Eilisestä Simon päivästä on laskettu kekriviikko alkaneeksi. Vanha vuosi päättyi Simoon, mutta alkoi vasta kekrin jälkeen. Sen vuoksi kekriviikkoa on kutsuttu myös "jakoajaksi".

Simon päivän jälkeen järvet alkoivat jäätyä, ja tapana olikin sanoa, että "Simo siltoja tekee". Tänä aamuna kotijärvemme pientä poukamaa peitti ohut jääkerros. Nyt ilmassa on talven tuntua, vaikka myöhemmin tälle viikolle onkin lupailtu taas lämpimämpiä säitä ja myrskyjä.





Olemme olleet ahkeria ja syystyöt etenevät vauhdilla. Meillä on kuitenkin sellainen paha tapa, että aina, kun saamme yhden työn tehdyksi, keksimme sen tilalle kaksi lisää.

Näin kävi esimerkiksi jossa Antin piti ihan vain vähäsen tuunata vuohien puolta kolmelle vuohelle paremmin sopivaksi. Siinä tuunatessaan hän keksi, että voisi oikeastaan samassa rytäkässä rakentaa karsinaan heinätelineen. Ja kun nyt kerran työkalut oli jo valmiiksi kaivettu esille, niin äkkiäkös hän tekaisee kiipeilystä pitäville vuohille myös pienen, korotetun makuutason seinälle.

Koska puhe on kuitenkin meidän isännästä, niin ei ole yllätys, että homma lähti hiukan keulimaan. "Simppeli seinätaso" muistuttaa tätä menoa pian enemmän vuohien Hoploppia, kuin köllöttelypaikkaa. Mutta en usko, että kuttuset pistävät pahakseen!

Vesiämpärin asettelu kuttukarsinaan on ollut pulmallista, sillä vuohilla on paha tapa riepotella saavia sarvillaan niin, että pehku kelluu märkänä ja juomavedet menevät hukkaan. Antti sai vision telineestä, jossa olisi ylös ja alas kääntyvä puomi. Vesiastia laitetaan telineeseensä roikkumaan, ja puomi lasketaan päälle ja suljetaan salvalla. Härtsy on toiminut paremmin kuin hyvin, eikä vesikuppi ole enää saanut kertaakaan kyytiä vuohien käsittelyssä.

Kiipeämisluiska puuttuu vielä.

Aiemmin isäntä nikkaroi talliin lypsypöydän. Siinäpä on sellainen vekotin, että vasta sen saatuani tajusin, kuinka paljon olen sitä elämääni tarvinnut.

Kuten aiemmin kerroin, pöytä on siitä näppärä, että sitä voi käyttää sekä vuohien lypsyyn että lampaiden kerintään. Pöydästä tehtiin sen korkuinen, että saan lypsettyä siinä mukavasti pikku jakkaralla istuen, tai kerittyä lampaan seisten sen enempiä kumartelematta tai kurkottelematta. Pään pidike aukeaa, jolloin eläimen on helppo sujauttaa päänsä läpi kolosesta. Pidikkeen ollessa kiinni kaula mahtuu läpi, mutta päätä eläin ei mahdu kiskomaan aukon läpi. Pääpuolen päädyssä on taso, johon saa laitettua kauravadin, herkkuja tai heinää mutusteltavaksi, jotta eläimellä riittää puuhaa ja mielenkiintoa seistä paikallaan operoinnin ajan.

Aprilli-lammas näyttää mallia.

Kerintöjen jatkaminen on sujunut huomattavasti jouheammin nyt, kun käytössä on kunnon pelit ja pensselit. Aprilli-karitsa joutui viikonloppuna ensimmäistä kertaa eläessään kerittäväksi, ja pikku-uuhi oli hyvin lievästi ilmaistuna vastahakoinen moiseen puuhaan. Jouduttuaan tukevasti nakeliin kerintäpöydälle, se kuitenkin rauhoittui nopeasti ja mutusteli heiniä koko trimmauksen ajan, vaikka yrittikin tämän tästä jotain pieniä kevätjuhlaliikkeitä aina silloin tällöin.

Sain lampaan kuitenkin saksittua, vaikka jälki ei maailman tasaisinta ollutkaan, salonkini asiakkaan rimpuillessa ja heiluessa sinne tänne.

Keiken pörrön alta alkaa paljastua lammas!

Valmis!

Aprilli uudessa frisyyrissään, jälleen Nuunu-emän hellässä huomassa!

