa, oli uunituoreen kanaperheen sijoittelu hieman ongelmallista. Antti kuitenkin ratkaisi ongelman ja nikkaroi pupukarsinan kulmaukseen lokoisan pikku tipulan! Tipulan päälle viriteltiin lämpölamppu, jotteivat kylmälle arat untuvikot pääsisi vahingossakaan palelemaan.
Daltonit |
Emon opastuksella opetellaan jo syömään |
Voiko tästä mennä enää söpömmäksi, kysyn vaan. |
Tipula |
Tänään on Litvetin päivä. Vanhan kansan vuodenkierrossa "Litvetin liukkaista" on alkanut joulun odotus. Aionkin ilmoittaa hieman jouluallergiselle isännälle, että tästä päivästä lukien minua ei pitele enää mikään.
Ei siis muuta kuin tiptapit soimaan ja niiden rytmittämänä viikonloppua kohti!
Nelikuinen kuopuksemme
15.11.2018
Kipusin eräänä päivänä vintille penkomaan laatikoita, joihin olemme säilöneet Venlan vauva-aikojen vaatteita. Koon 62 vaatteet olivat jääneet Eevi-vauvalle jo auttamattoman pieniksi, ja kuusvitosetkin kirrasivat jo varpaista.
Kaivoin säilytyslaatikkoa, jonka kannessa olevaan jesarinpalaan oli kirjoitettu 68-70. Löysin sieltä Eeville sopivan näköiset puolipotkuhousut ja ihmettelin hetken, miksi housujen jalkaosat olivat jalkapohjien kohdilta tummentuneet. Sitten tajusin, että isosiskollehan samaiset puolipotkarit olivat sopivaa kokoa vasta noin kolme kuukautta vanhempana, seitsemänkuisena, jolloin Venla opetteli jo kävelemään!
Ei sillä, ettäkö Eevi olisi kovin isokokoinen vauva: ennemminkin hän on sellainen roteva keskikäyrän tyttö, siinä missä isosiskonsa oli vauva-aikanaan aika siro ja pikkuinen.
Tuntuu käsittämättömältä, että takana on jälleen neljä kuukautta vauvaperhe-elämää. Luulen, että ajan nopea kuluminen ja tarve ihmetellä sitä jatkuvasti tulevat vauvan kanssa samassa paketissa.
Kuopuksemme Eevi on ollut alusta alkaen helppo ja hyväntuulinen vauva. Yöunet pikkupätkä on nukkunut alusta alkaen hyvin. Hyvin nukutut yöt eivät tietenkään ole vauvaperheessä itsestäänselvyys. Esikoisen kanssa tuli koettua sekin lysti, kun vauva ei nuku öitään kunnolla ensimmäiseen vuoteen. Väittäisin, että muistikuvat silloisista fiiliksistä ovat vielä tuoreita, mikäli ylipäätään muistaisin tuosta vuodesta jotain. Koko Venlan vauvavuoden ajan olin kuitenkin niin tolkuttoman väsynyt, ettei siitä ole jäänyt oikein mitään mieleen. Sen verran muistan, että kävelin paljon päin seiniä ja hihittelin itsekseni.
Sitä suuremmalla syyllä olen äärimmäisen kiitollinen kuopuksen hyvistä unenlahjoista. Etenkin kun olemme alusta pitäen olleet sitä mieltä, että kaksi on meille passeli lapsiluku ja nyt Eevin myötä tuntuu entistäkin enemmän siltä, että perheemme on nyt kokonainen, olen iloinen siitä, että olen tällä kierroksella virkeämpi ja pystyn jopa nauttimaan tästä vauva-ajasta. Vaikka kaipa minä nautin siitä ensimmäiselläkin kerralla. Luulisin ainakin. Hah, kun en muista.
