Angorakani on luultua helpompi hoidokki
Jos jotkut eläimistömme edustajista ovat täällä blogissa jääneet vähälle huomiolle, niin pupulamme väki. En todellakaan osaa sanoa, miksi näin.
Vaikka meillä on ollut kaneja nurkissa pyörimässä jo useamman vuoden, ovat nuo hassut eläimet minulle edelleenkin eräänlainen mysteeri. Kun päätin luopua hevostouhuista viime talvena ja sitä myöten talliin (ja elämään) tuntui jäävän kosolti tyhjää tilaa, ryhdyin tosissani harkitsemaan kanifarmin laajentamista parista lemmikkipuppelista villaa tuottavaan, pörröiseen angorakaniin. Siitä se ajatus sitten lähti.
Angorauros nimeltä Villaverstaan Narcissos, tuttavallisemmin Narsu, muutti luoksemme tämän vuoden keväällä. Kanivahvuuteemme kuului entuudestaan ystävältäni eläkepäiviään meille viettämään saapunut leijonaluppanaaras Jimbo a.k.a. Leskisen Juice sekä tämän nuori toyboy, leikattu soopeliuros Mölli. Villaverstaalla angoroita ja erilaisia liharotuja kasvattava Jonna oli aivan mahtavan avulias ja uskomattoman laajalla asiantuntemuksellaan onnistui opastamaan jopa kaltaiseni ummikon alkuun angorakanien pidon suhteen.
Kesällä pikkuinen Jimbo-pupumme kuoli, jättäen Möllin nuoreksi leskeksi. Elellessään viereisissä karsinoissa pojat olivat eräänä kauniina päivänä järsineet väliseinään aukon, ja hengailivat muina jäniineinä samalla puolella kylki kyljessä mennessäni talliin. Tuumasimme, että olkoon: jos pojat hyvin yhdessä viihtyivät ja juttuun tulevat, niin saivat meidän puolestamme jatkaa yhteiseloaan toistensa kyljissä kyhnäten.
Koska yhdestä angorasta ei järisyttäviä määriä villaa saa, ryhdyin harkitsemaan kanikatraamme kasvattamista parilla lisäpupulla. Angorakanin kerintä tulee tehdä vähintään kolme kertaa vuodessa, tarvittaessa useamminkin. Sen villa on äärettömän lämmintä, vettä hylkivää ja pehmeää, mutta hankalaa sinällään hankalaa kehrättävää. Lampaanvillan seassa kehruunkin kuitenkin pitäisi helpottua.
Ennen pitkää törmäsin kahden kaniveljeksen myynti-ilmoitukseen. Tuumasin, etten halunnut naaraskaneja tähän hätään, sillä kanien, kuten minkä tahansa muidenkin eläinten, kasvattamisessa osaa olla omat haastavuutensa. Niinpä angoraveljekset tuntuivat sopivalta ratkaisulta tähän meidän poikamiesköörimme jatkoksi.
Angorakanien hoito tunnutaan usein miellettävän kamalan vaativaksi, mutta oman kokemukseni pohjalta ei homma ole mikään Ameriikan temppu. Toki karva on herkkää huopumaan ja likaantumaan. Jatkuvan puunauksen ja putsauksen sijaan helpommalla pääsee, kun vain huolehtii, että kanin asumuksen kuivikkeet ovat puhtaat ja roskaamattomat, ja että tila on ehdottoman kuiva. Kastuessaan villa huopuu saman tien, ja kuivikkeen valinnassa tulee olla tarkka, sillä hötöinen karva imaisee itseensä kaiken pikkuroskan. Olki taitaa olla kuivikkeista se paras vaihtoehto angoralle.
Angorakanin turkin kasvuvauhti on huimaa, ja siksi ruokinnan täytyy olla kohdillaan, jotta kani jaksaa kasvattaa hyvälaatuista villaa. Valkuaisaineiden saannin tarve rodulla korostuu. Itse syötän Narsulle kasvattajan suositteleman annoksen, noin puoli desiä kauraa ja puoli desiä maatalouskaupasta saatavaa Rypsi-Kronoa per päivä. Samalla annoksella olen jatkanut myös uusien angorakanien kanssa. Rehujen lisäksi kanin kuin kanin on luonnollisesti saatava narskutella vapaasti hyvälaatuista heinää, ja erilaiset juurekset ja muut tietysti ovat niiden herkkua. Kesällä kani on varsin hyödykäs eläin myös ruohonleikkurina; puput narskuttavat pihamaaltasi rikkaruohot ja tulevat näin kesäkaudella edullisiksi ruokkia, ja kaupan päälle saat vielä trimmatun nurmikon. Win-win!
Angorakani ei kuitenkaan sovi ympärivuorokautisesti ulkona pidettäväksi, sillä sadekelillä sen villa huopuu kosteudesta nopeasti.
Olen huomannut angoroissa muihin rotuihin verrattuna sellaisen erityisseikan, että ne juovat ihan hemmetisti vettä. Puolen litran pullollinen ei välttämättä tunnu missään kanin huitaistessa sen huiviinsa tuosta vaan. Tämä kai liittyy myös jotenkin tuohon nopeaan karvan kasvuun.
Kuten jo aiemmin mainitsin, turkinhoito ei vaadi sen erityisempiä poppaskonsteja, mikäli pupun karsina on puhdas ja asianmukaisesti kuivitettu. Paitsi tietysti kerinnän suhteen. Angorakanin minimikerintämääräksi voisi sanoa kolme kertaa vuodessa, mutta useimminkin saattaa olla tarvetta. Parhaiten homma käy ihan manuaalisesti saksimalla, sillä useimmat trimmaukseen tarvittavat koneet menevät kanin haituvaisen kevyestä villasta herkästi tilttiin. Toimivimpina saksina pidetään niitä sellaisia tylppäpäisiä lasten askartelusaksia.
Angorakani on rotuna perusluonteeltaan säyseä ja helposti käsiteltävä: erinomainen juttu pienessä eläimessä, jonka kimpussa täytyy häärätä terävien saksien kanssa muutaman kuukauden välein.
Tässäpä tällainen pikainen kurkistus kanilaamme ja sen asukkaisiin. Näistä myöhemmin lisää paremmin, sillä olen tällä hetkellä vähän jäniksen selässä (höhhöhhöö...). Juhlimme nimittäin huomenna kuopuksen nimiäisiä ja meikämandoliinolla on täällä vielä lattiat pesemättä, pölyt pyyhkimättä ja piirakat leipomatta. Eläinten iltahoitokin pitäisi vielä tehdä, ja vauvaakin tuntuu joku harmittavan. Joten, tämän puolustuspuheen myötä oikein juhlavan upeaa viikonloppua kaikille!
Lue myös:
Kanila entiseen hevostalliin
Vanhan talon uusi kylpyhuone
Kuten hiukan jo eilisessä postauksessani pohjustin, on vanhaa taloa kunnostavan pakko opetella nauttimaan pienistäkin saavutetuista etapeista. Tai no, pakkohan ei ole muuta kuin kuolla, sontia ja maksaa veroja, mutta järjissään pysymistä edistää merkittävästi, jos projektin nimeltä 'vanha talo' osaa lohkoa pieniin osiin ja saa revittyä onnistumisen ja aikaansaamisen iloa niistä sekä pienistä että suurista edistysaskeleista.
Töllissämme ei ollut tänne muuttaessamme minkäänlaista sisävessaa tai pesutiloja, ja niiden rakentaminen eteisen päädyssä sijaitsevaan, eristämättömään pieneen kammariin piti nyhjäistä tyhjästä. Nyt kylppärimme on ollut käyttökunnossa vuoden päivät, mutta varsinaiset viimeistelytyöt Antti sai tehdyksi tällä viikolla. Nyt voi siis hyvällä omallatunnolla sanoa senkin osan taloa olevan valmis. Pientä nikkarointia toki vielä riittää, muun muassa kissanhiekkalaatikolle täytyisi keksiä jokin käytännöllinen ja miljööseen istuva naamiointi, joka samalla hiukan karsisi käpälissä kulkeutuvan kissanhiekan määrää minimiin. Ne ovat kuitenkin sellaisia juttuja, joita ehdimme pohtia joskus sitten syssymmällä.
Jos haluat lukea kylpyhuonesaagamme aiemmat osat, ne löytyvät täältä:
Kylpyhuoneremontin väliaikatiedote
Terveisiä kylpyhuoneremontin keskeltä
Taiteilin hätsynpikaa ei-todellakaan-missään-mittakaavassa olevan pohjapiirroksen talostamme, jotta tila ja kylppärin sijainti hahmottuvat paremmin. Olohuoneen ja keittiön käsittämä tila on siis vanhaa hirsirunkoa, joka on siirretty nykyiselle paikalleen töllin rakennusvuonna 1925. Samana vuonna hirsirungon oheen rakennettiin kylmä eteistila ja pieni kammari, nykyinen kylpyhuone.
Kylpyhuonetta ja eteistä on nyt remontoitu limittäin, sillä eteisen eristyksen yhteydessä lattiat oli avattava. Samassa rytäkässä saimme vedettyä vedet ja viemäröinnit eteisen lattian alta talon toisen päädyn kylpyhuoneeseen. Kylpyhuonetta ei siis tehty itse hirsirungon sisään, vaan se sijoittui talon lautarakenteiseen osaan.
Tila ei ole mikään suuren suuri, näin äkkiä arvioituna sanoisin, että noin yhdeksän neliömetriä. Kaikki oleellinen saatiin kuitenkin mahtumaan paremmin kuin hyvin. Lämminvesivaraaja sijoitettiin heti sisäänkäynnin viereen kulmaan, ja se onkin isoin yksittäinen tilasyöppö koko kylpyhuoneessa.
Halusimme jättää vanhan talon persoonallisuutta myös kylppäriin, ja sen vuoksi päätimme jättää vanhat kattopalkit näkyviin. Tuo pieni kuriositeetti vaati Antilta kaikenmaailman velhouksia sirkkelin kanssa, jotta hän sai listoitukset nykerrettyä siististi. Kannatti kuitenkin nykertää, sillä lopputulos on ihana.
Lavuaariratkaisu pohditutti, sillä sille varattu tila oli hyvin rajallinen pyykinpesukoneen takia. Etupäässä lasten ja eläinten takia ratkaisun oli ehdottomasti oltava myös käytännöllinen, joten mikään ihan pikkuinen kippo ei tullut kyseeseen. Näiden kriteerien lisäksi vaadin, että esteettisestä puolesta ei käytännöllisyydenkään nimissä mennä tinkimään, vaan pesuallasratkaisun täytyi myös sopia sisustukseen ja näyttää nätiltä.