Vielä viikko sitten tunnelmoin ruskan värejä ja ihmettelin, miten joku voi olla pitämättä syksystä. Sitten tuli yksi pikku tuulenpuuska ja puf, lehdet vaan pölähtivät alas puista. Valtaosa niistä mitä ilmeisimmin meidän tontillemme.

Nyt on pimeää ja märkää. Aamulla herätellessäni esikoista päikkyyn, hän komensi minua avaamaan pimennysverhot. Selitin taaperolle, että kyllä minä muuten oikein mielelläni mutta katos kulta, kun nyt on niin, että verhot on jo auki. Unenpöppöröinen pörröpää katsoi minua silmät ristissä ja totesi: mutta äiti, minäpä näytän sinulle kuinka pimeetä tuolla vielä on. Katsos! Minun pitää siis ensin vielä nukkua. Voi pientä rakasta.

Yritin selvittää kaksivuotiaan ymmärrykseen sointuvaa selitystä kaamoksesta ja samalla hiljaa mielessäni pohdin, että mikähän jännä päähänpisto on iskenyt niihin ensimmäisiin ihmisiin, jotka ovat päätyneet taivaltamaan tänne Pohjolan perukoille ja toteamaan, että näin on hyvä. Kallistun teoriaan, että he ovat perille päästyään vasta huomanneet, että oho, täällähän on pimeää ja kylmää ja märkää, sen jälkeen ihan hitokseen kylmää ja sitten tuleekin taas märkää ja sen jälkeen muutama kuunkierto niin valoisaa, ettei missään välissä pysty nukkumaan, ja sen jälkeen taas niin pimeää, ettei pysty heräämään. Mutta koska he ovat taaplanneet tänne asti etelästä jalat rakoilla, eivät he vaan ole enää jaksaneet tassutella takaisin. Niinpä he tyytyivät vallitseviin olosuhteisiin ja etsivät jonkun pikkuisen kolosen, josta saivat hieman suojaa häädettyään sieltä tunkeilijoista suivaantuneen luolakarhun. Sitten he keksivät kumisaappaat ja villasukat, Gore-texit, nelilasiset lämpöikkunat ja otsalamput ja ryhtyivät toivomaan parasta.

Mieleni kirkastui kaamoksenmustista mietteistäni toisen kahvikupillisen jälkeen. Venla hihkui päiväkodin pihaan päästyämme "katso äiti, täällä päikyssä on valoa! On paljon valoja!" ja hävisi sukkana tuulikaapista leikkimään kavereidensa kanssa.




Syksyssä ja ruskaisten lehtien pöllyämisessä pihallemme on hyvätkin puolensa. Sain tässä eräänä päivänä kunnon heureka-elämyksen katsellessani kanojen kuopimista pihalla terijoensalavien alla. Menin pönkimään niiden vanavedessä maahan tippunutta lehtikerrosta ja huomasin, että niiden alla oli paksu kerros muhevaa multaa.

Toki tiedän, että orgaaninen aines maaperässä maatuu ja hajoaa ja palauttaa puiden maasta ottamat ravinteet takaisin kiertoon. Tähän luonnonlakiin pitkälti perustan myös kaikki viljelykokeiluni: pyrin käyttämään mahdollisimman tarkoin tontillamme ja taloudessamme syntyvää orgaanista materiaalia maan ravitsemiseen, jotta se voisi ravita meitä. Oli kuitenkin valtaisan valaisevaa huomata siinä nimenomaisessa paikassa, kuinka saumattomasti tuo prosessi todellakin toimii. Innostuin niin, että aloin katsella jo silmät kiiluen naapurinkin lehtien peittämää pihaa. Kun sitten mökkinaapurimme eräänä päivänä ilmestyi tontilleen ja käynnisti lehtipuhaltimen, huikkasin tallissa touhuavalle Antille, että kävisi kysymässä naapurilta sopivan hetken tullen, voisinko käydä hakemassa hänen ojaan puhaltelemansa lehdet kasvimaalleni. Ei kehdannut. Olisi kuulemma vähintäänkin kajahtanutta mennä kysymään lupaa saada kantaa tontilleen roskaa kottikärrykaupalla, kun toinen yrittää päästä siitä lehtipuhallin sauhuten kaikin voimin eroon. Höh.

Minua taitavat mökkinaapurit pitää jo valmiiksi kajahtaneena, joten kärkyn poikkeavatko he mökillensä tänä viikonloppuna. Käyn sitten itse kysymässä, kun Antin vahtiva silmä välttää.