Näin nelikuisena vauvan kehitys on huimaa, ja Eevi muuttuu päivä päivältä pienestä ihmisenalusta enemmän omanlaiseksi persoonakseen. Hän osaa jo selkeästi ilmaista erilaisia tunteitaan ja tarpeitaan, ja ymmärtää syy-seuraussuhteita sekä sitä, että pystyy omalla toiminnallaan vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Vauva tunnistaa jo perheenjäsenet ja muutenkin tutut ihmiset tuntemattomista, ja myös hieman vierastaa oudompia kasvoja. Tuttujen näkeminen puolestaan kirvoittaa jo leveän virneen, naureskelua ja kosolti erilaisia pärinöitä, pörinöitä ja jokelteluja.
Eevi on hyvin seurallinen ja tarvitsee paljon läheisyyttä, eikä viihdy pitkiä aikoja kierimässä ja pyörimässä lattialla omissa touhuissaan, vaikka sekin menee kohtuullisina annoksina. Mieluiten pikkupätkä kuitenkin höpöttelisi ja seurustelisi, kuuntelisi lauluja ja loruja ja muutenkin touhuaisi muun perheen touhuissa mukana. Hän tavoittelee jo hanakasti tavaroita hyppysiinsä ja ihan kaikki kiinni saatu pitää laittaa suuhun. Koska onhan se nyt tärkeää selvittää, minkälainen suutuntuma on esimerkiksi leluapinalla, isosiskon paidanhelmalla tai äidin hiustukolla.
No, ihan hyvin. Rutiinit täytyi tietysti viilata täysin uuteen uskoon vauvan myötä, ja alussa viilaamista riitti.
Lähtökohdat olivat siinä mielessä suotuisat, että sekä esikoinen että eläimet suhtautuivat vauvaan heti alusta alkaen oikein hyvin. Isosisko Venlan uhmaikä tosin nousi kertalaakista uusiin sfääreihin, mutta mustat sukat eivät ole onneksi vaikuttaneet siihen, miten Venla suhtautuu vauvaan. Isosisko hoitaa vauvaa mielellään, juttelee tälle mukavia ja lohduttaa, mikäli Eevillä tulee suru puseroon. Usein hän myös toteaa, että "Eevi on minun parhakkain kaveri".
Vauvan esittelystä kissoille en osannut alun alkaenkaan olla huolissani, ne kun suhtautuvat aika rennolla meiningillä kaikkeen ja hakeutuvat vähin äänin omiin oloihinsa aina, mikäli meno ei miellytä. Koirien sopeutuminen sen sijaan pohditutti etukäteen, mutta eipä niiden maailma tuntunut uudesta ihmisperheenjäsenestä kauheasti mullistuvan. Ehkäpä pieni vauva tuntui vauhdikkaaseen taaperoon tottuneiden hauvojen mittapuulla varsin harmittomalta. Toisaalta vaikutti myös siltä, että ne osasivat jopa odottaa pienen ihmisen ilmaantumisesta tämän sekalaisen "laumamme" jatkoksi.
Koska Eevi ei nukahtanut päiväunilleen ensimmäisinä kuukausinaan juuri muualle kuin syliin (ja heräsi heti, jos yritin laskea häntä käsistäni toisaalle nukkumaan), oli kantoliina alkuaikojemme pelastus. Marsupi-merkkinen neliökantoliina toimi hyvin kesähelteilläkin, sillä se on kevyt, ohut ja hengittävä, ja sen lisäksi tällaisen tottumattoman tumpelonkin oli helppo asentaa vauva liinan kyytiin ilman ylimääräisiä apukäsiä. Kyseinen liina on vilahdellut ainakin tällä videolla ja loppukesän metsäretkestämme kertovassa postauksessa.
Kolmen-neljän kuukauden iässä Eevi innostui onneksi myös vaunupäikkäreistä. Vaikka neliöliina olikin näppärä hätäapu, jonka avulla sain päivittäiset työt tehtyä ankarimmankin sylittelyvaiheen aikana, sujuvat hommat kieltämättä ketterämmin kun vauva ei roiku kaiken aikaa tiellä eturepussa.
