Eilinen humahti niin vauhdilla ohi lampolan tyhjennysoperaation ja muiden erinäisten sattumusten kanssa, että perjantaipostaus jäi kirjoittamatta. Luulen kyllä, että kukaan ei ole mokomaa edes huomannut...

Noihin 'erinäisiin sattumuksiin' lasken esimerkiksi kanahaukan vierailun pihamaallamme. Pyrin parhaani mukaan sulkemaan kesällä kuoriutuneet kana- ja kukkonuorisolaiset yöksi talliin, mutta aamuheiniä sinne viedessäni ne rynnivät aina vimmatusti ohitseni ja viettävät päivänsä yhä edelleen vapaana pihalla. No, eilinen ulkoilu kävi kohtalokkaaksi, yksi nuori kukko jäi haukan saaliiksi, silkkikanan ja tyrnävän maatiaisen risteytys. Raahausjäljistä päätellen kukko oli yrittänyt livahtaa marjapuskaan piiloon, mutta Unni-lampaamme on jyrsinyt pensaat niin harvoiksi, ettei niihin piiloutumalla huijaa ketään. Antti sattui näkemään haukan puussa, ja tuntomerkkien perusteella kyseessä oli juurikin nuori kanahaukka. Kuulin vähän aikaa sitten, että petolinnuilla on nyt kohtalaisen niukka ravintotilanne. Toivon siis kovasti, että nuori haukka sai kupunsa täyteen, ja että kukkopaisti meni tarpeeseen.




Viime aikoina pihallamme on ollut muutakin lintuvilskettä, kuin haukka. Olen ihmetellyt, mistä yht'äkkinen pikkulintujen invaasio johtuu, kunnes hoksasin: pikkutirpat käyvät syömässä pihaan kylvämistäni ja nyt jo lakastuneista auringonkukista siemeniä! Lisäksi puissa vilisee päivät pääksytysten punatulkkuja ruokailemassa.

Vaikka vielä on ehkä inasen liian aikaista aloittaa lintujen talviruokinta, olen hyvilläni siitä, että pikkulinnut osaavat jo hakeutua pihallemme ruuan toivossa. Tirppojen pörhellystä seuraillessani päätin, että ensi keväänä kylvän reilusti enemmän auringonkukkia, joista on linnuille iloa sitten taas tulevan talven kynnyksellä.




 Punatulkku on yksi suosikkilinnuistani (vaikkakaan en äkkiä keksi, mikä lintu ei olisi). Niiden pihapuista kantautuva metallinkaikuinen rupattelu on ihastuttavaa kuunneltavaa. Viimetalvisella ruokintapaikallani en juuri punatulkkuja nähnyt, mutta kotitiemme päädyssä asustelleen naapurin lintulaudalla ne viihtyivät. Nyt naapuri on muuttanut pois, joten toivon, että tulkut omaksuvat meidän ruokintapaikkamme tänä talvena uudeksi vakioravintelikseen.




Auringonkukkien kylvämisen lisäksi aion muistaa metsän lintuja myös hedelmätarhaa suunnitellessani. Esimerkiksi pihlajan ja tyrnin marjat ovat monien lintujen mieleen. Tätä silmällä pitäen kaappasin taimimyymälän alesta mukaani kaksi tyrnipensasta.

Olen kyllä asiasta joskus lukenut, mutta nyt muistin vasta kotiin päästyäni, että tyrnejähän pitää tosiaan olla vähintään kaksi, jotta ne tuottaisivat marjoja. Eikä kaksi mitä tahansa puskaa kelpaa - nöhöy, pensaiden täytyy olla keskenään eri sukupuolta. Toisin sanoen tyrnin marjomiseen tarvitaan sekä hedepensas (eli poika), joka pölytyksessä hedelmöittää emipensaan (eli tytön), ja emipensas on sitten se, joka tuottaa marjoja. Kiehtovaa.

Sattumoisin olin kuitenkin napannut kaksi pensaan taimea mukaani. Luulin jo joutuvani kökkimään kevääseen saakka tihrustellen suurennuslasin kanssa, ovatko nämä ostamani yksilöt heteellisiä vaiko emillisiä, kunnes huomasin lajikemerkinnät pensaiden mukana tulleissa lapuissa. Lappuset kertoivat pariskunnan olevan nimiltään Tarmo ja Pertsik. Googlatessani, mitä Tarmo ja Pertsik oikein ovat miehiään (tai naisiaan), yllätyinkin iloisesti: järjettömällä munkilla olin kuin olinkin ottanut mukaani sekä herra että rouva Tyrnin! Tarmoa uskalsin nimen perusteella uumoillakin pojaksi, mutta slaavilaista tuulahdusta hönkivästä Pertsikistä en ihan osannut mennä vannomaan.

Luin tyrnien tykkäävän enemmän kevätistutuksesta, mutta aion elää vaarallisesti ja iskeä Tarmon ja Pertsikin maahan jo näin syksyllä. Toivoakseni pariskunta alkaa kasvaa ja kukoistaa, ja tuottaa jonkin ajan kuluttua myös marjaa niin, että sekä me että metsän linnut saamme niistä syödäksemme.