Anoppi sattuikin törmäämään ihastuttavaan, vanhaan kaappiin kirpputorilla. Se istui mitoiltaan kuin valettu, joten kaappi sai empimättä paikan lavuaaritasona. Poistimme vanhat maalit ja olimme aikeissa maalata pömpelin uudestaan, mutta alta paljastunut puun sävy sopikin kylppäriimme parhaiten ihan sellaisenaan.
Pesuallas asennettiin kaapin päälle, ja kaapissa oli kuin tilauksesta tehty korkeampi hylly, johon saimme sijoitettua vesihanan. Putki piti vain vetää tason läpi altaan takaa, ja se oli sillä valmis.
Jotain ihan pientä kylpyhuoneesta vielä uupuu. Kuten esimerkiksi ovi. Vieraillamme on muutamaan otteeseen mennyt sormi suuhun ovettoman vessamme kanssa, mutta itse siihen on jo niin tottunut, ettei siihen juuri edes kiinnitä huomiota. Mikä siinä nyt on, omalla porukallahan tässä ollaan! No ei sentään, ovi on jo hankittu ja odottelee Antin verstaalla vielä viimeistelyään, ennen kuin se saadaan asennettua paikoilleen. Pikku juttuja sellaiset!
Töllissämme ei ollut tänne muuttaessamme minkäänlaista sisävessaa tai pesutiloja, ja niiden rakentaminen eteisen päädyssä sijaitsevaan, eristämättömään pieneen kammariin piti nyhjäistä tyhjästä. Nyt kylppärimme on ollut käyttökunnossa vuoden päivät, mutta varsinaiset viimeistelytyöt Antti sai tehdyksi tällä viikolla. Nyt voi siis hyvällä omallatunnolla sanoa senkin osan taloa olevan valmis. Pientä nikkarointia toki vielä riittää, muun muassa kissanhiekkalaatikolle täytyisi keksiä jokin käytännöllinen ja miljööseen istuva naamiointi, joka samalla hiukan karsisi käpälissä kulkeutuvan kissanhiekan määrää minimiin. Ne ovat kuitenkin sellaisia juttuja, joita ehdimme pohtia joskus sitten syssymmällä.
Jos haluat lukea kylpyhuonesaagamme aiemmat osat, ne löytyvät täältä:
Kylpyhuoneremontin väliaikatiedote
Terveisiä kylpyhuoneremontin keskeltä
Taiteilin hätsynpikaa ei-todellakaan-missään-mittakaavassa olevan pohjapiirroksen talostamme, jotta tila ja kylppärin sijainti hahmottuvat paremmin. Olohuoneen ja keittiön käsittämä tila on siis vanhaa hirsirunkoa, joka on siirretty nykyiselle paikalleen töllin rakennusvuonna 1925. Samana vuonna hirsirungon oheen rakennettiin kylmä eteistila ja pieni kammari, nykyinen kylpyhuone.
Kylpyhuonetta ja eteistä on nyt remontoitu limittäin, sillä eteisen eristyksen yhteydessä lattiat oli avattava. Samassa rytäkässä saimme vedettyä vedet ja viemäröinnit eteisen lattian alta talon toisen päädyn kylpyhuoneeseen. Kylpyhuonetta ei siis tehty itse hirsirungon sisään, vaan se sijoittui talon lautarakenteiseen osaan.
Tila ei ole mikään suuren suuri, näin äkkiä arvioituna sanoisin, että noin yhdeksän neliömetriä. Kaikki oleellinen saatiin kuitenkin mahtumaan paremmin kuin hyvin. Lämminvesivaraaja sijoitettiin heti sisäänkäynnin viereen kulmaan, ja se onkin isoin yksittäinen tilasyöppö koko kylpyhuoneessa.
Halusimme jättää vanhan talon persoonallisuutta myös kylppäriin, ja sen vuoksi päätimme jättää vanhat kattopalkit näkyviin. Tuo pieni kuriositeetti vaati Antilta kaikenmaailman velhouksia sirkkelin kanssa, jotta hän sai listoitukset nykerrettyä siististi. Kannatti kuitenkin nykertää, sillä lopputulos on ihana.
Lavuaariratkaisu pohditutti, sillä sille varattu tila oli hyvin rajallinen pyykinpesukoneen takia. Etupäässä lasten ja eläinten takia ratkaisun oli ehdottomasti oltava myös käytännöllinen, joten mikään ihan pikkuinen kippo ei tullut kyseeseen. Näiden kriteerien lisäksi vaadin, että esteettisestä puolesta ei käytännöllisyydenkään nimissä mennä tinkimään, vaan pesuallasratkaisun täytyi myös sopia sisustukseen ja näyttää nätiltä.
Anoppi sattuikin törmäämään ihastuttavaan, vanhaan kaappiin kirpputorilla. Se istui mitoiltaan kuin valettu, joten kaappi sai empimättä paikan lavuaaritasona. Poistimme vanhat maalit ja olimme aikeissa maalata pömpelin uudestaan, mutta alta paljastunut puun sävy sopikin kylppäriimme parhaiten ihan sellaisenaan.
Pesuallas asennettiin kaapin päälle, ja kaapissa oli kuin tilauksesta tehty korkeampi hylly, johon saimme sijoitettua vesihanan. Putki piti vain vetää tason läpi altaan takaa, ja se oli sillä valmis.
Jotain ihan pientä kylpyhuoneesta vielä uupuu. Kuten esimerkiksi ovi. Vieraillamme on muutamaan otteeseen mennyt sormi suuhun ovettoman vessamme kanssa, mutta itse siihen on jo niin tottunut, ettei siihen juuri edes kiinnitä huomiota. Mikä siinä nyt on, omalla porukallahan tässä ollaan! No ei sentään, ovi on jo hankittu ja odottelee Antin verstaalla vielä viimeistelyään, ennen kuin se saadaan asennettua paikoilleen. Pikku juttuja sellaiset!
Tämän kylppärikurkistuksen myötä haluan toivottaa teille kaikille taasen mukavaa perjantaita ja alkavaa viikonloppua!
Elämäntaparemontoijan synninpäästö
Vanhan talon kunnostaminen on yksi keskeisistä teemoista täällä blogissani, mutta pitkän aikaa remonttipäivitykset ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Reilu vuosi sitten kirjoitin viimeisimmän väliaikatiedotteen kylpyhuonesaagamme etenemisestä. Sittemmin kylppäriprojektin lopputuloksen esittely on tainnut nousta toivotuimpien postausten kärkikahinoihin. Eihän se nyt tuollaiseksikaan voinut jäädä, eihän?!
No ei sentään. Vielä samana kesänä kylpyhuoneeseemme asennettiin pesukonesysteemit, suihkut ja vessanpönttö. Listat ja viimeistelytyöt olivat kuitenkin vielä tekemättä, joten päätin, että kirjoitan valmiin kylpyhuonepostauksen siinä vaiheessa, kun saan esitellä oikeasti valmista jälkeä.
Sitten tökkäsi. Syksy toi tullessaan läjäpäin muita hommia aina eläinsuojien talvikunnostuksesta salaojituksiin, jotka piti saada tehdyiksi ennen lumien tuloa. Antti painoi jatkuvalla syötöllä kaiken ohella ympäripyöreää yrittäjän työpäivää, taaperon ja eläinten kaitseminen piti minut kiireisenä ja siinä syksyn mittaan sain myös tietää odottavani toista lastamme. Olimme painaneet tällä lailla non-stoppina vuoden. Näin jälkikäteen asiaa miettiessäni olen melko varma, että jaksamisemme loppui ja kun pakolliset hommat talven tieltä saatiin taputeltua, tyssäsi tekeminen kertakaikkiseen uupumiseen. Aivokapasiteetti ja jaksaminen eivät enää yksinkertaisesti riittäneet eteisremontin viimeistelyyn, eikä mikään tuntunut jonninjoutavammalta, kuin jotkut kylpyhuoneen listoitukset. Olimme ihan piipussa ja elelimme kuukausitolkulla keskeneräisyyden kaaoksessa, kulkien kotiin pahvilla päällystetyn ja varastoksi muuttuneen eteistilan halki.
Vanhoissa taloissa elävät ihmiset ovat takuulla eräänlaisia elämäntaparemontoijia kaikki tyynni. Harvalla on kuitenkaan kaikkea aikaa ja jaksamista maailmassa vain talon kunnostukseen annettavaksi: päivätyöt, perhe, eläimet ja ylipäänsä muu elämä on saatava jotenkin päin rytmitettävä remontin kanssa. Kokemuksesta olen oppinut, että oman (ja omalla kohdallani, myös puolison) jaksamisen rajoja on toisinaan hankala hahmottaa. Keskeneräisessä kodissa on toisinaan ihan liian helppoa hukata metsä puilta ja olla jatkuvasti kierroksilla siitä, että minne tahansa katsookin, näkee ympärillään vai tekemättömiä töitä.
Seurailen sosiaalisessa mediassa useita eri väyliä pitkin vanhoissa taloissa elävien ja niitä kunnostavien ihmisten talotarinoita, remonttipäivityksiä ja kuulumisia. Pienistä edistysaskeleista iloitseminen ja onnistuneet talojen pelastustarinat ovat inspiroivaa ja innostavaa seurattavaa, mutta olen pistänyt merkille, että näistä ajoittaisista uupumisen tuntemuksista puhutaan harvoin. Toisinaan sitä huomaa, kuinka joku raakaa ja rehellistä remppatodellisuutta sosiaaliseen mediaan päivittänyt vanhan talon pelastaja kertoo menettäneensä seuraajiaan sen vuoksi, että Istagramiin tuli laitettua otos kaivinkoneesta myllätyllä ja purkujätteen peittämällä pihamaalla, tarkasti rajatun, William Morrisilla verhoillun valmiin seinäpinnan sijaan. Ymmärrän, että tämä laskee motivaatiota tuutata eetteriin näitä ei-niin-hehkeitä rempparealiteetteja, sillä kuvaaminen, bloggaaminen ja tarinoiden jakaminen vievät paljon aikaa ja vaivannäköä, ja paras palkka siitä on huomata, että joku kokee kertomasi tarinat tarpeeksi kiinnostavina ja seuraamisen arvoisina.
Tästä samaisesta syystä olen, asiaa sen kummemmin tietoisesti miettimättä, jättänyt remontistamme kertomisen vähemmälle. Olen kai ajatellut, ettei ole mitään kerrottavaa. Ketä se nyt muka kiinnostaisi, katsella kuvia räjähtäneistä nurkistamme ja viimeistelemättömästä kylpyhuoneestamme? Lukea marmatustani siitä, että jaksamisemme pääsi väliaikaisesti loppumaan, ja että hommat oli yksinkertaisesti pakko pistää jäähylle, jotta rahkeemme riittäisivät keskittyä tärkeämpiin asioihin? No, olisihan minulla kirjoitettavaa ollut. Olisin voinut kirjoittaa vaikkapa tästä remontti-burnoutista jo aikaa sitten. Ihan vain sillä, että uskallan väittää, että jokainen elämäntaparemppaaja käy aika-ajoin läpi näitä samoja uupumisen tunteita. Emme me voi olla ainoita. Emmehän?