Eilen vauvan nukahdettua päiväunille, nappasin itkuhälyttimen taskuuni ja lompsin ulos puuhastelemaan. Otin kissamme Herra Huun mukaan kaveriksi. Saatuani työt tehdyksi vauva nukkui vielä, joten lähdimme Huuppa Puupposen kanssa vielä rantaan haukkaamaan raitista syysilmaa. Polulla talsiessamme kuulin lehtien kahinaa, ja näin erään nuorista hämäläiskanoista kaahottavan dinosaurusmaisesti juosten meitä kohti. Se halusi mukaan seikkailulle, kuinkas muutenkaan.

Ihan vain Antin puolesta olen onnellinen, etteivät mökkinaapurit olleet näkemässä touhujamme. Siellä se naapurin hullu muija taas menee, pömppelehtii pitkin rantaryteikköä kissan ja kanan kanssa.

Mutta vakavasti puhuen, nuo kesällä siitosmunista koneella hautomani hämäläiskanat ovat ihan hulvattomia tyyppejä, todella persoonallisia kaikki tyynni. Tämä yksi kana, jolla on vähän ruskeaa kauluksessaan, on erityisen seurallinen. Se jättää usein muun parven ja haluaa olla kaikissa touhuissa mukana. Haudoin munat sillä ajatuksella, että jos nyt yhden kanan saisin parveni vahvistukseksi, niin olisin tyytyväinen. Kanoja tuli kumminkin viisi. Yhden jätämme kotiin ja se onkin jo muuttanut talvikanalaan muun parvemme seuraan. Muille kanasille on luvassa uusi, aivan ihana koti, jonne ne pääsevät muuttamaan todennäköisesti ensi viikolla kunhan siellä saadaan navettaan rakenteilla oleva uusi kanala kuntoon. Kanojen kanssa uuteen kotiin muuttaa myös erisukuinen kukko, joka on haudottu samassa satsissa omien tyrnäväläistemme munista. Käykäähän Instagramissa kurkkaamassa Oona Anniinan profiilia, hänen Insta storiesissaan on jo vilahdellut näkymiä myös uudesta kanalasta! Kunhan muutto saadaan tehtyä, voipi olla, että ihastuttavan seikkailijakanamme sekä sen siskojen ja nuoriherra Kukon touhuja saa seurailla jatkossa sieltä.

"Hei mamma ja Huu, mihin te jäitte kuppaamaan?!"

Nyt olen nostanut kasvimaalta viimeisetkin punajuuret ja porkkanat. Punajuuret säilöin etikkaliemeen, osan porkkanoista säästän kekripöytään ja loput soseutan ja säilön jääpalamuotteihin.

Alkukesästä tein kokeellisen perunanviljelytilkun vanhaan ankkatarhaan. Vuorasin maan pahvilla ja kasasin päälle lehti- ja ruohosilppua ja muuta maatuvaa tavaraa. Niiden päälle laitoin vähän multaa ja lykin sekaan siemenperunoita. Päälle ladoin vielä vanhoja olkia ja oikeastaan unohdin koko testiperunatilkun oman onnensa nojaan rehottamaan. Nyt kun kävin kuokkimassa tuota viritelmääni, löytyikin sieltä sangollinen upeita pottuja!

Osan perunoista säästän siemenperunaksi. Osan pistän porkkanoiden kanssa soseiksi pakastimeen. Eevi-vauvamme täyttää reilu parin viikon päästä neljä kuukautta, jolloin on hyvä aika ryhtyä maistelemaan ensimmäisiä lusikallisia kasvissoseita. Mikäs sen hienompaa, kuin alkaa tutustuttamaan pikkupätkää ruuan maistelun maailmaan omasta maasta nostetuilla, puhtailla ja järjettömän maukkailla kasviksilla! Saa nähdä, onko vauva asiasta yhtä hurmoksessa kuin äitinsä, vai päätyvätkö hehkuttamani herkkusoseet syljeskeltyinä pitkin rinnuksia.



Niinä hetkinä, kun en ole ollut työn touhussa, olen yrittänyt ottaa kaiken ilon irti suunnattoman upeasta syksystä ja ruskan värjäämästä luonnosta. Olen haahuillut päämäärättömästi pitkin metsänlaitoja ja rämpinyt kotimme lähellä sijaitsevan suojärven upottavilla rannoilla.

Kaltaiselleni kuusimetsien kasvatille suomainen luonto tarjoaa loputtomasti ihasteltavaa ja uudenlaista ihmeteltävää. Kun poikkeaa pois valmiiksi tallatulta polulta, saattaa löytää vaikka upeita, suojaisia poukamia, jotka ovat kuin suoraan satukirjasta repäistyjä.






