Syyskesä ja syksy ovat suosikkivuodenaikojani, eivätkä vähiten siksi, että silloin sekä metsän että vihannestarhan sato on kypsynyt korjattavaksi. Vaikka en uskaltanut kuivuuden vuoksi toivoa kovinkaan kukkeaa satoa vahingossa perustamaltani kasvimaalta, sain yllättyä positiivisesti. Juureksia, perunaa, salaatteja, vihreitä papuja, avomaankurkkuja, kesäkurpitsoja, mausteyrttejä ja kehäkukkaa pukkaa ihan mukiinmenevästi. Vaikka syömme oman maan rehuja joka aterialla, riittää varsinkin juureksia myös säilöttäväksi asti.

Pitkään ihmettelin kasvimaalla sitä, miten osassa kasvilavoista vihannekset tuntuivat viihtyvän ja kasvavan, kun taas osassa lavoista sinnitteli muutama kitukasvuinen kasvinkäppänä henkitoreissaan. Sain siinä hetken ihmetellä, ennen kuin ymmärsin kupletin juonen. Istutuslaatikoita keväällä täyttäessäni haalin nurkissa pyörineet, kerinnöissä ylijääneet roskaiset hukkavillat, joita en ollut raaskinut hävittää, ja laitoin villaa lavankaulusten pohjalle katteeksi pitämään läpi puskevat rikkaruohot kurissa. Villaa ei kuitenkaan riittänyt jokaiseen laatikkoon. Nyt ynnäilin yks plus yks ja huomasin, että vihannekset menestyivät juurikin noissa kasvulaatikoissa, joissa oli pohjalla villakate. Teoriani on, että koska villa pystyy imemään itseensä hulluja määriä vettä, on kosteus säilynyt villakatteisissa kasvilavoissa muita paremmin, ja siksi kasvit eivät ole kärsineet läheskään niin pahasti kuivuudesta, kuin villakatteettomat kanssakasvajansa.Varsin mielenkiintoinen havainto tämä, ja ilahduttaa erityisesti, mikäli tällaisia korventavan rutikuivia kesiä on vastakin luvassa. Tästä lähtien otan myös hukkavillat erityisen huolellisesti talteen ja ryhdyn heti ensi keväänä testailemaan, pitääkö tämä seikkaperäinen teoriani kutinsa!





Puutarhatyöt ovat ehdottomasti yksi elämän suurimmista iloista, ja kun työ vielä joskus sattuu tuottamaan palkaksi satoa, ilo moninkertaistuu. Ryhdyin hiljakkoin lukemaan uudelleen suosikkikirjailijani Tom Hodgkinsonin Vapauden ylistystä (Basam Books, 2007). Hodgkinson kehottaa jokaista kasvattamaan itse vihanneksia, todeten siitä näin:

"Se on perin pohjin luovaa toimintaa, josta ei ole tietoakaan supermarketeista ostettaessa. Vihannesmaan hoitaja tekee kaiken. Supermarketissa kaikki on tehty valmiiksi. Asiakkaan tehtävä on vain ojentaa luottokortti. Nykyään tuntuu täysin järjettömältä ostaa hedelmiä ja vihanneksia supermarketista: se vie aikaa ja tuotteet ovat kalliita ja huonolaatuisia. Kotipihan maaperässä kasvaneet vihannekset ovat maukkaimpia, mitä niiden kasvattaja saa ikinä maistaa, ja kaiken lisäksi ne ovat yhtä paljon lääkettä kuin ruokaa."

En voisi olla enempää samaa mieltä! Sen lisäksi, että puutarhanhoito voi olla perin juurin luovaa toimintaa, on se myös viimeisen päälle hyödyllistä ja järkevää.Itse en ainakaan koskaan osaa lakata ihmettelemästä, kuinka ison osan tuottamastamme "jätteestä" pystynkään käyttämään hyödyksi kasvimaalla. Nytkin ihastuksesta ymmyrkäisenä hämmästelin, kuinka likaiset ja roskaiset hukkavillat osoittautuivat - vieläpä melkein vahingossa - mitä hyödyllisimmäksi materiaaliksi pitäessään kuivuudessa kituuttaneet kasvini hengissä kesän yli! Eräs minulle täysin käsittämätön, mutta valtaisaa iloa tuottava seikka on myös se, että sama tavara, jota eläimemme tiputtelevat ulos takamuksistaan käyskennellessään pitkin tonttiamme, sattuu olemaan juuri samaa kamaa, mitä maaperä tarvitsee pysyäkseen tuotteliaana ja hedelmällisenä. Luonto on kyllä ihmeellinen! Jo pelkästään tämä äkkivilkaisulla yksinkertainen ja jopa itsestäänselvä, mutta tavattoman kiehtova prosessi on saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että permakulttuuri ja kiertotalous ovat ehdottomasti se lempein ja luonnonmukaisin keino kasvattaa ruokaa.