Meille remonttihommien jäähylle laittaminen lähes vuodeksi ei ollut mikään tietoinen päätös, vaan se vain tapahtui kun huomasimme olevamme jo ihan piipussa. Siinä kohtaa oli jo vähän liian myöhäistä, ja toki tuo eräänlainen loppuunpalaminen vaikutti elämäämme monin muinkin tavoin. On täysin ymmärrettävää, että blogeista ja somesta haluaa oman arjen ilostuttajiksi ja inspiraatioksi lukea positiivisia ja kivoja juttuja. Ymmärrän myös paremmin kuin hyvin, etteivät erilaista sisältöä atk:n syövereihin tuottavat halua pitkästyttää seuraajakuntaansa epäesteettisillä kuvilla tai marmatuksella siitä, kuinka toisinaan voi olla vähän rankkaa. Itsellekin bloggaaminen antaa sitä mukavinta mielihyvää silloin, kun saan tehdä tätä ns. posin kautta ja tuoda myös teille, rakkaat lukijat, hyvää mieltä. Elämään mahtuu kuitenkin niin paljon enemmän, kuin mitä täällä blogimaailmassa tulee toisinaan annettua ilmi. Täällä on helppoa jakaa nättejä kuvia vaikkapa puuhellasta ja rajata kuvat tarkasti niin, ettei talossa vallitseva järkyttävä lapsiperhekaaos pilaa tunnelmaa. Itse kumminkin tunnustan, että tiukka kuvien rajaus ja positiivisiin juttuihin keskittyminen on ennen kaikkea itseä varten tehty: kun kaksivuotias takoo pikku nyrkeillään lattiaa minun kiellettyäni kymmenettä kertaa, ettei lattiaan saa piirtää, vauva ei taivu päikkäreille, selän takana pinoutuu tiskivuori ja eteisen oven takana odottaa remonttikaaos, huojentaa omaa mieltä napata nätti kuva juuri putsatusta puuhellasta ja keskittyä siihen ajatukseen, että ainakin tuon pienen yksityiskohdan sain valmiiksi kaiken tämän hulabaloon keskellä.
Silläkin uhalla siis, että joudun sysäämään iloisen atmosfäärin ja huonon huulenheiton hetkeksi sivuun, halusin jakaa näitä ajatuksiani. Vanhassa, kunnostettavassa talossa eläminen osaa olla välillä hankalaa, sillä siitä ei tule valmista tekemälläkään. Siksi on ihan ok pitää välillä paussia ja keskittyä myös siihen muuhun elämään, eikä soimata itseään liikaa saamattomuudesta, kun keskeneräisyys irvistelee joka nurkan takana, mutta muu elämä tuntuu kummasti häiritsevän flow-tilan etsimistä seinän maalaukseen tai listojen sahaamiseen.
Viime aikoina varsinkin sisustus- ja perheblogeissa on kiertänyt haaste otsikolla Miltä kotini oikeasti näyttää. Haasteen hengessä olen napannut nämä kirjoituksessa näkyvät kuvat.
Kuten aiemmin mainitsin, uupumiseen ajautuminen toi mukanaan monia lieveilmiöitä, joissa meillä on riittänyt viime kuukausina mielin määrin selviteltävää ja pohdittavaa. Kantapääopistossa käyty koulu on kuitenkin myös antanut meille paljon. Monien muiden asioiden ohella uutta intoa tekemiseen.
Remppa on lähtenyt jälleen rullaamaan, ja olen mitä onnellisin huomatessani, että tuo meidän isäntä osaa nauttia jälleen täysin palkein tekemisestä saaden mielihyvää siitä, että on tyytyväinen kättensä jälkeen. Tekemisen riemu ja pienistä saavutetuista etapeista nyhdetty aikaansaamisen tunne kun ovat juuri niitä juttuja, millä tällaista urakkaa jaksaa painaa eteenpäin, mutta mitkä on väsymyksen ikeessä niin helppo kadottaa. Minusta ei ole remontissa hirveästi apua ollut, mutta yritän parhaani mukaan hoitaa lapset ja muut työt, jotta Antille jää aikaa uppoutua remontin eteenpäin viemiseen. Vauvamme ei harrasta päiväunia, mutta silloin kun hän itseltään huomaamatta sattuu puoleksi tunniksi simahtamaan, tartun telaan tai pensseliin ja autan, missä voin.
Olemme molemmat sitä tekijätyyppiä, että tekemiseen täytyy saada uppoutua täysillä ilman häirintää, jotta viitsimme edes alkaa. Kaksi pientä lasta toki katkaisevat ajatuksen tämän tästä, ja erityisesti pieni vauva tuo touhuihin omat haasteensa. Taaperoikäinen kulkee kaikessa hääräämisessä mukana jo ihan eri lailla, ja tuota meidän 2,5-vuotiasta ja parikuista vauvaa katsellessa päässäni soikin usein vanha värssy väliaikaista kaikki on vaan. Vielä tulee aika, kun me kaksi kääpää kuokimme täällä maatilkullamme pottumaata kenenkään häiritsemättä ja murehdimme, että koskahan ne meidän likat kerkeisivät maailman myrskyistä äitiään ja isäänsä kattomaan. Mutta tässä hetkessä, kaiken pyristelyn jälkeen tuntuu taas helpolta hengittää, kun asiat etenevät ja saamme kaaosta raivattua uuden tilan myötä.
Nyt, kun olemme taas päässeet tekemisen makuun, tiedämme vastedes edetä antaen itsellemme ja toisillemme vähän enemmän armoa. Alkuperäisissä suunnitelmissamme olisimme ryhtyneet jo kunnostamaan toista yläkerran huonetta asumiskuntoiseksi, mutta emme ota siitä enää turhaa painetta. Kun eteinen on tuota pikaa valmis, saamme siihen kosolti lisää säilytystilaa ja näin mahdumme majailemaan koko perheen voimin olohuoneessamme taas paljon mukavammin. Elettyämme pari vuotta kaaoksen keskellä, pieneen keskeneräisyyteen on taas monin verroin helpompi suhtautua. Sen on tämä risainen töllimme meille opettanut, että itselleen on oltava armollinen, jotta tekemisen palo säilyy.
Ja hei, posin kautta: huomisessa perjantaipostauksessa ajattelin vihdoin ja viimein esitellä teille sen paljon peräänkuulutetun kylppärin! Ehkä vielä tänään saamme vielä verhotangon asennettua paikoilleen. Sitten kehtaan.
Meille remonttihommien jäähylle laittaminen lähes vuodeksi ei ollut mikään tietoinen päätös, vaan se vain tapahtui kun huomasimme olevamme jo ihan piipussa. Siinä kohtaa oli jo vähän liian myöhäistä, ja toki tuo eräänlainen loppuunpalaminen vaikutti elämäämme monin muinkin tavoin. On täysin ymmärrettävää, että blogeista ja somesta haluaa oman arjen ilostuttajiksi ja inspiraatioksi lukea positiivisia ja kivoja juttuja. Ymmärrän myös paremmin kuin hyvin, etteivät erilaista sisältöä atk:n syövereihin tuottavat halua pitkästyttää seuraajakuntaansa epäesteettisillä kuvilla tai marmatuksella siitä, kuinka toisinaan voi olla vähän rankkaa. Itsellekin bloggaaminen antaa sitä mukavinta mielihyvää silloin, kun saan tehdä tätä ns. posin kautta ja tuoda myös teille, rakkaat lukijat, hyvää mieltä. Elämään mahtuu kuitenkin niin paljon enemmän, kuin mitä täällä blogimaailmassa tulee toisinaan annettua ilmi. Täällä on helppoa jakaa nättejä kuvia vaikkapa puuhellasta ja rajata kuvat tarkasti niin, ettei talossa vallitseva järkyttävä lapsiperhekaaos pilaa tunnelmaa. Itse kumminkin tunnustan, että tiukka kuvien rajaus ja positiivisiin juttuihin keskittyminen on ennen kaikkea itseä varten tehty: kun kaksivuotias takoo pikku nyrkeillään lattiaa minun kiellettyäni kymmenettä kertaa, ettei lattiaan saa piirtää, vauva ei taivu päikkäreille, selän takana pinoutuu tiskivuori ja eteisen oven takana odottaa remonttikaaos, huojentaa omaa mieltä napata nätti kuva juuri putsatusta puuhellasta ja keskittyä siihen ajatukseen, että ainakin tuon pienen yksityiskohdan sain valmiiksi kaiken tämän hulabaloon keskellä.
Silläkin uhalla siis, että joudun sysäämään iloisen atmosfäärin ja huonon huulenheiton hetkeksi sivuun, halusin jakaa näitä ajatuksiani. Vanhassa, kunnostettavassa talossa eläminen osaa olla välillä hankalaa, sillä siitä ei tule valmista tekemälläkään. Siksi on ihan ok pitää välillä paussia ja keskittyä myös siihen muuhun elämään, eikä soimata itseään liikaa saamattomuudesta, kun keskeneräisyys irvistelee joka nurkan takana, mutta muu elämä tuntuu kummasti häiritsevän flow-tilan etsimistä seinän maalaukseen tai listojen sahaamiseen.
Viime aikoina varsinkin sisustus- ja perheblogeissa on kiertänyt haaste otsikolla Miltä kotini oikeasti näyttää. Haasteen hengessä olen napannut nämä kirjoituksessa näkyvät kuvat.
Kuten aiemmin mainitsin, uupumiseen ajautuminen toi mukanaan monia lieveilmiöitä, joissa meillä on riittänyt viime kuukausina mielin määrin selviteltävää ja pohdittavaa. Kantapääopistossa käyty koulu on kuitenkin myös antanut meille paljon. Monien muiden asioiden ohella uutta intoa tekemiseen.
Remppa on lähtenyt jälleen rullaamaan, ja olen mitä onnellisin huomatessani, että tuo meidän isäntä osaa nauttia jälleen täysin palkein tekemisestä saaden mielihyvää siitä, että on tyytyväinen kättensä jälkeen. Tekemisen riemu ja pienistä saavutetuista etapeista nyhdetty aikaansaamisen tunne kun ovat juuri niitä juttuja, millä tällaista urakkaa jaksaa painaa eteenpäin, mutta mitkä on väsymyksen ikeessä niin helppo kadottaa. Minusta ei ole remontissa hirveästi apua ollut, mutta yritän parhaani mukaan hoitaa lapset ja muut työt, jotta Antille jää aikaa uppoutua remontin eteenpäin viemiseen. Vauvamme ei harrasta päiväunia, mutta silloin kun hän itseltään huomaamatta sattuu puoleksi tunniksi simahtamaan, tartun telaan tai pensseliin ja autan, missä voin.
