Nyt, kun lampaat ovat palanneet kesälaitumiltaan, on taas se aika vuodesta, kun joudumme jahkailemaan, miten saisimme pidettyä koko katraan heinänsyrjässä kiinni talven yli. Vaikka pyrimmekin aina tilaisuuden tullen tekemään eläimille purtavaa itse ja nuukailemaan, kun tilaisuus tulee, joudumme väistämättä turvautumaan ostoheinään näin syksyn tullen.

Takana on nyt kaksi varsin huonoa heinävuotta: ensin oli kesä jona satoi ja satoi, sitten tuli kesä, jona ei sitten yhtään. Tämän kesän jälkeen meillä oli erityisen kova huoli, onnistuisimmeko löytämään elikoille pöperöä pöytään niin, että selviäisimme talven yli. Olen ahdistellut hyvän tovin lähitienoiden heinänviljelijöitä, mutta koska täällä päin joka toisessa talossa on joko hevosia tai karjaa omastakin takaa, ovat kaikki järjestäen vastanneet eioota epätoivoisiin kyselyihini. Puskaradion petettyä olen ryhtynyt väijymään heinänmyyjiä erinäisillä myyntipalstoilla. Se kannatti. Viikonloppuna noudamme varastot pullolleen luomulaatuista heinää ja vieläpä ihan sopuhintaan, Antin hyökättyä oikopäätä lankoja pitkin uunituoreen myynti-ilmoituksen julkaisseen, pahaa-aavistamattoman farmarin kimppuun. Kävipä vielä niin hyvä tuuri, että heinien viljelijä sattui olemaan lampuri itsekin. Heinä on siis juuri lampaiden makuun sopivaa, mikä omalta osaltaan vähentää hävikkiä: lampaat ovat varsin nirsoja mitä heinään tulee, ja kovin kortinen heinä jää niiltä usein syömättä. Nyt pikku villapyllymme saavat rouskutella arvolleen sopivasti priimalaatuista heinää ja jatkaa pilalle lellittyä eloansa huonosta heinävuodesta mitään tietämättä.





Koska vallitseva heinätilanne on kuitenkin mitä on, tulee sen kanssa olla tänä talvena äärimmäisen säästäväinen. Yksi lammas syö noin kahdesta kolmeen kiloon heinää päivässä, ja koska lampaamme asuvat pihatossa, on heinän menekki syytä laskea yläkanttiin. Lammas on siitä metka eläin, että se pystyy kovassakin pakkasessa pitämään itsensä lämpimänä märehtimällä, jolloin sen ruuansulatus toimii ikäänkuin sisäisenä lämpöpatterina. Tämä luonnollisesti edellyttää sitä, että eläimellä on oltava jatkuvalla syötöllä jotain, mitä märehtiä.

Meillä heinää on tupannut menemään hukkaan männä talvina siksi, että olemme viskoneet eläimille syötävät maahan. Valikoivina eläiminä villa-aivot kaapivat tarjolla olevat heinät ensin leväälleen maahan ja kaivelevat seasta ne parhaiten maistuvat palat. Loput pissataan, kakataan ja tallotaan niin, ettei niihin suostu koskemaan enää vanha Erkkikään. No, saanpahan hyvää puutarhakatetta, ei siinä, mutta etenkin huonoina heinävuosina tällainen hyvän korsirehun kärräys kasvimaan katteeksi pistää mietityttämään.

Niinpä päätin ottaa sitä surullisenkuuluisaa härkää sarvista kiinni ja rakentaa lampaille heinähäkin, jossa lampaille voisi pitää heinää jatkuvasti tarjolla ilman, että ne pääsisivät sitä levittelemään ja tahrimaan.





No, siinähän sitten kävi kuten arvata saattoi. Nikkarointiprojektini eteni niin, että etsin pihaltamme lojumasta sopivan kokoisen kuormalavan. Kuormalavan kulmiin pystyttäisin pylväät pystyyn, ja niitä myöten pingottaisin verkkoa. Verkon sisään heitettäisiin heinät, ja lampaat saisivat närpsiä sitä verkkaisesti verkon läpi. Tähän tapaan.

Kun olin roudannut kuormalavan ensin keskelle pihaa, alkoi itkuhälyttimestä kuulua päiväuniltaan heräilleen vauvan yninä. Jätin lavan niille teloilleen leppymään muutamaksi päiväksi. Kun pikkupätkä taas eräänä päivänä päättikin nauttia pienet päivänokoset (ei siis ole meillä tosiaankaan itsestäänselvyys, että vauva torkahtaisi joka päivä kunnon päikkäreille), koin hetkeni tulleen.