Edellisessä kirjoituksessani saatoin ehkä ohimennen mainita, että olemme suunnitelleet yksinäiselle Rebekka-vuohellemme lajitoverin hankintaa, kun nyt kävi niin ettei Rebekka poikinutkaan tänä syksynä kiliä seurakseen. No, tuumasta toimeen -meiningillä kohdallemme osui pian ei vain yksi, vaan kaksi hurmaavaa vuohikuttua, jotka olivat uutta kotia vailla. Juteltuani kuttujen omistajan kanssa päätimme, että vuohet muuttaisivat rakkaan Reppulini seuraksi ja saisivat meiltä uuden kodin.

Kutut, nimiltään Moona ja Jallu, ovat äiti ja sen tytär. Emä Moona on sarveton jo kypsempään ikään ehtinyt senioriitta, joka lypsää edelleen, joskin vain toisesta utareestaan. Moonan vaalea, sarvellinen kili Jallu ei ole koskaan ollut lypsyssä, vielä. Luonteeltaan tytöt ovat aivan ihania ja (vuohiksi) rauhallisia, ja Moonan luonteessa on jo selvästi havaittavissa varttuneemmalle ladylle sopivaa tyyneyttä ja arvokkuutta.

Rebekka oli etenkin alkuun kuin puulla päähän lyöty uusista ystävistään, mutta illalla kolmikko kävi jo oikein sopuisasti talliin samoille pahnoille yöpuulle. Ulkoillessa se vetäytyy ehkä vielä vähän erilleen Jallun ja Moonan seurasta, mutta uskon kolmikon ryhmähengen hitsautuvan vielä tiiviimmäksi kunhan tutustuminen etenee.






Antti väkersi minulle talliin kauan kaipaamani lypsypöydän, ja sen avulla olen saanut onnistuneesti lypsettyä myös Rebekan, jolla on ollut hieman hankalaa totutella ajatukseen lypsylle joutumisesta. Lypsyjen alettua sujumaan ja saatuani taloon vielä toisen maitokutun, olen käsiäni läpsytellen ryhtynyt etsimään hyvältä vaikuttavia juustonteko-ohjeita ja kirjaamaan niitä ylös reseptivihkoon. Kunhan alan saada tarpeeksi maitoa kasaan ja kunhan kuttujen maidontuotanto tihentyvien lypsyjen myötä hieman lisääntyy, ryhdyn oman elämäni juustomestariksi. Jos sinä, hyvä lukijani, tiedät toimivia ja herkullisia juusto-ohjeita, vinkkaa tai linkkaa tännekin päin!

Uusi lypsypöytä on korkeudeltaan sellainen, että se sopii hyvin myös lampaiden kerintäpöydäksi. Se onkin oikein jeppishomma, sillä minulla on vielä monen monta villapeffaa kerittävänäni ja kaikenlaiset helpotukset urakkaan ovat tervetulleita. Alkuperäisen suunnitelmani mukaan kerinnät piti olla jo hoidettuina tähän mennessä, mutta jostain syystä minulla on käynyt ajoitusten kanssa huono tuuri. Keritseminen nimittäin on sellaista puuhaa, että kun siihen ryhtyy, niin sen soisi kyllä sujuvan yhteen pötköön ilman keskeytyksiä (lue: lapsia). Aina, kun isäntä olisi sopivasti vapailla vahtiakseen tenavia kerinnän ajan, on satanut vettä, eikä märkää lammasta viitsi parturoida vanha Erkkikään.

Samalla, kun Antti teki talliin lypsy-kerintäpöydän, hän asensi sinne kunnon valot ja vielä kirkkaan lampun erikseen lypsypöydän ylle. Sen avulla kerintähommat onnistuvat nyt siis myös ilta-aikaan, eikä tarvitse saksia sokkona vaikka ulkona olisikin jo hämärää!


Palajan esittelemään hienoa lypsy-kerintäasemaani vielä myöhemmin omassa postauksessaan.

Vuohet eivät nauti maailman helpoimman kotieläimen mainetta, ja siinä on kaiketi perää. Vuohi on nimittäin äärettömän älykäs, utelias ja ketterä eläin, ja näiden kolmen ominaisuuden yhtälö vaatii omistajalta väkisinkin lehmän hermoja, iloista seikkailumieltä, luovaa ongelmanratkaisukykyä ja roppakaupalla huumorintajua. Mitä mustempaa, sen parempaa.