Olemme molemmat sitä tekijätyyppiä, että tekemiseen täytyy saada uppoutua täysillä ilman häirintää, jotta viitsimme edes alkaa. Kaksi pientä lasta toki katkaisevat ajatuksen tämän tästä, ja erityisesti pieni vauva tuo touhuihin omat haasteensa. Taaperoikäinen kulkee kaikessa hääräämisessä mukana jo ihan eri lailla, ja tuota meidän 2,5-vuotiasta ja parikuista vauvaa katsellessa päässäni soikin usein vanha värssy väliaikaista kaikki on vaan. Vielä tulee aika, kun me kaksi kääpää kuokimme täällä maatilkullamme pottumaata kenenkään häiritsemättä ja murehdimme, että koskahan ne meidän likat kerkeisivät maailman myrskyistä äitiään ja isäänsä kattomaan. Mutta tässä hetkessä, kaiken pyristelyn jälkeen tuntuu taas helpolta hengittää, kun asiat etenevät ja saamme kaaosta raivattua uuden tilan myötä.
Nyt, kun olemme taas päässeet tekemisen makuun, tiedämme vastedes edetä antaen itsellemme ja toisillemme vähän enemmän armoa. Alkuperäisissä suunnitelmissamme olisimme ryhtyneet jo kunnostamaan toista yläkerran huonetta asumiskuntoiseksi, mutta emme ota siitä enää turhaa painetta. Kun eteinen on tuota pikaa valmis, saamme siihen kosolti lisää säilytystilaa ja näin mahdumme majailemaan koko perheen voimin olohuoneessamme taas paljon mukavammin. Elettyämme pari vuotta kaaoksen keskellä, pieneen keskeneräisyyteen on taas monin verroin helpompi suhtautua. Sen on tämä risainen töllimme meille opettanut, että itselleen on oltava armollinen, jotta tekemisen palo säilyy.
Ja hei, posin kautta: huomisessa perjantaipostauksessa ajattelin vihdoin ja viimein esitellä teille sen paljon peräänkuulutetun kylppärin! Ehkä vielä tänään saamme vielä verhotangon asennettua paikoilleen. Sitten kehtaan.
Mietteitä puulieden ääreltä
Syksyn saapumisen vanhaan torppaan huomaa siitä, kun aamulla peittoa raottaessasi päädytkin pujahtamaan kiireesti takaisin vällyn alle ja ryhdyt juonimaan suunnitelmaa, kuinka löydät lämpimät vaatteet ja villasukat yllesi ennen kuin hampaasi alkavat kalista.
Mielestäni tämä on yksi vanhassa talossa asumisen viehätyksistä. Luonnon ja vuodenajat voi aistia myös mökissä sisällä. Vanhassa talossa asuvalle asuinrakennus ei ole asia, jonka avulla luonto eristetään seinien ulkopuolelle. Vanha talo ja sen rakennusmateriaalit elävät ja hengittävät kulloisenkin säätilan mukana. Hengittävien, vanhojen hirsiseinien sisällä olo on kuin pesässä, joka tarjoaa turvaa ja suojaa, mutta ulkomaailman äänet sateen ropinasta linnunlauluun kantautuvat selvästi myös seinien sisäpuolelle, ja saattaapa toisinaan joku ohi kulkeva tuulenpuuskakin tuivertaa kylään.
Näinä ensimmäisinä aamuina kun koleus hiipii sisälle tölliin, on aika ryhtyä maanittelemaan tuvan puuhellaa kesälomaltaan takaisin töihin. Nautin suunnattomasti siitä, kun töllin lämmityskausi alkaa. Puulla lämmittäminen on toki työlästä, mutta sen vaatima työ on mitä miellyttävintä työtä. Koko prosessi puiden pilkkomisesta ja sisään kantamisesta aina tulen sytyttämiseen ja sen ylläpitoon on palkitseva, sillä elävän tulen tuoman lämmön tuntua ei voita mikään. Tulen tuijottelu rauhoittaa ja palavien puiden hiljainen rätinä saa olon kotoisaksi.
Kiireisen hommaa puilla lämmittäminen ei ole, ja sen vuoksi elämisen rytmi tuntuu lämmityskauden alkaessa hidastuvan. Itse huomaan keskittyväni yhä enemmän verkkaisiin sisätilapuhteisiin, joiden lomassa pystyn vahtimaan tulta ja lisäämään hellaan puita.
Ei töllin lämpimänä pitäminen pelkän puuhellan varassa tietenkään pelkkää leppoisaa hyggeilyä ja verkkaista tunnelmointia ole. Esimerkiksi kovemmilla pakkasilla kotoa ei niin vain ampaista asioille tai kyläilemään, mikäli ei mieli palata kotiin tullessa jääkylmään mökkiin. Toisinaan, kun ulkona paukkuu pakkanen ja tiedossa on useamman tunnin viivähdys poissa kotoa, olemme jättäneet pienen lämpöpatterin pöhöttämään keskelle tupaa. Vaikkei itselleni ole ongelma pukeutua välläytyä olosuhteiden mukaisesti villakerroksiin siksi aikaa, kun tölli taas lämpiää, on asia lasten (ja isännän) suhteen vähän haastavampi. Näille kun saattaa toisinaan olla vaikea selittää, että välillä on tarpeen pukeutua lämpimästi, vaikka ollaankin sisätiloissa. Polttopuun kanssa on hyvä olla säästäväinen, eikä sisällä tarvitse syys- ja talviaikaan hulmuilla varpaat ja pyllyt paljaana. Vaatetta päälle, ihmiset!
Se(kin) hyvä puoli on kuitenkin
Puuhellamme lienee yhtä vanha, kuin itse talokin. Vaikka vanhoissa tulisijoissa on aina omat kommervenkkinsä, on tämä meidän tiilistä muurattu vanha rouva kaikin puolin varsin soiva peli. Asuessamme aiemmin vanhassa rintamamiestalo-kodissamme, kävin joka syksy saman taistelun kahden kakluunimme kanssa. Muutaman kuukauden käyttämättä olon jälkeen ne eivät suostuneet enää vetämään kunnolla, ja sain viettää joka syksy kokonaisen päivän maanitellessani ja houkutellessani tulisijoja tauolta takaisin työn ääreen. Polttelin tuhkaluukuissa sanomalehteä yrittäen saada kosteutta häviämään ja röörejä vetämään, savun tuprutessa ulos talon leväälleen avatuista ikkunoista.
Tänne muutettuamme lähestyinkin vanhasta kokemuksesta töllin puuhellaa terveen skeptisin mielin. Kukaan ei osannut kertoa, koska siinä oli viimeksi palanut valkea, joten mielessäni varauduin kaikenlaisiin skenaarioihin aina häkämyrkytyksestä lieden totaaliseen toimimattomuuteen. Sytytin pienen, varovaisen tulen pesään ja voilá, hella lähti vetämään kuin jänis makuulta.
Ensimmäisenä asuinsyksynämme tilasimme paikalle hormiäijän, joka tuli ja tarkasti kaikenlaisten erikoisten vempainten avustuksella muurin kunnon. Vuosikymmenten aikana rööreihin oli tullut sinne tänne halkeamia. Niinpä hormi massattiin, jolloin muurista saatiin paitsi paremmin lämpöä varaava, niin myös paloturvallisempi. Nyt sillä onkin kelvannut lämmittää, sillä hyvin varaava muuri lämmittää samalla myös olohuoneen puolta mukavasti.
Keittiön tulisija on ollut merkityksekäs kapistus myös vanhan kansan perinteissä ja uskomuksissa. Ennen vanhaan uskottiin, että se henkilö, joka on sytyttänyt ensimmäiset tulet talon tulisijaan, jää kuolemansa jälkeen talon hengeksi eli kotitontuksi. Tontun ajateltiin pitävän majaansa juurikin tulisijassa, joten esimerkiksi kekrinä ja jouluna tulisijalle tarjottiin uhri eli oma puurokuppi tai vastaava ruokamuistiainen, jotta talon henki pysyisi leppeänä. Taivaannaulan sivustolla kerrotaan, että
"Suomalainen uuniperinne on aina perustunut nimenomaan kivien kykyyn varata lämpöä ja ruoan kypsentämiseen kivien lämmöllä. Suurella kivimassalla toimivat leivinuunit ja kiukaat ovat aina yksilöitä, joiden luonne on opeteltava tuntemaan. Ne ovat kuin perheenjäseniä, jotka hoitavat talon tärkeimpiä tehtäviä, ja joita on siksi kohdeltava kunnioittaen."
Koska toimiva puuliesi on sekä keittiömme kaunistus että meille välttämätön lämmöntuoja, on se suorastaan kullanarvoinen. Sen ansiosta emme jää koskaan pulaan vaikkapa sähkökatkon sattuessa, sillä saamme sen avulla aina lämpöä pirttiin, ruuan tehtyä ja kahvit keitettyä. Hössötänkin sen kimpussa tämän tästä pitääkseni sen hyvässä kunnossa. Putsaan lieden hankaamalla sen puhtaaksi mytätyillä sanomalehden sivuilla ja liesimustan avulla pidän pinnan ruosteet loitolla. Tuhkien tyhjäys on miellyttävää puuhaa, sillä tuhka taipuu moneen käyttötarkoitukseen: puutarhassa sillä voi lannoittaa vaikkapa marjapensaat, ja se on erinomaista kasvimaan luonnonmukaisessa tuholaistorjunnassa. Kanojen kylpypehkussa se toimii hyvänä loishäätönä. Ennen vanhaan hiiltä käytettiin hampaiden valkaisijana, sillä se sitoo itseensä epäpuhtauksia ja imee tummentumat pois hampaan pinnalta. Nykyään tähän tarkoitukseen myydään kallista, mustaa, hiiltä sisältävää hammastahnaa, mutta mikseipä hiilenpalaa voisi napata tulipesästä ja hieroa sitä hampaisiinsa? Ihan kokeilemisen arvoinen idea mielestäni!
Joko te muut vanhojen talojen asukkaat olette aloittaneet lämmityskauden? Minkälaisia tulisijoja teillä löytyy? Entäpä kuinka olette ratkaisseet puulämmitteisen talon haasteet, löytyykö teiltä esimerkiksi ilmalämpöpumppuja, jotka pitävät kotinne suotuisan lämpiminä esimerkiksi työpäivien ajan talvisin?
Heinähäkki (ja miten sitä ei ainakaan kannata tehdä)
Nyt, kun lampaat ovat palanneet kesälaitumiltaan, on taas se aika vuodesta, kun joudumme jahkailemaan, miten saisimme pidettyä koko katraan heinänsyrjässä kiinni talven yli. Vaikka pyrimmekin aina tilaisuuden tullen tekemään eläimille purtavaa itse ja nuukailemaan, kun tilaisuus tulee, joudumme väistämättä turvautumaan ostoheinään näin syksyn tullen.
Takana on nyt kaksi varsin huonoa heinävuotta: ensin oli kesä jona satoi ja satoi, sitten tuli kesä, jona ei sitten yhtään. Tämän kesän jälkeen meillä oli erityisen kova huoli, onnistuisimmeko löytämään elikoille pöperöä pöytään niin, että selviäisimme talven yli. Olen ahdistellut hyvän tovin lähitienoiden heinänviljelijöitä, mutta koska täällä päin joka toisessa talossa on joko hevosia tai karjaa omastakin takaa, ovat kaikki järjestäen vastanneet eioota epätoivoisiin kyselyihini. Puskaradion petettyä olen ryhtynyt väijymään heinänmyyjiä erinäisillä myyntipalstoilla. Se kannatti. Viikonloppuna noudamme varastot pullolleen luomulaatuista heinää ja vieläpä ihan sopuhintaan, Antin hyökättyä oikopäätä lankoja pitkin uunituoreen myynti-ilmoituksen julkaisseen, pahaa-aavistamattoman farmarin kimppuun. Kävipä vielä niin hyvä tuuri, että heinien viljelijä sattui olemaan lampuri itsekin. Heinä on siis juuri lampaiden makuun sopivaa, mikä omalta osaltaan vähentää hävikkiä: lampaat ovat varsin nirsoja mitä heinään tulee, ja kovin kortinen heinä jää niiltä usein syömättä. Nyt pikku villapyllymme saavat rouskutella arvolleen sopivasti priimalaatuista heinää ja jatkaa pilalle lellittyä eloansa huonosta heinävuodesta mitään tietämättä.
Koska vallitseva heinätilanne on kuitenkin mitä on, tulee sen kanssa olla tänä talvena äärimmäisen säästäväinen. Yksi lammas syö noin kahdesta kolmeen kiloon heinää päivässä, ja koska lampaamme asuvat pihatossa, on heinän menekki syytä laskea yläkanttiin. Lammas on siitä metka eläin, että se pystyy kovassakin pakkasessa pitämään itsensä lämpimänä märehtimällä, jolloin sen ruuansulatus toimii ikäänkuin sisäisenä lämpöpatterina. Tämä luonnollisesti edellyttää sitä, että eläimellä on oltava jatkuvalla syötöllä jotain, mitä märehtiä.
Meillä heinää on tupannut menemään hukkaan männä talvina siksi, että olemme viskoneet eläimille syötävät maahan. Valikoivina eläiminä villa-aivot kaapivat tarjolla olevat heinät ensin leväälleen maahan ja kaivelevat seasta ne parhaiten maistuvat palat. Loput pissataan, kakataan ja tallotaan niin, ettei niihin suostu koskemaan enää vanha Erkkikään. No, saanpahan hyvää puutarhakatetta, ei siinä, mutta etenkin huonoina heinävuosina tällainen hyvän korsirehun kärräys kasvimaan katteeksi pistää mietityttämään.
Niinpä päätin ottaa sitä surullisenkuuluisaa härkää sarvista kiinni ja rakentaa lampaille heinähäkin, jossa lampaille voisi pitää heinää jatkuvasti tarjolla ilman, että ne pääsisivät sitä levittelemään ja tahrimaan.
No, siinähän sitten kävi kuten arvata saattoi. Nikkarointiprojektini eteni niin, että etsin pihaltamme lojumasta sopivan kokoisen kuormalavan. Kuormalavan kulmiin pystyttäisin pylväät pystyyn, ja niitä myöten pingottaisin verkkoa. Verkon sisään heitettäisiin heinät, ja lampaat saisivat närpsiä sitä verkkaisesti verkon läpi. Tähän tapaan.
Kun olin roudannut kuormalavan ensin keskelle pihaa, alkoi itkuhälyttimestä kuulua päiväuniltaan heräilleen vauvan yninä. Jätin lavan niille teloilleen leppymään muutamaksi päiväksi. Kun pikkupätkä taas eräänä päivänä päättikin nauttia pienet päivänokoset (ei siis ole meillä tosiaankaan itsestäänselvyys, että vauva torkahtaisi joka päivä kunnon päikkäreille), koin hetkeni tulleen.
Siinä erinäisiä puutavarakasoja pöyhiessäni saapui kaikkien rakennusprojektieni turmio, tuttavallisemmin meidän isäntä, kyselemään listoitusprojektinsa lomasta tupakkataukoa pitäessään, että mitä olin tällä kertaa mahtanut keksiä. Maalailtuani hänelle tovin verbaalisesti aukotonta visiotani hyvästä ruokintasysteemistä, kohotteli hän kulmiaan ja tuumasi ykskantaan, että annanny mää katon sulle tuolta siihen sopivat puut. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, oli Antti jo ehtinyt sirkkelöidä valkkaamani kakkoskakkosen neljään eri osaan minun sähistessäni vieressä, että eikö sulla ny ollu joku hommakin kesken, meekkö nyt vaikka jatkaan sitä ja anna mun hoitaa tää.
Nappasin puunpätkät kainalooni ja painuin sommittelemaan niitä kuormalavan kulmiin hyväksi katsomiini kohtiin. Antti koikkelehti vaivihkaa perässäni kuin pahempikin hiippari. En ollut huomaavinani salavan taakse passiin jäänyttä isäntää, vaan jatkoin lallatellen projektini parissa pähkäilyä. Isännän kaula alkoi venyä puun takana strutsimaisiin sfääreihin ja kasvoilta paistoi minulle vuosien varrella ihan liian tutuksi tullut ilme, joka kertoi, että tosta ei tuu kyllä lasta eikä p*skaa. Tuumattuani, että tuo kaulan venyttely alkoi jo näyttää kivuliaalta, päätin puuttua tilanteeseen ja noteerata salavassa vaanivan stalkkerini kysymällä lainaksi vasaraa.
Siitä se sitten lähti. Annoin pikkusormen.
Et sää nymmillää vasaralla niitä kunnolla siihen saa, kyllä siihen ruuveja tai naulapyssyn tarttee. Annas ny kummää katon sitä vähä.
En ehtinyt vieläkään sanoa sitä perhanan kissaa, ennen kuin isäntä oli napannut syleilystäni kakkoskakkosen pätkät. Hän ryhtyi asettelemaan niitä kuormalavoihin pää kenkallaan, minun mylviessäni vieressä, että eeeei nooooin. Näytin hänelle miten ne piti laittaa. Ei kuulemma toimi, tarvitaan tukipuita. Aha. Hetken päästä sirkkeli soi taas. Siinä vaiheessa alkoikin jo itkuhälytin taas huutaa. Lopun ajan seurailin keittiön ikkunasta vauva olallani hytkyen, kuinka heinähäkkiprojektini eteni ilman minua siinä silmäin eessä naulapyssyn jyskytyksen säestämänä.
Illalla pohdimme, minkälainen verkko häkkiin olisi hyvä laittaa. Meillä on metritolkulla ylimääräistä kanaverkkoa, joka on jäänyt maakellariimme muhimaan vanhojen asukkaiden jäämistöistä. Sillä päätettiin edetä.
Kun verkko oli saatu paikoilleen, oli häkin aika päätyä paikoilleen lammasaitaukseen. Iltasella kävin tuuppaamassa häkkyrän täyteen heiniä ja mielissäni seurailin, kuinka siististi lampaat siitä söivät. Heinä ei levinnyt ympäriinsä, ja lampaiden villatkin pysyivät heinistä puhtaina, kun ne eivät pöyhineet korsia sinne tänne. Ai ettien että!
Aamuheiniä viedessäni verkon itälaidassa ammotti kuitenkin lampaan mentävä aukko. Villa-aivot olivat arvatenkin turhautuneet heinän närpsimiseen ja puskeneet itsensä verkosta läpi päästäkseen syömään parhaat palat hökötyksen sisältä.
Seuraavana aamuna myös verkon toinen laita ammotti. Iltapäivään mennessä muutama verkonriekale liehui siinä enää ihan vain näön vuoksi.
Tulimme yhdessä siihen tulokseen, että olisi pitänyt heti alun alkaenkin pelata varman päälle. Isäntä repi vanhat verkon riekaleet irti ja asensi tilalle verkonjämää, joka oli jäänyt yli vuohen aitauksen pystytyksestä. Häkkyrä näytti entistä ehommalta ja totesimme tyytyväisinä, että jos se kestää vuohen, kestää se vaikka dinosauruksen. Saatika sitten muutaman hömelön lampaan.
Uusi verkko on paljon entistä harvempaa, mutta toimii tuossa tarkoituksessa jopa ehkä tiheäsilmäisempää kanaverkkoa paremmin. Jonkin verran heinää on kertynyt myös häkkyrän ulkopuolelle, mutta hävikki on silti moninkertaisesti entistä pienempää. Täysin tuota korsien karistelua saa tuskin millään poppaskonsteilla loppumaan, joten olen tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen!
Ikkunoista, remontista ja ikkunaremontista
Ikkunat ja mitä tehdä niille. Se oli yksi suurista kysymyksistä, joita pohdimme töllin kunnostusta suunnitellessamme.
Kun ostimme tämän nykyisen kotimme, oli siinä ihan sievät, kaksiruutuiset ikkunat. Niiden maalipinta oli jo parhaat päivänsä nähnyt ja aaltoileva lasi sai maiseman mittasuhteet vääristymään. Nuo seikat kuitenkin minua juuri kiehtoivat. Jos ikkunat olisivat olleet alkuperäiset, olisivat ne ilman muuta saaneet jäädä. Tiesimme kuitenkin, etteivät ne olleet, vaan nämä oli vaihdettu alkuperäisten tilalle joskus muutama vuosikymmen sitten tehdyn remontin yhteydessä. Ikkunat rakoilivat sieltä täältä, ja noista raoista tuuli ja pakkanen tuiversivat sisään niin, että tukka hulmusi. Eikä edes kuvainnollisesti. Niinpä lopulta päädyimme laittamaan ikkunat vaihtoon.
Uusien ikkunoiden hankintaa suunnitellessa meille tärkein kriteeri oli, että ikkunoiden tuli olla vanhan töllimme arvolle sopivat. Emme missään nimessä tahtoneet koko ikänsä varsin alkuperäisessä ilmiasussaan tönöttäneen mökkimme menettävän sieluaan uusien, mutta "muka-vanhojen", kolkkojen energia-thermo-alumiini-hösömmösön-ikkunoiden myötä. Vartavasten puusepällä teetettyjen ikkunoiden hinta taas hirvitti. Vaikka laadusta mielellään maksaakin massatuotetta enemmän, ei taiten tehdyn työnkään arvostaminen auta, jos budjetti kertakaikkiaan tulee vastaan.