Vaunuihin oppimisen myötä myös päiväuniaikoihin on tullut selkeämpi rytmi, mikä taas helpottaa vietävästi farmin arjen pyöritystä. On ihanaa, kun saatan tehdä työni rauhassa, ja voin jopa suunnitella päivän kulkua Eevin päiväuniaikojen puitteissa etukäteen. Pienen vauvan kanssa tulee toki aina välillä muuttujia matkaan, mutta on kiva, kun ainakin pääpiirteittäin jotain pystyy tekemään juoksematta jatkuvasti jäniksen selässä. Samalla herää toivo siitä, että vauva tosiaankin kasvaa kaiken aikaa, ja pian hektisin vaihe helpottaa. Tai no, ei helpota. Muuttaa vain muotoaan.
Noin, siinä hiukan kuulumisia täältä meidän perheen vauvanurkkauksesta! Huomenna esikoinen lähtee mummalaan yökyläilemään, joten pistämme isännän kanssa hösseliksi ja yritämme keskittyä remonttihommiin ja sellaisiin farmin töihin, jotka sujuvat hieman joutuisammin ilman 2,5-vuotiasta apulaista. Kaksi lammastakin on vielä kerimättä, ja projekti olisi tarkoitus viedä huomenna maaliin saakka, jotta pääsen pakkaamaan loputkin villat kehräämölle lähetettävää kuormaa varten!
Pesuvesien, käpyjen ja martaisen luonnon kaikki ruskean sävyt
9.11.2018
Olen optimistisesti odotellut kuivempia säitä hoitaakseni syksyn kerintäurakat loppuun saakka, mutta kymmenen päivän sääennuste ei anna piirunkaan vertaa toivoa siitä, että sumutihku ja ilmassa vellova kosteus hellittäisi. Koska lampaamme asuvat pihatossa ja valitsevat viettää suuren osan ajastaan ulkona, ehtivät villat suttaantua ja kuraantua. Niinpä olen nöyrtynyt marraskuisen märkyyden edessä ja ottanut kerintäsakset kauniiseen käteen.
Eilen parturointiaika koitti vaalealle suomenlammas Bambille. En ymmärrä tuon taivaallista lampaanvillan laatuluokituksista, mutta omiin hyppysiini Bambin villa on aivan ihastuttavaa: se on kuohkeaa, kiiltävää ja täynnä pientä, tiheää kiharaa, aivan kuin joku olisi käsitellyt lampaan kauttaaltaan pikkuruisella kreppiraudalla.
Kosteat kelit olivat kuitenkin jo tehneet tehtävänsä, ja villaan oli jo ehtinyt tarttua jonkin verran kuraa. Niinpä katsoin parhaaksi hieman huuhtaista kerinnän tuotoksia ja tarkastella sitten, minkälaiseen jatkojalostukseen villat soveltuvat. Laitoin villat isoon saaviin ja laskin päälle varoen reilusti haaleaa vettä. Jätin villat yöksi likoamaan kylpyhuoneeseen. Illalla Antti ja esikoinen huusivat hammaspesulla kuorossa, että täällä haisee lammas!
Nyt aamulla vauvan torkahtaessa tuumasin, että laitanpa lokoisasti lionneet villat kuivumaan samalla, kun särvin aamukahviani. Aloitan päivän työt kuin kelpo artesaani ikään, siemaillen virkistävää sumppia ilves-mukistani pehmitellen samalla töissä parkkiintuneita kätösiäni annoksella lampaanvillan hoitavaa lanoliinia.
Juupajuu. Yrittäessäni epätoivoisesti lirutella likaista huljuvettä lähes itseni kokoisesta saavista kipeine selkineni, kippasi koko paska (pardon my French) suihkun lattialle. Läimäisin suihkunurkkauksen oven kiinni ja toivoin, että tiiviste pitäisi kuraveden suihkukopin puolella. No ei pitänyt. Huljuvesi pulputti iloisesti oven alta ja minä liippasin sitä suihkulastalla hiki päässä. Silmissäni vilisi mitä eläväisimpiä kauhukuvia siitä, kun isäntä palaa viikon viimeiseltä työmaalta kotiin ja valssii ovesta sisään lampaanpapanan hajuiseen vesivahinkoon.