Siinä erinäisiä puutavarakasoja pöyhiessäni saapui kaikkien rakennusprojektieni turmio, tuttavallisemmin meidän isäntä, kyselemään listoitusprojektinsa lomasta tupakkataukoa pitäessään, että mitä olin tällä kertaa mahtanut keksiä. Maalailtuani hänelle tovin verbaalisesti aukotonta visiotani hyvästä ruokintasysteemistä, kohotteli hän kulmiaan ja tuumasi ykskantaan, että annanny mää katon sulle tuolta siihen sopivat puut. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, oli Antti jo ehtinyt sirkkelöidä valkkaamani kakkoskakkosen neljään eri osaan minun sähistessäni vieressä, että eikö sulla ny ollu joku hommakin kesken, meekkö nyt vaikka jatkaan sitä ja anna mun hoitaa tää.

Nappasin puunpätkät kainalooni ja painuin sommittelemaan niitä kuormalavan kulmiin hyväksi katsomiini kohtiin. Antti koikkelehti vaivihkaa perässäni kuin pahempikin hiippari. En ollut huomaavinani salavan taakse passiin jäänyttä isäntää, vaan jatkoin lallatellen projektini parissa pähkäilyä. Isännän kaula alkoi venyä puun takana strutsimaisiin sfääreihin ja kasvoilta paistoi minulle vuosien varrella ihan liian tutuksi tullut ilme, joka kertoi, että tosta ei tuu kyllä lasta eikä p*skaa. Tuumattuani, että tuo kaulan venyttely alkoi jo näyttää kivuliaalta, päätin puuttua tilanteeseen ja noteerata salavassa vaanivan stalkkerini kysymällä lainaksi vasaraa.

Siitä se sitten lähti. Annoin pikkusormen.
Et sää nymmillää vasaralla niitä kunnolla siihen saa, kyllä siihen ruuveja tai naulapyssyn tarttee. Annas ny kummää katon sitä vähä.




En ehtinyt vieläkään sanoa sitä perhanan kissaa, ennen kuin isäntä oli napannut syleilystäni kakkoskakkosen pätkät. Hän ryhtyi asettelemaan niitä kuormalavoihin pää kenkallaan, minun mylviessäni vieressä, että eeeei nooooin. Näytin hänelle miten ne piti laittaa. Ei kuulemma toimi, tarvitaan tukipuita. Aha. Hetken päästä sirkkeli soi taas. Siinä vaiheessa alkoikin jo itkuhälytin taas huutaa. Lopun ajan seurailin keittiön ikkunasta vauva olallani hytkyen, kuinka heinähäkkiprojektini eteni ilman minua siinä silmäin eessä naulapyssyn jyskytyksen säestämänä.

Illalla pohdimme, minkälainen verkko häkkiin olisi hyvä laittaa. Meillä on metritolkulla ylimääräistä kanaverkkoa, joka on jäänyt maakellariimme muhimaan vanhojen asukkaiden jäämistöistä. Sillä päätettiin edetä.




Kun verkko oli saatu paikoilleen, oli häkin aika päätyä paikoilleen lammasaitaukseen. Iltasella kävin tuuppaamassa häkkyrän täyteen heiniä ja mielissäni seurailin, kuinka siististi lampaat siitä söivät. Heinä ei levinnyt ympäriinsä, ja lampaiden villatkin pysyivät heinistä puhtaina, kun ne eivät pöyhineet korsia sinne tänne. Ai ettien että!

Aamuheiniä viedessäni verkon itälaidassa ammotti kuitenkin lampaan mentävä aukko. Villa-aivot olivat arvatenkin turhautuneet heinän närpsimiseen ja puskeneet itsensä verkosta läpi päästäkseen syömään parhaat palat hökötyksen sisältä.

Seuraavana aamuna myös verkon toinen laita ammotti. Iltapäivään mennessä muutama verkonriekale liehui siinä enää ihan vain näön vuoksi.
Tulimme yhdessä siihen tulokseen, että olisi pitänyt heti alun alkaenkin pelata varman päälle. Isäntä repi vanhat verkon riekaleet irti ja asensi tilalle verkonjämää, joka oli jäänyt yli vuohen aitauksen pystytyksestä. Häkkyrä näytti entistä ehommalta ja totesimme tyytyväisinä, että jos se kestää vuohen, kestää se vaikka dinosauruksen. Saatika sitten muutaman hömelön lampaan.

Uusi verkko on paljon entistä harvempaa, mutta toimii tuossa tarkoituksessa jopa ehkä tiheäsilmäisempää kanaverkkoa paremmin. Jonkin verran heinää on kertynyt myös häkkyrän ulkopuolelle, mutta hävikki on silti moninkertaisesti entistä pienempää. Täysin tuota korsien karistelua saa tuskin millään poppaskonsteilla loppumaan, joten olen tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen!