Vasta tänä aamuna havahduin hämmästelemään, kuinka puutarhani on puhjennut kukkimaan. Helteessä haahuilin pitkin pihaa ihmetellen, missä välissä kasvimaa on alkanut rehottaa kiihtyvällä tahdilla, ja kuinka vuohenputki on muka muutamassa päivässä ehtinyt vallata pienen perunamaani. Muutaman päivän väsyneessä sumussa hapuilun aikana ympärillä on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä, ja kaikki näyttää nyt niin ihanalta, että hengästyttää.

Malvojen kukkiessa kauneimmillaan saapui pieni tyttömme kotiin. Suloinen pieni mustatukkainen pörröpää, jolla on selvästi utelias mieli ja tulinen sielu.



Synnytys ei tahtonut ottaa käynnistyäkseen, ei sitten millään. Kärvistelin kipeiden, pitkien supistusten kanssa kaksi viikkoa. Useaan otteeseen kävimme synnytysvastaanotolla toteamassa, ettei synnytys kivuista ja poltoista huolimatta ole alkanut. Monien unettomien öiden ja turhien sairaalareissujen jälkeen uhittelin, että seuraavan kerran synnärille lähdetään vasta, kun pää näkyy.

No, lopulta se päivä koitti. Siis se, kun pää näkyi. Vaikkakin, uhoamisestani huolimatta, lähdimme kyllä sairaalaan jo sitä ennen. 8.7.2018, päivä lasketun ajan jälkeen, syntyi pieni tyttömme hämärtyvään synnytyssaliin. Juice veisasi radiossa Paperitähtiä ja lokkien kirkuna raikasi salin raollaan olevasta ikkunasta.


Parin viikon piinan päätyttyä helppoon synnytykseen meidät saateltiin salista potilashotelliin. Hotellilomamme loppui kuitenkin lyhyeen, sillä vauvan hengityksessä huomattiin jotain häikkää, ja saimme kipakan käskyn kerätä kamppeet kasaan ja siirtyä takaisin sairaalan puolelle osastohoitoon. Osastolla lääkäri määräsi vauvamme vastasyntyneiden tarkkailu- ja teho-osastolle, jotta happisaturaatioita sekä alhaisia verensokereita pystyttäisiin paremmin seuraamaan.

En muista, olenko koskaan ollut niin pelästynyt ja huolissani, kuin jättäessäni vauvan tarkkailuosastolle piuhojen päähän ja lähtiessäni itse kotiin. Nukkumaan, mukamas, vaikka todellisuudessa itkin ja huusin tyynyä vasten melkein koko yön. Aamulla suunnatessani kukonlaulun aikaan takaisin sairaalalle vauvaani katsomaan kaikki oli kuitenkin hyvin, eikä missään arvoissa tai labratuloksissa ollut mitään poikkeavaa. Vauva joutui kuitenkin jäämään tarkkailuun vielä toiseksi yöksi, varmuuden vuoksi.

Ajellessamme Antin kanssa sairaalaan vauvan luokse pohdiskelin, kuinka tuntui niin hämmentävältä, ettei mahassa tuntunut enää pieniä potkuja, mutta vauva ei myöskään ollut siinä sylissä tuhisemassa. Siinä tunteessa, että on juuri synnyttänyt, mutta oma vauva on kilometrien päässä, oli jotain perin juurin väärää. Osastolla kuulin vanhempien ja hoitajien keskusteluja ja seurailin, kuinka toinen toistaan pienemmät keskosvauvat makasivat letkuihin kytkettyinä kaapeissaan. En pysty edes kuvittelemaan, minkälaisia tunteita käyvät läpi ja kuinka suurta huolta kantavat ne vanhemmat, joiden omat, pienet vauvat ovat hoidettavina sairaalassa viikkojen tai jopa kuukausien ajan. Suuren suuri hatunnosto heille valtaisista voimanponnistuksista ja urheudesta.

Me selvisimme säikähdyksellä. Hengityksen oireilun tulkittiin olevan kipakan luonteen ja vielä kypsymättömän ja pehmeän kurkunpään yhteisvaikutusta. Kaikessa simppeliydessään vauva hermostuu nopeasti, ja siinä mylviessään unohtaa hengittää. Pehmeän kurkunpään takia tikahtuminen jää ikään kuin päälle hetkeksi vielä rauhoittumisen jälkeenkin. Ongelman pitäisi kuitenkin olla nopeasti korjautuvaa sorttia, kunhan rustot vahvistuvat. Kotiuduimme siis tervein paperein, lapsemme hoitohistoriikissa komeillen maininta "todella herkästi kiihtyvä".

Pikku äkäpussin myötä perheemme on nyt kasassa ja kokonainen. Minulla on vahva tunne siitä, että tuollainen nopeasti kiihtyvä kaveri sopii bändimme jatkoksi mitä mainioimmin.