No, loppu hyvin kaikki hyvin. Sain tulvan taltutettua ja tulipa siinä samalla pestyä kylpyhuoneen lattia. Hienoinen eau de sheep shit jäi ilmaan leijumaan, mutta jos Antti kysyy, kerron sen olevan vain autenttisen artesaaniuden tuoksahdusta. Syytän koko jupakasta jälleen ilves-mukia. Pilaamassa meikäläisen aamuja ja astiakaappini feng shuita jo vuodesta 2012.
Pakolliset hommathan on tietysti hoidettava säällä kuin säällä, mutta muuten ulkona vallitseva synkkyys ja pimeys eivät juuri houkuttele. Venla on ollut reipas apulaiseni eläintenhoitotoimissa, mutta muutoin olemme viettäneet aikaamme tukevasti sohvalla rötväten. Venla on tillittänyt Netflixistä Mashaa ja karhua ja minä olen uppoutunut mitä kiehtovimpaan kirjaan, joka käsittelee yhä tänäkin päivänä jossain määrin voimissaan porskuttavaa noitaperinnettä lounaisessa Englannissa. Eevi-vauva on tietysti lojunut menossa mukana. Hän täytti eilen neljä kuukautta ja on äimistyttävää, kuinka yllättäen tuo pieni, aina aurinkoinen pötkylä päästelee jo erilaisia ääniä, nauraa omille päristelyilleen, riemastuu silmittömästi erilaisista loruista ja lauluista eikä tahtoisi enää millään pysyä aloillaan. Farmin pyörittämisen ja eläinten hoidon vuoksi arkemme on aika toiminnantäyteistä, joten rauhoittuminen ja leppoisa lekottelu sylityksin on ollut ihan tervetullutta.
Eilen kuitenkin päätimme Venlan kanssa, että joku raja se on lojumisellakin. Lähdimme uhmaamaan ikkunasta pilkottavaa harmautta, jätimme Eevin isän kanssa kotiin ihmettelemään ja suuntasimme metsään, kun päivänvaloa oli vielä pieni tovi jäljellä.
Ikkunasta kurkistellessa maisema näyttää harmaalta ja synkältä, mutta kun itsensä saa väännettyä ulkosalle ilman sen kummempia tarkoitusperiä ja vailla kiirettä, on totuus toinen. 2-vuotiaan kanssa ulkoillessa tahti on sen verran verkkainen, että omakin mieli ehtii rauhoittua. Huomion kiinnittyessä yksityiskohtiin sitä huomaa, että luonto on tällaisenaankin oikeastaan todella kaunis. Tasainen ja ilmeetön valo toi uskomattoman kauniilla tavalla esiin talviunilleen valmistautuvan luonnon eri värisävyt.
Jos nenäni eteen lyötäisiin väripaletti ja minua pyydettäisiin maalaamaan taulu lempiväreilläni, taulusta löytyisivät juuri nuo sävyt, joita tämä marraskuinen maisema parhaillaan tarjoilee. Ryömin haltioissani pitkin pusikoita ja valokuvasin innoissani kuolleita kasvinkarahkoita Venlan huudellessa, että äitiii, mitä ihmettä sinä nyt teet. Vastatessani, että kuvaan näitä kauniita värejä, ihmetteli taapero, että missä on värejä, näytä minullekin värejä.
Metsässä ihmettelimme pienten kuusten oksilla helmeileviä vesipisaroita, valkoisia jäkäliä ja kaatunutta puuta. Venlaa suuri mänty paksuine, ilmaan nousseine juurineen hieman pelotti. Pikkuihminen kuunteli huuli pyöreänä kun kerroin, kuinka puu imee juurillaan maasta vettä ja ravinteita, ja siten kasvaa isoksi ja korkeaksi. Hämärän hiipiessä lähdimme talsimaan kotia kohti. Kävelymatkalla kotiin Venlaa pohditutti, miksi puiden täytyi kaatua. Kerroin, että tämä kyseinen puu oli kaatunut myrskyssä ja olin hiljaa mielessäni kiitollinen siitä, ettei retkemme ollut päätynyt hakkuuaukealle, siinä sitä vasta olisikin ollut selittämistä. Metsästä Venla kantoi kotiin ylpeänä käpyjä, joita hän oli kerännyt pikkuiseen vasuunsa. Kyllä isi nyt hämmästyy, minä näytän isille kaikkia näitä minun käpyjä!
Kotiin päästyämme taapero esitteli ylpeänä käpysaalistaan. Käpysiä piti juosta kilvan ihailemassa pitkin iltaa koko perheen voimin. Kun lupasin, että voimme kuivattaa kävyt uunissa ja tehdä niistä joulukoristeita, pienen ihmisen silmät kirkastuivat entisestään.
Laitoin kävyt uuniritilälle leivinpaperin päälle, ja nyt ne paistuvat parhaillaan noin 90-asteisen uunin lämmössä. Antin palatessa töistä töllissä tuoksahtaa vahvasti lampaalle, kylpyhuoneessa lojuu kuivumassa märkää villaa ja keittiössä on tarjolla pellillinen uunituoreita männynkäpyjä.
Kyllä isi nyt hämmästyy.
Metsästä palatessamme kävelimme kotitietä pitkin tulevan kasvimaani ohi. Näin myöhäissyksyllä kasvimaajuttujen saattaisi jo kuvitella aikalailla sesongin ulkopuolella, mutta nyt on itse asiassa hyvä hetki rakentaa kasvimaata ja helpottaa näin kevättä, jolloin urakkalista repeilee muutenkin liitoksistaan.
Tuleva kasvimaamme on reilun aarin kokoinen. Mittanauhan kanssa hääriessäni sain kooksi noin 108 neliömetriä. Useimmiten puutarhatöitä touhuillessani minulla ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä olen tekemässä. Sama pätee nyt tähän tulevaan vihannestilkkuuni.
Pitkään pohdin, toteuttaisinko tulevan vihannesmaani permakulttuurin mukaisin keinoin, vai nopeuttaisinko prosessia mylläämällä maan nopeasti Avantilla. Tilanne tosin olisi kummassa vaan tapauksessa aikalailla potaatous-poteitous, sillä tähän hätään en äkkiseltään keksi, mistä löytäisimme isännän kanssa sopivan hetken sellaiselle romanntiselle, kahdenkeskiselle ajalle, että hän ehtisi perehdyttää minut Avantin kauhakuormaajan käytön saloihin. Toisaalta taas, olisin innokas kokeilemaan kasvimaan perustamista alusta alkaen permakulttuurisin menetelmin niin kutsutulla no dig -periaatteella, kun siihen olisi tarjolla näin loistava mahdollisuus... Se taas vaatisi jo hieman enemmän aikaa ja odottelua, mutta toisaalta, mikäs kiire tässä.
Kasvimaan perustamiseen ja sen pohdintaan palailen kuitenkin vielä paremmin omassa postauksessaan, vaikka voipi olla, että kaikki ovat tähän aikaan vuodesta jo ihan tukka täynnä vihannespenkkejä ja puutarhatouhuja. Täällä kuitenkin taotaan niin kauan, kun rauta on kuumaa. Tai tässä tapauksessa, kun maa on sulaa.
Mukavaa viikonloppua ja ihanaa isänpäivää kaikille, jotka sellaista viettävät!
Marras
3.11.2018
Marras-sana merkitsee kuollutta tai vainajaa. Kansanuskomusten mukaan sillä on saatettu tarkoittaa myös kuoleman ennusmerkkiä.
Tänä kekriaamuna tunnelma ulkosalla on ollut hyvin martainen. Kuun alku on ainakin ollut nimensä veroinen.
Kekriaamuna viimeiseksi sängystä noussutta on ennen vanhaan kutsuttu köyriksi. Tänä aamuna sen manttelin perijä oli meidän isäntä. Hän peri sen, no, itseltään. Itse heräsin varhain, sen on näin vanhan kansan vuodenvaihteessa ennustettu merkitsevän virkeää tulevaa vuotta. Saas nähdä sitten, pitääkö enne kutinsa.
Eräs kuoleman enne on liidellyt toistuvasti vahtaamassa kanojamme pihamme yllä. Samainen nuori kanahaukka, joka sai meiltä ateriakseen nuoren kukon, on palannut pihamaallemme toistuvasti kärkylle helpon aterian toivossa. Siksi onkin helpotus, että nuori kanaparvemme muuttaa tänään kukkoineen uuteen kotiinsa. Pääni on pyörinyt viikkotolkulla kuin emopöllöllä, jolla on pesä hukassa, kun olen ollut valmiuksissa hätistämään haukkaa ettei ihan jäisi asumaan. Niin paljon kuin pidänkin ajatuksesta, että luonnon otukset viihtyvät pihallamme, kanojen ja haukan eloonjäämistaistelussa olen puolueellinen tuomari ja suosin kanoja.
Aamu alkoi virkeästi pyydystellessäni nuorta kanaparvea laatikoihin. Teippasin laatikot eteisessä pitävämmiksi. En varmastikaan ole ensimmäinen kissan omistaja, joka tätä ihmettelee, mutta mikä ihmeen ikiaikainen yhteys on kissoilla ja pahvilaatikoilla? Aina kun sain yhden kissan teipatusta laatikosta mellastamasta, pujahti jostain tilalle kaksi lisää.
Liippasi läheltä, etteivät tulevat omistajat saaneet viiden siivekkään sijasta viittä kissaa. Loppujen lopuksi laatikoissa kuitenkin lymysi sopiva määrä oikean eläinlajin edustajia. Ainakin uskoisin niin. No, jos meiltä on tämän päivän jälkeen kissa tai useampi kateissa, tiedän ainakin, mistä lähteä ensimmäiseksi kyselemään.
Marraskuiseen kekri-iltaamme emme ole tällä kertaa järjestelleet pitoja tai sen kummempia kinkereitä. Vietämme lokoisasti aikaa perheen kesken ja teemme hyvää ruokaa. Koska juhlan teemaan kuuluu myös vainajien kunnioittaminen, lämmitämme saunan. Muinaisuskon mukaan vainajat täytyy saunottaa kunnolla, olihan manan mailla viileää ja hyistä ja tuonpuoleisen verhon ohetessa henget hakeutuivat mielellään saunan lämpöön sulattelemaan. Perinteisesti isännän piti menemän kuumaan saunaan keskiyöllä, saunoa henkien kanssa ja heittää heille kunnolla löylyä. Saunan jälkeen isännän hommiin kuului houkutella vainajat takaisin kalmistolle, jotteivat jäisi koko vuodeksi nurkkiin hyörimään.
Kuolleiden suut tuntuvat napsaavan kansanperinteen mukaan taajaan tahtiin, niin myös tässä tapauksessa. Paras konsti henkien houkuttelemiseksi olikin viina, mikäpä muukaan. Talon sännän tuleekin saunasta poistuessaan pirskotella viinatippoja polulle ja johdattaa näin vainajat takaisin kalmiston suuntaan.
Lämmittelen tässä parhaillani Anttia ajatukselle, että hän pitäisi tänä kekriyönä saunaillan vainajahenkien kanssa. Emme juo kumpikaan teräviä, mutta onneksi kaapeissa pyörii jokusia lahjaksi saatuja viinaputeleita. Näillä kelpaa kestitä kuolleita ja houkutella heidät sen jälkeen takaisin tiehensä. Anttia ajatus naurattaa, mutta onneksi kekriperinteisiin kuuluu myös talon isännän humaltuminen tulevan vuoden sato-onnen varmistamiseksi. Ehkäpä siis tuo meidän talon isäntä ei pidä enää keskiyöllä muutaman oluen jälkeen viinaksien pirskottelua pihatielle yhtään niin hulluna ideana.
Oikein perinteikästä, tunnelmallista ja leppeää kekriä, toivottelee täältä Kesärannan farmilta koko meidän väki!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)