Onneksemme Antin lapsuudenaikainen naapuri, vanhojen talojen kunnostukseen perehtynyt mies, osasi vinkata ratkaisun ongelmaamme. Hänellä oli Virossa tuttu puuseppä, joka veisteli pajallaan perinteisiä ovia ja ikkunoita vanhoihin rakennuksiin sopivia materiaaleja käyttäen. Mittatilausikkunoiden kustannukset häneltä tilattuna olivat vain murto-osan siitä, mitä vastaavien ikkunoiden teettäminen olisi täkäläisellä puusepällä maksanut.
Tuli aika päättää ikkunoiden malli. Olisimme mieluiten valinneet saman mallin, joka töllissä oli ollut alun perin. Ongelmamme oli vain se, ettei meillä ollut hajuakaan, minkälaiset nuo alkuperäiset ikkunat olivat olleet. Näimme isännän kanssa kumpikin torppamme kuusiruutuisissa ikkunoissaan, ja koska noita kuusiruutuisia näki paljon 1920-luvun maataloissa, olisivat ne myös talon ajan henkeen sopiva ratkaisu.
Ikkunaremontti ei suinkaan ollut mikään läpihuutojuttu (onko mikään vanhoissa taloissa ikinä?). Keittiön ja eteisen remppailun yhteydessä huomasimme, että alkuperäisten ikkuna-aukkojen mittasuhteita oli jonkin verran peukaloitu viimeisimmän ikkuna-asennuksen yhteydessä. Jotta tulevien kuusiruutuisten mittasuhteet olisivat menneet kohdalleen, täytyi aukkoja hieman uudelleenmuokata lähemmäs vanhoja mittojaan. Keittiön ja eteisen puolella tämä kävi kätevästi, nuo huoneet kun olivat muutenkin työstön alla ja seinäpinnat olivat sopivasti purettuina. Olohuoneesta ei pintoja ollut kuitenkaan mitenkään päin järkevää ryhtyä tässä vaiheessa kuorimaan ilman, että olisimme samaan rytinään pistänyt koko huoneen lattiarakenteita myöten remonttiin. Niinpä päädyimme tilaamaan uudet ikkunat vain noiden työn alla oleviin tiloihin. Olohuoneen kaksi ikkunaa tilattaisiin sitten joskus, kun meidän olisi mahdollista ryhtyä huonetta purkamaan ja perin juurin kunnostamaan. Talon eripari-ikkunoihin olisi siis tottuminen. Tämä nyt olisi varmaan sitten sitä vanhan talon ikuisen keskeneräisyyden sietämistä.
Uudet ikkunat saapuivat Virosta puusepältä laivakyydillä muistaakseni kahden kuukauden sisällä tilauksesta, juuri ennen talvipakkasten alkamista. Puuseppä oli varsin nopea liikkeissään ottaen huomioon, että ikkunat maalattiin Uulan pellavaöljymaalilla, ja maalin kuivuminen vei projektissa kosolti aikaa. Samaan hötäkkään tilasimme puusepältä myös uuden ulko-oven: vanha ulko-ovemme oli ruma ja repsottava, lähinnä jonkin varaston ovea muistuttava pariovi, jonka uusiminen niin ikään talon sieluun sopivaksi oli meille itsestäänselvyys. Ovi maalattiin myös Uulan pellavaöljymaalilla, ja halajamani värisävyn ilmoitettuani sain isännän pyörittelemään silmiään ja puusepän höröttämään huvittuneena: ovi maalattaisiin Uulan Ruusu-sävyllä. Siis ihan rehellisen lällänpunaisella. Isäntä yritti puhua minua vielä ympäri, mutta tässä päätin olla taipumatta. Siitä tulee just eikä melkein, vakuuttelin. Ja minkäs isäntä siinä sitten mahtoi. Vaimo halusi pinkit pariovet, joten pinkit pariovet piti hänelle järjestämän.
Antti ajoi ikkunoita ja vaaleanpunaista oveamme vastaan Helsinkiin ja odotti kämmenet hikoillen, minkälainen katastrofi uusi ulko-ovemme tulisi olemaan. Vakuutteluni sävyvalinnan sopivuudesta olivat menneet kuuroille korville, mutta oven asennuksen jälkeen hän sai huokaista helpotuksesta. Vaaleanpunaiset, neliruutuiset pariovet sopivat itse asiassa kuin nenä päähän punaiseen torppaamme.
 |
| Astrid miettii, onko tuo ovi tuossa ihan vaan koristeena, vai pääsisiko siitä sattumoisin kulkemaan sisälle päivätorkuille. Huomaa myös jonkun elikon tassuilla oveen laapittu kurakerros. Nimimerkillä "Siloteltu blogikoti". |
Ikkunat odottelivat viimeistelyään tähän kesään asti, ja pienellä yrittäjän "isyyslomallaan" tässä kesällä Antti ehti vihdoin askarrella ikkunoista myös smyygit ja vuorilaudat valmiiksi. Vuorilaudoituksen ilmeen päättäminen tuotti meille jonkin verran päänvaivaa, mutta lopulta Antti päätyi valitsemaan ihan omaehtoisesti, kun minun jahkailustani ei tahtonut loppua tulla. Etenkin tällaisissa vaatimattomammissa maalaistorpissa on 20-luvulla tupattu käyttämään varsin yksinkertaisia ja vähäeleisiä vuorilaudoituksia, jotka eivät koreile turhilla krumeluureilla. Toisaalta emme halunneet liian pelkistettyä ilmettä, mutta koska pinkki ovemme on jo aika pirteä yksityskohta, hyväksyin mielihyvin Antin valitseman ratkaisun tehdä ikkunat vähän simppelimmän kaavan mukaan. Myös pielet saivat pellavaöljymaalikäsittelyn, ja lopputuloksesta tulikin varsin soma.
 |
| "Siloteltu blogikoti" vol.2: talon nurkalla lojuva kompressori, rappusille kakkivat kanat ja taloon nojailevat eteisen listat vatupasseineen tuovat sähäkkää säväystä talon romanttiseen idylliseen yleisilmeeseen. |
Viime syksynä uutta lammasaitausta rakentaessamme päädyimme pönkimään rantametsikköön jätettyjä epämääräisiä, pressulla peitettyjä kekoja. Töllin vanha asukas oli ilmeisesti hanakka mies säilömään jos jonkinlaista roinaa periaatteella tätäkin voi vielä joskus tarvita, ja suurin osa pressujen alta paljastuneista kasoista olikin silkkaa roskaa. Yhden pressun alta löytyi kuitenkin iloinen yllätys: töllin alkuperäiset ikkunat! Tai ainakin se, mitä niistä oli jäljellä. Puitteet olivat jo läpi lahonneet ja lasiruudut pääosin särkyneitä, mutta saimme kuitenkin riemuksemme huomata, että alkuperäiset ikkunat olivat aivan samanlaiset kuusiruutuiset kaunistukset, jotka olimme sittemmin tölliimme teettäneet. Olimme siis osuneet täysin nappiin nähdessämme mökkerömme sielumme silmin ruutuikkunoissaan. Löydös tuntui tärkeältä, sillä se vahvisti, että olimme onnistuneet palauttamaan pikkuisen torppamme ulkoasultaan sellaiseksi, kuin se oli sata vuotta sitten tarkoitettu olevaksi.
 |
| Eripari-ikkunat |
Nyt elelemme siis talossa, jonka ikkunat ovat vielä ihan eri paria, kahden eri aikakauden sekamelskaa. Vanhan talon kunnostaja törmää tämän tästä kuluneeseen hokemaan, että talossa on asuttava vuosi ennen kunnostustöihin ryhtymistä, jottei tulisi hätäpäissään korjanneeksi mitään, mikä ei korjausta kaipaa. Tätä ohjetta emme noudattaneet ikkunoita uusiessamme. Olohuoneessa kuitenkin komeilevat vielä nuo vanhat kaksiruutuiset, ja elämä niiden kanssa on osoittanut, että teimme ihan oikean päätöksen päätyessämme vaihtamaan ikkunat uusiin ja laadukkaisiin.Toisaalta taas on mukavaa, kun ennen loppujenkin ikkunoiden vaihtoa saan vielä ihailla maisemaa hetken kiharaisen lasin läpi. Keskeneräisyyteenkin on tottunut hienosti, kun on ollut pakko.
Mitä taas ulko-oveen tulee, sävyvalinta ei ole harmittanut hetkeäkään. Ehkä vaaleanpunaiset pariovet eivät ole se konservatiivisin valinta, myönnetään. Mutta olen sitä mieltä, että vaikka tässä vanhaa vaalien remontoidaankin, niin pienet, persoonalliset yksityiskohdat siellä täällä ovat ihan sallittuja. Pieni sisäinen anarkistini herää suorastaan huutamaan sitä aina toisinaan.
Mitä mieltä te olette? Saako vanhan talon asukkaan persoonallisuus pilkahdella myös rempparatkaisuissa? Vai tuleeko hommassa ennemmin pysyä tiukasti asialinjalla, pitäytyen tiukasti rakennusajan sanelemissa säännöissä? Olisi mielenkiintoista kuulla näkemyksiänne!
Aivan mahtavaa perjantaita ja sen myötä viikonloppua! Ensi viikolla ajattelin kirjoitella siitä, millaista lampaiden heinähäkkiä ei ainakaan kannata tehdä. Viikon päästä perjantaina saatamme ehkäpä kurkata vihdoin ja viimein valmistumisen tiellä olevaan eteiseen.
Farmin eläinten aamupuuhia - Videoblogi
Tämä viikko on ollut ihan sairas. Kirjaimellisesti. Ensin Venla sairastui kunnon flunssaan, joka muuttuikin sitten lyhyeksi, mutta ytimekkääksi korvatulehdukseksi. Kun luulimme siitä päässeemme, alkoikin pätkä oksentaa ja kuumeilla! Kaupanpäällisinä myös pikkupätkis sai nuhan, ja on säestänyt isosiskonsa kröhimistä ja oksentelua niiskutuksellaan ja surkealla märinällään. Tätä ei ole suinkaan helpottanut se, että isännällä on ollut normaalia kiireisempi työviikko. Saakeli.
Flunssavapaan ottaminen päikystä on tarkoittanut sitä, että tällä viikolla minulla on ollut farmin töissä mukana kaksin kappalein pieniä apulaisia. Koska sairastuvan pyörittämisen keskellä aivokapasiteettini ei ole taipunut kirjoitteluun, ajattelin kääntää tilanteen eduksi ja tehdä teille pitkästä aikaa pienen videon! Otimme tyttöjen kanssa kameran följyyn lähtiessämme eläimiä ruokkimaan, ja nyt videon myötä pääsette tekemään nopean kurkistuksen minifarmimme eläinten aamupuuhiin.