Sinällään vuohien pitäminen lemmikkinä tai vaikka kotitarvelypsikkeinä ei ole mikään ameriikan temppu, perusasioilla pääsee jo pitkälle. Vuohi on oikeasti aika kiva ja lupsakka otus: seurallinen, leikkisä, kaunis katsella ja lypsyssä ollessaan myös hyvin hyödyllinen. Lyhyen empiirisen tutkimukseni perusteella väitän, että vuohen hoidon haastavuus on pitkälti persoonasta kiinni. Siis hoidettavan, ei hoitajan. Vaikka kai jälkimmäiselläkin toki oma vaikutuksensa hommien sujuvuuteen on.

Listailin muutamia perusjuttuja, joiden avulla meidän huushollissamme vuohenpito sujuu kuin vettä vaan! (Jos Antti joskus lukisi näitä blogitekstejäni, tässä kohtaa hän pyörittelisi silmiään ja tuhahtaisi.)




1. Aitaaminen

Jos asut kaukana naapureista ja sinulla ei ole minkäänlaisia puutarhakasveja vaalittavanasi, on hermoja, rahoja ja aitausmateriaaleja säästävin ratkaisu antaa vuohien viipottaa vapaana pihamaalla. On hyvin todennäköistä, että ne tekevät sen joka tapauksessa, suostumuksellasi tai ilman, sillä vuohen veroista aitauksista ulos murtautujaa tuskin löytyy toista. Jos kuitenkin haluat kasvattaa jotakin myös itsellesi syötäväksi tai silmäniloksi pihallasi, ei karsinoiden ja aitausten rakennuksessa kannata sortua minkäänlaiseen aliarviointiin. Vuohet ovat olympiatasoisia korkeushyppääjiä, ja sen lisäksi ne kiipeävät varsin vaivattomasti pystysuoraakin seinämää. Kaikenlaiset salvat, solmut, hakaset ja lukot ovat useimmille vuohille lähinnä mukavaa ajanvietettä ja hauskoja älypelejä, joten myös omistaja saa pistää hoksottimensa kovaan käyttöön vuohenpitäviä porttiensulkumekanismeja pähkäillessään.

Meillä vuohikarsinoiden seinistä on tehty noin 170 senttimetriä korkeat, ja noista ei ole Rebekka päässyt aitomaan yli yrittämälläkään. Antti asensi karsinaan vasta uudet salvat ja koomisen ketjulukon, sillä Rebekka onnistui karsinan sisäpuolelta vääntämään vanhan, heppoisemman salvan mutkalle ja siististi avaamaan turvalukoiksi umpisolmulla sidotut paalinarut, mellastaen sen jälkeen kaikki isot rehusaavit kumolleen ja levitellen sisällöt pitkin lattiaa. Huvittuneena katselin uusia oven lukituksia, mutta isäntä totesi lakonisen synkkämielisesti murahtaen, ettei edes usko niiden olevan yhtään liioiteltuja.

Kuttulan ulkoilutarha on tehty tukevista pylväistä ja riistaverkosta, ja aidan korkeus on noin 160-170 senttimetrin luokkaa. Niihin aitauksen kohtiin, joihin emme saaneet pingotettua verkkoa aivan maata pitkin, laitoimme helmalaudat, sillä kuttu kömpi noista kohdista tämän tästä aidan ali vapauteen ja löytyi tämän tästä mutustelemasta kukkaistutuksia rappusilta tai kirmaamasta jonkun satunnaisen sauvakävelijän perässä. Onhan koko hökötys hieman keskitysleirimäinen viritelmä keskellä pihaa, mutta ainakin aita tuntuu olevan tarpeeksi korkea, jottei vuohi hypi siitä yli. Mutta jos verkko on suunniteltu kestämään ison riistaeläimen, esimerkiksi hirven, niin luulisi sen nyt vuohenkin pitävän siellä missä pitää. Nimenomaan luulisi...





2. Ruokinta

Vuohista tuputetaan kaikkialla sellaista kuvaa, että ne syövät mitä vaan narulla kuivuvista pyykeistä heinäpaalien päällysmuoveihin. Muistan kyllä nähneeni kerran vuohen pupeltamassa pahvilaatikkoa, mutta silti väitän, että loppujen lopuksi vuohet ovat aika ronkeleita ruokansa suhteen. Ainakin sen syötäväksi tarkoitetun ruuan!

Jonkinlainen heinäkaukalo tai -häkki on vuohien kanssa erittäin suositeltava systeemi, sillä monille vuohille tuntuu olevan ylivoimaista syödä vähänkään tallattua, tai oikeastaan ylipäätään maahan osunutta heinää. Lisäksi ne ovat kovia valkkailemaan heinän seasta vain parhaat palat, joten hävikkiä tulee helposti. Ruohonleikkuriksi vuohista ei ole, sillä niille maistuvat paremmin puiden ja pensaiden lehdet, oksat, versot ja sen sellaiset (verraten vaikkapa lampaisiin, jotka ovat ruohonsyöjiä). Puutarhassa istutukset ovat siis usein vuohien ruokalistalla, siinä missä leikkuutaan odotteleva nurmikko saa odotella ihan rauhassa, mikäli se vuohesta on kiinni.