Luonto on järjestänyt kaiken valmiiksi ja toimimaan saumattomasti, kuten pitää. Kaikella on paikkansa ja tarkoituksensa. Kun sen hienovaraisia prosesseja seurailee, saattaa huomata, kuinka palaset loksahtelevat kohdalleen. Vain silloin, jos menemme liiaksi puuttumaan ja härkkimään tuota luonnollista kiertokulkua, järkkyy koko systeemi niin, että meidän on jälleen puututtava soppaan korjataksemme sörkkimisellämme aiheuttamat vahingot, ja näin noidankehä on valmis. Tätä jatkuvaa puuttumistahan esimerkiksi tehomaatalous juuri on: maa myllätään niin perusteellisesti, että ravinteet painuvat jonnekin syvälle kasvien ulottumattomiin. Tätä virhettä paikkaillaan isolla vaivalla, keinotekoisia lannoitteita maahan syytäen. Sen sijaan, että toisiaan hyödyntäviä kasveja viljeltäisiin rinta rinnan, kasvatetaan pelloilla hehtaaritolkulla yhtä ja samaa lajiketta. Tässä luonnottomassa tilassa kasvaessaan kasvi on altis muunmuassa tuholaisille, joten niitä ruiskutetaan jälleen isolla vaivalla ja rahalla maailmanlopun myrkyillä, jotka ovat hengenvaarallisia niin luonnolle kuin ihmisillekin. Lyhyessä hetkessä maaperä on tällä menolla kaluttu niin tyhjäksi ravinteista, että se vaatii pitkän toipumisajan, ennen kuin sitä voidaan taas ottaa käyttöön. Ja sitten koko sekopäinen rumba aloitetaan alusta! Näin maallikon näkövinkkelistä koko touhu vaikuttaa sulalta hulluudelta.

Kun puutarhuri lakkaa puuttumasta ja muokkaamasta ja ryhtyy sen sijaan hienovaraisesti avittamaan luontoa toimimaan, kuten sen on tarkoitus, muuttuu ruuan kasvattaminen suoranaiseksi taiteeksi. Tuolloin se vaatii vain sopivissa määrin fyysistä työtä (joka Hodgkinsonin mukaan "harmonisoi henkeä" - tästäkin olen täysin samoilla linjoilla), mutta ihmisen autettua homman lempeästi alkuun, pääsee luonto ottamaan ohjat ja työ tekeytyy lähes omalla painollaan. Kumppanuuskasveja ja mielenkiintoisia lajikkeita luovasti yhdistellen puutarhuri voi luoda mitä kauneimpia kokonaisuuksia, jolloin kasveista saa konkreettisen hyödyn lisäksi myös silmäniloa. Kaiken kukkuraksi puhtaassa maaperässä kasvaneet, luonnollisilla ravinteilla kasvaneet vihannekset ovat, kuten todettu, maukkaimpia mahdollisia, ja sen lisäksi yhtä paljon lääkettä kuin ruokaa.





Tulevassa Kohti omavaraisempaa elämää -kimppapostauksessa aion käydä hiukan paremmin läpi satoasioita sekä sitä, miten aion kasviksia säilöä ja muuten hyödyntää. Yhteispostaus ilmestyy jälleen tulevan kuun ensimmäisenä maanantaina.

Nyt päätän paatokseni tältä erää, vaihdan virttyneet verkkarihousuni juhlakolttuun ja ryhdyn pakkaamaan perhettä lähtövalmiiksi sukulaistytön 1-vuotiskekkereille. Leppoisaa lauantaita kaikille!