On ollut pitkä viikko, ja nyt on sentään vasta keskiviikko! Toivotaan, että elämä palaa tästä uomiinsa taas loppuviikkoa kohti, sillä kylpyhuoneen ja eteisen listoitukset odottavat tekijäänsä ja ulkosallakin olisi syyspuhteita puuhattavaksi vaikka kuinka.
Muistakaahan suunnistaa blogin omalle Youtube-kanavalle ja klikatkaa itsenne tilaajaksi. Linkki löytyy tuolta blogin yläpalkista kohdasta Videoblogi.
Palaillaan taas perjantaina!
Kohti omavaraisempaa elämää 2018: Sadosta ja sen hyödyntämisestä
Sieltä se tulla tömähti ihan virallisessakin mielessä, syksy nimittäin. Taas olisi aika päivittää kuukausikatsaus tämänvuotisten omavaraisuusprojektiemme etenemiseen. Kimppapostaukseen osallistuvien omavaraisuusbloggaajien kanssa päätimme yhteistuumin, että tämän syyskuisen tilannekatsauksen teema olisi näin sadonkorjuuajan kunniaksi tämän kesän sato.
Tunnustan heti näin alkuun olevani vähintäänkin epävirallinen Pirkanmaan piirimestari, mitä tulee työlistalla olevien töiden tiedostamattomaan välttelyyn. Julkaistessani tämän kimppapostaussarjan ensimmäisen kirjoitukseni, suunnitelman, jätin kasvimaatouhut ja suureellisen sadon tavoittelun tarkoituksella vähemmälle. Sen sijaan päätin keskittyä tänä vuonna erinäisiin rakennusprojekteihin, kuten esimerkiksi tontin aitaamiseen. Kiitos tämän välttelysupervoimani, onnistun muuttamaan ihan mielekkäätkin työt pakkopullaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun sanon suunnitelmani ääneen. Kun suunnitelmaa olisi aika ryhtyä toteuttamaan, alan alitajuisesti harhauttaa itseäni kehittämällä jotain aivan muuta tekemistä, kuin mihin alun perin oli tarkoitus ryhtyä. Niinpä nytkin kävi niin, etten ole saanut metriäkään aitaa pystyyn. Sen sijaan tulin ihan vahingossa keväällä rakentaneeksi ihan kivan kokoisen lavankauluskasvimaan! Siitä kerroin aiemmin täällä: Puutarhamania ja vahingossa perustettu kasvimaa.
Kiitos tämän ajatustenharhautustarkoituksessa perustetun vihannestarhani, minulla on tähän satoteemaiseen kimppakirjoitukseen edes jotain kerrottavaa!
Viinimarjasatomme leppyy nyt omassamme ja anopin pakastimessa, josta aion ne talven tullen kaivaa ja keitellä mehuiksi. Talvella tuolle toimelle on paitsi enemmän aikaa, niin se myös onnistuu kätevästi, kun puuhella huutaa hoosiannaa muutoinkin aamuvarhaisesta iltamyöhään. Siinä töllin lämmityksen ohessa keittyvät kätevästi myös mehut ja hillot.
Tunnustan heti näin alkuun olevani vähintäänkin epävirallinen Pirkanmaan piirimestari, mitä tulee työlistalla olevien töiden tiedostamattomaan välttelyyn. Julkaistessani tämän kimppapostaussarjan ensimmäisen kirjoitukseni, suunnitelman, jätin kasvimaatouhut ja suureellisen sadon tavoittelun tarkoituksella vähemmälle. Sen sijaan päätin keskittyä tänä vuonna erinäisiin rakennusprojekteihin, kuten esimerkiksi tontin aitaamiseen. Kiitos tämän välttelysupervoimani, onnistun muuttamaan ihan mielekkäätkin työt pakkopullaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun sanon suunnitelmani ääneen. Kun suunnitelmaa olisi aika ryhtyä toteuttamaan, alan alitajuisesti harhauttaa itseäni kehittämällä jotain aivan muuta tekemistä, kuin mihin alun perin oli tarkoitus ryhtyä. Niinpä nytkin kävi niin, etten ole saanut metriäkään aitaa pystyyn. Sen sijaan tulin ihan vahingossa keväällä rakentaneeksi ihan kivan kokoisen lavankauluskasvimaan! Siitä kerroin aiemmin täällä: Puutarhamania ja vahingossa perustettu kasvimaa.
Kiitos tämän ajatustenharhautustarkoituksessa perustetun vihannestarhani, minulla on tähän satoteemaiseen kimppakirjoitukseen edes jotain kerrottavaa!
Viinimarjat pakastimen kautta mehuksi
Kuten kaikkialla muuallakin, myös täällä kuivuus jylläsi koko kesän, ja heti kättelyssä päätin jättää pihan viinimarjapensaat kohtalon armoille ja olla tuhlaamatta niihin kallisarvoista kasteluvettä. Osa marjoista pääsi kuivahtamaan, mutta olosuhteisiin nähden saimme viinimarjapensaista oikein kivasti satoa. Siitä käy kiittäminen ihanaista anoppiani, joka kävi erään viikonlopun aikana keräämässä marjat talteen, kun omat marjanpoiminta-aikeeni tyssäsivät pariin haasteeseen (lue: lapsiin).Viinimarjasatomme leppyy nyt omassamme ja anopin pakastimessa, josta aion ne talven tullen kaivaa ja keitellä mehuiksi. Talvella tuolle toimelle on paitsi enemmän aikaa, niin se myös onnistuu kätevästi, kun puuhella huutaa hoosiannaa muutoinkin aamuvarhaisesta iltamyöhään. Siinä töllin lämmityksen ohessa keittyvät kätevästi myös mehut ja hillot.
Punajuuret purkkiin
Punajuuret, nuo vihannestarhani mustat hevoset, tekivät vastoin kaikkia odotuksiani tänä vuonna mitä hienoimman sadon. Vielä heinäkuussa niiden tilanne näytti täysin toivottomalta. Sattuipa kohdalle kuitenkin yksi kunnon sadekuuro ja voisin melkein vannoa, että kasvimaan suunnalta kuului puf kun pari penkillistä punajuurta poksahti kasvamaan kertalaakista. Niistä riittää nyt ihan säilöttäväksi asti, ja ajattelinkin säilöä sadon purkkeihin simppeliin etikkaliemeen. Pidän punajuurista ja erityisesti punajuurisalaatti olisi mieleeni, ellen potisi erästä lapsuudesta kumpuavaa ruokatraumaa. Olin nähkääs pienenä hyvin ronkeli kasvisten suhteen (koska ne narskuivat hampaissa), ja erityisesti kartoin sipulia, sitä kun löytyi salakavalasti lähes joka ruuasta. Sattuipa vielä niin, että äitini oli ja on edelleen, aivan sipulihullu. Hän ei pystynyt pyörtämään ajatuksiaan sen ympärille, että mikään ruoka maistuisi yhtään miltään ilman sipulia, joten hän ryhtyi keksimään mitä mielikuvituksellisimpia tapoja kätkeä sipulia ruokaan niin, etten minä muka huomaisi. Tämän piilotuputuksen myötä inhoni noita Allium-sukuisia narsissikasveja kohtaan kasvoi mitä hurjimpiin sfääreihin, ja minusta kehkeytyi sitä myöten mestari havaitsemaan ruokaan kätketty sipuli jo ihan hajun perusteella metrien päästä.
Tämän lapsuudessa saadun sipulinkatkuisen sielussani yhä kirvelevän haavan vuoksi olen joutunut siis välttelemään myös punajuurisalaatteja, joihin lähes väistämättä aina tungetaan jonkin sorttista sipulia. Nyt oman punajuurisadon myötä saan vihdoin toteuttaa suuren haaveeni täysin sipulivapaasta punajuurisalaatista. Voi tätä onnea!
Jos muuten jollakulla on vinkata hyvää ja helppoa reseptiä punajuurien säilöntään, niin jätä linkki/vinkki kommentteihin! Olisin kiitollinen.
Porkkanat kattilan kautta pakastimeen
Porkkanasatomme ei ole häävi. Se voisi olla, ellei Unni-lampaamme, jonka toisinaan uskon olevan itse Belsebuub lampaan vaatteissa, olisi käynyt suorittamassa omatoimiharvennuksiaan kasvimaallani. Onneksi sentään osa pikkuisista porkkanoista on säästynyt juonikkaan ja selvästi lähiruokaa arvostavan pikku ahvenanmaalaisemme hyökkäyksiltä. Porkkanamaan satoa olemme hyödyntäneet tässä syyskesän mittaan ja hakeneet sitä suoraan maasta pöytään, mutta ajattelin niitä myös kevyesti kiehauttaa ja pakastaa pieninä annoksina. Annokset on sitten helppo tarpeen vaatiessa sulattaa ja nakata pannuun voihin paistumaan, maustaa suolalla ja yrteillä ja tarjota lisukkeena minkä vain kanssa.
Yrteistä teetä, lääkettä ja mausteita
Olen kuivannut läpi kesän erilaisia yrttejä puutarhasta ja luonnosta ja kartuttanut niillä niin lääkekaappia kuin maustehyllyäkin. Kokkailussa olen heivannut kaupoista saatavat yrttimaustehässäkät oikeastaan kokonaan, ja siirtynyt vallan maustamaan paitsi puutarhan mausteantimilla, niin myös kokeilemaan villiyrttien käyttöä maustemielessä. Häävinä kokkina en ole pitänyt itseäni koskaan, mutta ryhdyttyäni opettelemaan yrttien maustekäyttöä lääkinnällisen käytön ohella, tunnustan pikkuhiljaa hurahtaneeni enemmän myös ruuanlaittoon. Lieden äärellä olen testaillut eri yrttejä ja niiden seoksia, kehitellen joka ruokaan taipuvaa "yleismaustetta" yritykseni Villifarmin tuleviin valikoimiin. Jokohan siellä muuten on joku äitynyt ihmettelemään, kun on tuolla firmarintamalla ollut niin kovin hiljaista? Ei kai. Mutta silti infottakoon, että kirjoittelen yrityksen kuulumisista (tai kuulumattomuuksista, oikeastaan) piakkoin lisää!