Vuohi on karujen, kallioisten seutujen sitkeä eläin, ja tottunut tulemaan toimeen varsin simppelillä ruokavaliolla. Jouten olevaa lemmikkivuohta tulee herkästi ruokittua liikaa väkirehuilla, ja liikakiloja kertyy helposti. Myös pötsivaivat saattavat kiusata liikaa väkirehuja syövää mäkätintä. Vuohen ruokinnan pohjana kannattaakin pitää hyvälaatuista heinää (jota voi olla tarjolla vapaasti, se on hyväksi märehtijän ruuansulatuksen toimintaa ajatellen), raikasta vettä ja kivennäistä. Vuohille sopii hyvin maatalouskaupoista saatava lammaskivennäinen. Meillä Rebekka saa maistiaisina lisäksi kasvisten rääppeitä keittiöstä, sekä vähän kauraa, jolla sen saa helposti houkuteltua ulkotarhasta sisään iltaisin.

Toisinaan lisään iltakaurojen ja vihannestenjämien sekaan hieman ruokasoodaa, sillä se tasapainottaa pötsin happamuutta. Joidenkin olen kuullut pitävän ruokasoodaa ihan vapaasti saatavilla, itse en ole tälle nähnyt tarvetta. Lusikallinen rehun seassa silloin tällöin on ainakin meillä riittänyt oikein hyvin!



3. Seura

Vuohi on seurallinen laumaeläin, ja sen vuoksi sillä olisi aina suositeltavaa olla lajitoveri, mielellään useampi. Tässä asiassa minulla on oma lehmä vuohi ojassa, sillä kuttumme on tällä hetkellä ainoa lajinsa edustaja ranchillamme. Lampaista ei juuri ole sille seuraa, paitsi affeista joten kuten, sillä ne tuntuvat olevan paljon suomenlammasta vuohimaisempia ja ovat selkeästi löytäneet Rebekan kanssa jonkinlaisen sielujen sympatian. Lampaat eivät kuitenkaan missään nimessä korvaa lajitoverin seuraa, joten nyt minulla onkin ratkaisu pohdinnassa Rebekan toverintarpeen täyttämiseksi. Riesa-pukin kanssa homma ei oikein toiminut, eikä Rebekka koskaan synnyttänytkään kiliä seurakseen, vaikka kovasti toivoimme, että Riesasta olisi jäänyt jälkeen edes sellainen ilo.

Mutta siis, jos olet aikeissa ryhtyä vuohitilalliseksi, hanki saman tien kaksi. Tai kolme. More the merrier.




4. Muu hoito

Muun hoidon osalta vuohi on varsin yksinkertainen huollettava. Tilat tulee pitää puhtaina, sisäloistilannetta on seurattava ja tarvittaessa lääkittävä jiiennee, nämä nyt ovat aika selviä juttuja. Useimmat vuohet myös tykkäävät harjauksesta, ja sukimista kannattaakin harrastaa etenki karvanvaihdon aikaan, miksei muutenkin.

Tärkeä juttu vuohen hoidossa on muistaa tehdä sorkkien leikkuu säännöllisesti. Sorkkien kasvuvauhti on hyvin yksilöllistä, joidenkin vuohien kanssa kaksi kertaa vuodessa riittää, joillakin kasvutahti on tiuhempi ja näin ollen myös trimmissä pitää käydä useammin. Kun homman oppii, sen saa tehtyä helposti itse. Sorkat kannattaa pitää kunnossa, sillä ylikasvaneisiin sorkkiin kertyy helposti kaikenlaista töhnää, joka voi aiheuttaa sorkassa esimerkiksi tulehduksen. Lisäksi ylikasvanut sorkka saa jalan helposti virheasentoon, ja aiheuttaa varmasti myös epämukavaa oloa vuohelle.

Olen kokeillut kaikenlaisia härveleitä sorkkien leikkuuseen, mutta nyt olen todennut, ettei ole Fiskarsin kalasaksien voittanutta (Fiskarsin on kohta syytä ryhtyä maksamaan tännepäin jonkinlaista palkkaa tästä ilmaisesta mainostamisesta, kun hehkutan täällä heidän tuotteitaan aina lampaiden ja kanien keritsemisistä vuohien sorkanleikkuuseen...). Samaisten saksien nimeen vannovat myös monet muut lampurit ja vuohurit (ei ole sana, tiedän), joten suosittelen kyseisiä saksia lämpimästi.