Sivuraiteilta aiheeseen palatakseni, kaapeista kuivattuna löytyy tällä hetkellä arsenaali muun muassa persiljaa, salviaa, timjamia, vuohenputkea, siankärsämöä, villivadelman lehtiä, erilaisia minttuja, mustaherukan lehtiä, maitohorsmaa, nokkosta, oreganoa ja kehäkukkaa. Erilaisia malvojakin sain kukkimaan jonkin verran, mutta muutaman hassun kukan kuivattamisen sijaan päädyin keräämään niistä vain siemeniä talteen. Siemensadosta saan ensi vuonna kasvamaan reilusti malvaa tulevaan kotiapteekkipuutarhaan.
Viime keväänä tein varsin onnistuneen satsin kehäkukkasalvaa, johon ihastui koko perheen lisäksi puoli sukua (okei, äitini ihastui saatuaan siitä helpotusta kimalaisen pistoon). Tämän onnistuneen kokeilun myötä kylvin kehäkukkaa reilulla kädellä, ja kukkia tulikin paljon. Kunhan tuvan lämmityskausi alkaa, puuhellalla tulen keittelemään myös lisää tuota ihmesalvaa. Sen lisäksi minua kiehtoisi tehdä testierä nuhaiseen nenään helpotusta tuovaa minttuvoidetta. Etenkin noille pikkuihmisille itse tehty minttusalva voi olla sopivan mieto troppi tukkoiseen nenään. Näin paikkykauden taas alettua nenän niiskutusta varmasti riittää.
Viime keväänä tein varsin onnistuneen satsin kehäkukkasalvaa, johon ihastui koko perheen lisäksi puoli sukua (okei, äitini ihastui saatuaan siitä helpotusta kimalaisen pistoon). Tämän onnistuneen kokeilun myötä kylvin kehäkukkaa reilulla kädellä, ja kukkia tulikin paljon. Kunhan tuvan lämmityskausi alkaa, puuhellalla tulen keittelemään myös lisää tuota ihmesalvaa. Sen lisäksi minua kiehtoisi tehdä testierä nuhaiseen nenään helpotusta tuovaa minttuvoidetta. Etenkin noille pikkuihmisille itse tehty minttusalva voi olla sopivan mieto troppi tukkoiseen nenään. Näin paikkykauden taas alettua nenän niiskutusta varmasti riittää.
Kesäkurpitsasta jotain kivaa
Kesähelteiden ja kanojen armoilla selvisi ainoastaan yksi kesäkurpitsan taimi, mutta se tuottaa edelleen satoa niiden menetettyjenkin taimien edestä. Itse rakastan kesäkurpitsaa, mutta isäntä ei voi sietää sitä. Sen vuoksi olen koko vihanneksen suhteen hieman öönä aapisen reunalla: jos äidyn siitä jotain kokkaamaan, on Antille tehtävä kokonaan kesäkurpitsaton oma ruoka, jotta saisin rauhassa nautiskella tuosta herkusta Venlan kanssa. Kun aika on tässä pikkulapsiperhehelv... öh, kiireisessä arjessa rajallista, olen tyytynyt jättämään kesäkurpitsat suosiolla vähemmälle menyystä. Hukkaan noita ihanuuksia ei tietenkään passaa heittää, joten olen ryhtynyt pohtimaan käteviä tapoja säilöä kesäkurpitsaa niitä herkutteluhetkiä varten, kun isäntä ei ole kotona nurisemassa. Kuulemani mukaan kesäkurpitsa taittuu säilöttynä esimerkiksi pastakastikkeeseen, ja tätä aion ehdottomasti kokeilla.
Jälleen kerran, jos sinulla sattuu olemaan vaikkapa blogissasi hyviä tapoja hukata kesäkurpitsoja, niin linkkiä alle vaan!
Avomaankurkut, salaatit, perunat ja vihreät pavut
En ole ollut koskaan papufani, sillä niiden omituinen, jauhoinen koostumus ei ole oikein koskaan oikein sopinut suuhuni. Pidän kuitenkin vihreistä pavuista, jotka popsitaan palkoineen päivineen. Papuviljelmänikin olisivat saattaneet nähdä parempiakin päiviä, mikäli Unni-lammas ei olisi käynyt latvomassa taimia ennen kuin ne alkoivat tuottaa satoa. Sen verran lampaan käsittelyssä kärsineet kasvit kuitenkin jaksoivat toipua koettelemuksistaan, että meillä on papuja ainakin muutaman aterian verran lisukkeiksi.
Myös avomaankurkut ja salaatit tuottivat satoa pellolta pöytään -meiningillä. Salaatin olemme totta kai syöneet ihan salaattina, mutta suolakurkut silmissäni siintäen istuttamistani avomaankurkun taimista lopulta vain muutama hassu selvisi villejä nuoruusaikojaan viettävien hämäläiskanojen kirmatessa kesän yli pitkin pihaa. Eipä saatu suolakurkkuja, mutta muutaman kurkun olen saanut kerättyä salaatin höysteeksi tai leivänpäällisiksi.
Oman maan pottuja olemme myös saaneet käydä nostamassa sitä mukaa, kun niille on tarvetta ollut. Maasta vasta nostettu peruna on tietysti aina hyvää, mutta tämän vuotisessa sadossa olisi ainakin omaan makuuni ollut parantamisen varaa. Olin istuttavinani siikliä, mutta sato on ollut vähän kuivan ja rupuisen makuista, vaikka olen mieltänyt siiklin oikein hyväksi perus perunaksi. Tosin, mikäpä tänä kesänä ei olisi maistunut vähän kuivalta ja rupuiselta...
Päätin antaa kyseiselle perunalle vielä uuden mahdollisuuden, ja jätän sadosta jokusia siemenperunoita talteen myös ensi kesäksi. Talven varalle emme perunasatoa saaneet, sillä kanat pääsivät tekemään tepposiaan myös perunamaalla.Tässä kohtaa te siellä viimeistään ihmettelette, että miksei tuo tollo herttinen sentään aitaa noita kasvimaitaan. Ei se mitään, kysyn samaa itseltäni lähes päivittäin.
Tämänvuotinen sato oli kokonaisuudessaan ihan hyvä, etenkin ihmiselle, jonka ei pitänyt muka tänä vuonna viljellä mitään. Olen kovasti toiveikas, ettei satokausi vielä vetelisi viimeisiään, vaan että pääsisimme jatkamaan sitä vielä metsän antimilla ja saisimme kerättyä myös sieniä ja puolukkaa talteen. Myös lihaa olemme jälleen syksyn myötä saamassa pataan ja pakkaseen, sillä kesällä kuoriutuneet kukkopojat kasvavat kovaa vauhtia. Mitä kanalan antimiin muuten tulee, on munarintamalla nyt hiljaisempaa, sillä koko parvi nuorisoa lukuunottamatta tuntuu kehittelevän nyt sulkasatoa. Olin jo saada slaagin löydettyäni pihalta sieltä täältä isoja höyhenkasoja, etenkin kanojen suosimat kylpyalueet muistuttivat lähinnä Bagdadin keskustaa. Ehdin jo epäillä kanahaukan käyneen vierailulla ja napanneen evääksi höyhenkasojen määrästä päätellen vähintäänkin kolme kanaa. Pääluku kuitenkin täsmäsi kirjanpitooni, ja tyrnäväläisfrouvien räjähtäneistä olemuksista päättelin kimppasulkasadon alkaneen.
Ja nyt, kimppapostauksen parhaaseen osuuteen: mitä ovat muut omavaraisuusbloggaajat saaneet tahoillaan aikaan? Alta löydät linkit tässä kuussa osallistuvien bloggaajien tuoreimpiin reportaaseihin.
Korkeala
Maatiaiskanasen elämää
Korpinkiven tupa
Rakkautta ja maan antimia
Harmaa torppa
Täältä löydät tämän blogin Kohti omavaraisempaa elämää 2018 -sarjan kirjoitukset:
Helmikuu
Maaliskuu
Huhtikuu
Toukokuu
Kesäkuu
Heinäkuu
Elokuu
Oman maan pottuja olemme myös saaneet käydä nostamassa sitä mukaa, kun niille on tarvetta ollut. Maasta vasta nostettu peruna on tietysti aina hyvää, mutta tämän vuotisessa sadossa olisi ainakin omaan makuuni ollut parantamisen varaa. Olin istuttavinani siikliä, mutta sato on ollut vähän kuivan ja rupuisen makuista, vaikka olen mieltänyt siiklin oikein hyväksi perus perunaksi. Tosin, mikäpä tänä kesänä ei olisi maistunut vähän kuivalta ja rupuiselta...
Päätin antaa kyseiselle perunalle vielä uuden mahdollisuuden, ja jätän sadosta jokusia siemenperunoita talteen myös ensi kesäksi. Talven varalle emme perunasatoa saaneet, sillä kanat pääsivät tekemään tepposiaan myös perunamaalla.Tässä kohtaa te siellä viimeistään ihmettelette, että miksei tuo tollo herttinen sentään aitaa noita kasvimaitaan. Ei se mitään, kysyn samaa itseltäni lähes päivittäin.
Tämänvuotinen sato oli kokonaisuudessaan ihan hyvä, etenkin ihmiselle, jonka ei pitänyt muka tänä vuonna viljellä mitään. Olen kovasti toiveikas, ettei satokausi vielä vetelisi viimeisiään, vaan että pääsisimme jatkamaan sitä vielä metsän antimilla ja saisimme kerättyä myös sieniä ja puolukkaa talteen. Myös lihaa olemme jälleen syksyn myötä saamassa pataan ja pakkaseen, sillä kesällä kuoriutuneet kukkopojat kasvavat kovaa vauhtia. Mitä kanalan antimiin muuten tulee, on munarintamalla nyt hiljaisempaa, sillä koko parvi nuorisoa lukuunottamatta tuntuu kehittelevän nyt sulkasatoa. Olin jo saada slaagin löydettyäni pihalta sieltä täältä isoja höyhenkasoja, etenkin kanojen suosimat kylpyalueet muistuttivat lähinnä Bagdadin keskustaa. Ehdin jo epäillä kanahaukan käyneen vierailulla ja napanneen evääksi höyhenkasojen määrästä päätellen vähintäänkin kolme kanaa. Pääluku kuitenkin täsmäsi kirjanpitooni, ja tyrnäväläisfrouvien räjähtäneistä olemuksista päättelin kimppasulkasadon alkaneen.
Ja nyt, kimppapostauksen parhaaseen osuuteen: mitä ovat muut omavaraisuusbloggaajat saaneet tahoillaan aikaan? Alta löydät linkit tässä kuussa osallistuvien bloggaajien tuoreimpiin reportaaseihin.
Korkeala
Maatiaiskanasen elämää
Korpinkiven tupa
Rakkautta ja maan antimia
Harmaa torppa
Täältä löydät tämän blogin Kohti omavaraisempaa elämää 2018 -sarjan kirjoitukset:
Helmikuu
Maaliskuu
Huhtikuu
Toukokuu
Kesäkuu
Heinäkuu
Elokuu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)