5. Lypsyhommat

Yleinen syy hankkia vuohi(a) on se, että niistä saa herkullista ja moneen tarkoitukseen taipuvaa maitoa.Vuohia on ennen vanhaan sanottu "köyhän miehen lehmiksi". Kun ne ovat poikineet, voi maitoa tulla jopa useamman vuoden synnytyksen jälkeen. Vuohen ei siis tarvitse poikia alvariinsa, jotta sitä voisi lypsää. Tai ei välttämättä ollenkaan: esimerkiksi suomenvuohilla on jokseenkin yleistä, että kutut ovat ns. neitsytlypsäjiä - siis tuottavat maitoa, vaikkeivat olisi koskaan olleetkaan tiineinä tai kilistelleet. Usein neitsytlypsäjänkin maidontuotanto kuitenkin lisääntyy poikimisen jälkeen, ja kilejään imettänyt kuttu hyväksyy yleensä helpommin myös ihmisen lypsy-yritykset. Meillä esimerkiksi Rebekka ei ole koskaan poikinut, ja sussiunaa millaista taistelua sitä on yrittää lypsää! Toivon, että joskus kilistelyn myötä Reppulin sietokyky lypsämistä kohtaan hiukan kasvaa. Nykyään siitä lypsetty maito menee suorinta tietä kissojen ja koirien herkuksi, sillä en ole kertaakaan onnistunut lypsämään sitä hemmetin vuohta niin, etteikö sen sorkka olisi vähintäänkin käväissyt lypsyastiassa.

Vuohenmaitoon yhdistetään usein ajatus "vuohimaisesta" mausta, mutta itse asiassa maidon makuun vaikuttavat muun muassa vuohen ruokavalio sekä esimerkiksi se, elääkö pukki samoissa tiloissa lypsettävien kuttujen kanssa (joku hormonijuttu, kenties?). Tai näin olen kuullut, että muun muassa kovin valkuaispitoinen ruokavalio lisäisi maidon vuohimaisen pikanttia makuvivahdetta. Lypsikin ruokavalio on siis hyvä pitää sopivan simppelinä, huolehtien kuitenkin siitä, että maitoa tuottava eläin saa kaikki tarvittavat ravintoaineet.





Tänään Maatiaisen jäsenlehti kolahti postilaatikkoon, ja siellä sattuikin olemaan juuri sopivasti artikkeli suomenvuohista. Artikkelissa mainittiin tänä vuonna ilmestynyt Mia Grönstrandin kirjoittama vuohikirja Vuohi - rapsuta ja rakastu. Jos siis vuohet kiinnostavat, siinäpä lukuvinkkiä! Itse aion ainakin hankkia kirjan hyppysiini, artikkelin perusteella se vaikutti oikein mielenkiintoiselta opukselta.

Syyskuu tuli ja meni menojaan niin, etten ehtinyt kunnolla edes rekisteröidä koko asiaa. Nyt yhtäkkiä onkin jo lokakuu, ja kekri, yksi vuoden suosikkijuhlistani, alkaa olla käsillä.

Kekri on alkujaan ollut vanhassa, suomalaisessa perinteessä vuoden merkittävimpiä pyhiä. Se on ollut sadonkorjuun juhla, joka on aloittanut uuden vuoden. Silloin on uskottu myös henkimaailman ja tämän todellisuuden välisen verhon olevan niin ohut, että henkimaailman asukkaat ovat saattaneet käydä tekemässä visiittejä elävien keskuuteen. Myöhemmin monia kekrin perinteitä on siirretty jouluun, ja nykyisin kekrin paikalla juhlitaan halloweenia, tai kristinuskon piirissä pyhäinmiesten päivää. Halloween, All hallow's eve tai kelttiläisittäin Samhain, on ollut sadonkorjuun juhla, jolloin vainajahenget ovat talsineet elävien maailmassa. Koverretun kurpitsalyhdyn (tai alun perin nauriin) tarkoitus oli pelästyttää irvistävällä naamallaan pahat henget pois.






Meidän perheessämme kekriä on juhlittu jo muutaman vuoden ajan, ja sen ympärille alkaa muodostua jo liuta erilaisia perheperinteitä. Koska olen tällainen tunnelmoijasielu, minulle juhlapyhissä niiden valmistelu ja siihen liittyvät perinteet ovat ehkä jopa itse juhlan varsinaista viettoa tärkeämpiä.

Kekrivalmisteluihini kuuluu paljon erilaisia syyspuhteita, eräänlaisia rituaaleja oikeastaan. Varsin käytännönläheisiä töitä, jotka valmistavat meitä talveen, ja joiden loppuunsaamisen päätteeksi on hyvä hengähtää, pistää pöytä koreaksi oman sadon herkuilla ja saunottaa niin henget kuin perhekin kunnolla.

Polttopuusavottaa

Kekriin ja sitä myöten talven tuloon valmistautumiseemme kuuluu jos jonkinlaista tohinaa. Viime talveksi varastossa riitti vielä valmiita polttopuita, mutta tänä syksynä liiteri ammottaa tyhjyyttään. Saamme tarvitsemamme polttopuut omalta tontilta, mutta itse ne eivät itseään pilko tai kävele omin avuin varastoon. Polttopuusavottaa siis riittää.

Tapaan aina näin syksyisin tehdä eläinten tiloihin suursiivouksen. Kanalasta, lampolasta ja tallista tyhjätään pehkut pois, menneen vuoden pölyt imuroidaan huolella nurkista ja karsinoihin levitellään paksulti puhdasta olkea. Kuten sanoin, olen tunnelmoijaluonne. Minusta on ihanan kutkuttavaa ajatella, että kun ulkona ulvoo syysmyrsky ja räntää sataa vaakatasossa, saavat eläimet köllötellä tyytyväisinä puhtailla olkipedeillään heinää rouskuttaen. Joskus, kun ulkona oikein myrskyää, saatan kömpiä itsekin tallin tai lampolan nurkkaan eläinten kylkeen kiinni ja kuunnella siellä sateen ropinaa ja järvellä aaltoja nostattavaa tuulta.
Kekrinä karjaa on perinteisesti muistettu herkuin ja hellittelyin, tilan isäntäkin on silloin käynyt henkilökohtaisesti ruokkimassa hevosensa. Sen vuoksi pidän tärkeänä sitä, että eläinsuojamme ovat aina putsplankissa kekriin mennessä. Tänä vuonna aion saada myös kerinnät päätökseen ennen kuun vaihdetta.

Myös puutarhassa riittää kosolti puuhaa näin syksyllä, ja lyhentämällä to do -listaa ennen talvea voi helpottaa huomattavasti keväällä odottavaa työmäärää. Kun vauva on nukkunut päiväuniaan vaunuissa, olemme puutarhuroineet esikoisen kanssa oikein urakalla. Tällä hetkellä istutettuina ovat

• Kaksi omenapuuta (molemmat tytöt ovat saaneet nimiäislahjoikseen omat puut)
• Luumupuu
• Päärynäpuu
• Tyrnipensaat 'Tarmo' ja 'Pertsik'

Hedelmätarhan istutusten lisäksi olen pelastellut sieltä täältä pitkin pihaa monivuotisia yrttejäni, jotka kanat ovat kuopineet ylös maasta pöyhiessään kohopenkeissä. Alun perin minun ei ollut tarkoitus talvettaa yrttejä sen kummemmin, peittää vain havuilla ja katsoa, selviävätkö ne kasvupaikoillaan talven yli. Mutta samapa tuo ottaa mokomat nyt ruukkuihin talvehtimaan, kun ovat kerran kaivettuna jo valmiiksi ylös.

Lavankauluskasvimaa odottaa vielä talviteloille laittoaan, ja talvivalkosipulien itusilmut täytyy vielä hankkia ja istuttaa maahan. Sitten ulkotyöt alkavatkin olla tämän vuoden osalta nipussa, ja puuhia voi ryhtyä pikkuhiljaa siirtämään sisätiloihin. Esimerkiksi säilömis- ja mehunkeittohommat ovat sellaisia kivoja sisätilahommia, joita saa tehtyä mukavasti puuhellan lämmityksen ohessa.






Jotkut ovat ehkä huomanneetkin, että blogissa on meneillään muutostyöt. Olen jo pitkään haikaillut selkeyttä ja yksinkertaisuutta, enkä vain täällä virtuaalisessa kodissani vaan elämässä yleensä. Samassa muutosten rytäkässä menee sitten blogikin! Liekö syynä sitten isot elämänmuutokset, hiljakkoin ollut syntymäpäiväni vaiko vääjäämättä lähestyvä talvi, että tällaista muutosta ja tuuletusta kaipaan. No mutta, se on kuitenkin oma tarinansa, josta ehkä myöhemmin lisää! Pyydän blogin muutostöiden suhteen kärsivällisyyttä, olen näissä hommissa hidas ja kaiken muun elämän keskellä ehdin operoida sivuja kasaan pienissä osissa.