Viikko sitten jouduimme hakemaan osan lampaistamme yllättäen kotiin kesken laidunkauden. Kaikista alkukesäisistä varmisteluista huolimatta lampaille varattu laidunala ei ollutkaan läheskään niin suuri, kuin mistä oli puhe, ja päkättimiltä loppui ruoka kesken. Sinänsä harmi, olisihan noiden nyt suonut nauttivan laidunkaudesta loppuun asti. Olemme kuitenkin koittaneet antaa lampaille mahdollisuuden nautiskella edelleen kesän riemuista, ja kuivaheinän syöttämisen sijasta viikate on viuhunut ahkeraan, kun isäntä on pitänyt huolen, että katraalla riittää vihreää märehdittäväksi.

Vaan onhan se ihanaakin, kun ainakin osa lampaista on taas kotona. Pieninä hengähdyksen hetkinäni olen kömpinyt läpi helteisen pihan lammashakaan. Hellyydenkipeät, paijausvuoroista nahistelevat villapallot ovat mitä parhainta seuraa. En yhtään ihmettele, että maksullisille lammaspaimenviikoille jopa jonotetaan. Käy ihan terapiasta.

Välillä kuitenkin tuntuu, että nimenomaan juuri lampaiden takia olen terapian tarpeessa. Pienet, vuohimaiset ahvenanmaanlampaat ovat huomattavasti mölleröitä suomenlampaita ketterämpiä ja kekseliäämpiä. Ne selvittivät yhdessä hujauksessa reitit ulos aitauksesta. Eilisellä kasvimaakierroksellani huomasin jo pikkuisten sorkanjälkien halkovan yhtä lavankauluspenkkiäni. R.I.P. persiljat. Nyt kutkuttaisi enemmän kuin koskaan päästä siirtämään vanha ankkatarhan aita kitukasvuista kasvimaatani suojaamaan, mutta pikkuinen tissitakiainen on toistaiseksi torpannut aikomukseni tarttua toimeen.



Rebekka-kutusta tuntuu olevan hauskaa, kun affet palasivat takaisin. Varmaan tuntevat keskenään jotain sielujen sympatiaa, vekkuliluonteiset sarvipäät. Mikäli Rebekan masun pyöristymisestä voi jotain päätellä, niin näyttäisi siltä, että Reppuli saa ensi kuussa vihdoin myös kaivattua vuohiseuraa. Pikkuinen kili olisi enemmän kuin tervetullut, toivotaan siis että vuohen vatsakummun pyöristyminen johtuisi siitä, eikä Antin uutterasta vihreän niittämisestä.




Lauantaina taivas täyttyi tummista pilvistä, ja ensimmäisten sadepisaroiden tihkutessa hakeuduin ikkunan ääreen tuijottelemaan ulos eteerisen haikeana vesisadetta odotellen. Juuri kun aloin päästä vauhtiin haikean tunnelmallisessa kesätihkun tuijottelussa, taivaalta alkoi sataa listoja, levynkappaleita ja muovisia tapetinriekaleita. Tämän paikallisen purkujätekuuron myötä päättelin yläkerran remontin viimein alkaneen.

Runollisen haaveileva tunnelma saattoi ehkä hiukan kärsiä, mutta muutoin en kyllä valita. Jos saisimme edes yhden makkarin ennen joulua käyttökuntoon, olisin ikionnellinen. Sängyn heivaaminen pois olohuoneestamme ihan oikeaan makuuhuoneeseen toisi lisätilaa edes alkeelliselle työpisteelle. En myöskään pistäisi pahakseni, vaikka saisimme koko perheen vaatesäilytystä varten hiukan lisätilaa olohuoneen lipaston lisäksi.




Purkaminen loppui kuitenkin lyhyeen, sillä pian remppa-reiska valahti ulos kattoluukusta päivitellen, kuinka oli juuri tullut napanneeksi seinälevyn mukana irti ison siivun ampiaispesää. Loppuilta menikin sitten pohtiessa, mitä pesälle pitäisi tehdä ja kuinka monta niitä löytyy vielä lisää. Koska yläkerrasta on tällä hetkellä mahdotonta kararata suivaantuneita ampiaisia tilanteen vaatimalla nopeudella, päätimme pitää pienen tuumaustauon ja laatia toimintasuunnitelman. Katsoa purkamisen jatkoa uudestaan, kunhan keksimme, miten vastapaljastuneiden alivuokralaistemme kanssa kannattaisi menetellä.

Herrasväki Kanatuisen versiointi 'Abbey roadista'.

Vasta tänä aamuna havahduin hämmästelemään, kuinka puutarhani on puhjennut kukkimaan. Helteessä haahuilin pitkin pihaa ihmetellen, missä välissä kasvimaa on alkanut rehottaa kiihtyvällä tahdilla, ja kuinka vuohenputki on muka muutamassa päivässä ehtinyt vallata pienen perunamaani. Muutaman päivän väsyneessä sumussa hapuilun aikana ympärillä on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä, ja kaikki näyttää nyt niin ihanalta, että hengästyttää.

Malvojen kukkiessa kauneimmillaan saapui pieni tyttömme kotiin. Suloinen pieni mustatukkainen pörröpää, jolla on selvästi utelias mieli ja tulinen sielu.



Synnytys ei tahtonut ottaa käynnistyäkseen, ei sitten millään. Kärvistelin kipeiden, pitkien supistusten kanssa kaksi viikkoa. Useaan otteeseen kävimme synnytysvastaanotolla toteamassa, ettei synnytys kivuista ja poltoista huolimatta ole alkanut. Monien unettomien öiden ja turhien sairaalareissujen jälkeen uhittelin, että seuraavan kerran synnärille lähdetään vasta, kun pää näkyy.

No, lopulta se päivä koitti. Siis se, kun pää näkyi. Vaikkakin, uhoamisestani huolimatta, lähdimme kyllä sairaalaan jo sitä ennen. 8.7.2018, päivä lasketun ajan jälkeen, syntyi pieni tyttömme hämärtyvään synnytyssaliin. Juice veisasi radiossa Paperitähtiä ja lokkien kirkuna raikasi salin raollaan olevasta ikkunasta.


Parin viikon piinan päätyttyä helppoon synnytykseen meidät saateltiin salista potilashotelliin. Hotellilomamme loppui kuitenkin lyhyeen, sillä vauvan hengityksessä huomattiin jotain häikkää, ja saimme kipakan käskyn kerätä kamppeet kasaan ja siirtyä takaisin sairaalan puolelle osastohoitoon. Osastolla lääkäri määräsi vauvamme vastasyntyneiden tarkkailu- ja teho-osastolle, jotta happisaturaatioita sekä alhaisia verensokereita pystyttäisiin paremmin seuraamaan.

En muista, olenko koskaan ollut niin pelästynyt ja huolissani, kuin jättäessäni vauvan tarkkailuosastolle piuhojen päähän ja lähtiessäni itse kotiin. Nukkumaan, mukamas, vaikka todellisuudessa itkin ja huusin tyynyä vasten melkein koko yön. Aamulla suunnatessani kukonlaulun aikaan takaisin sairaalalle vauvaani katsomaan kaikki oli kuitenkin hyvin, eikä missään arvoissa tai labratuloksissa ollut mitään poikkeavaa. Vauva joutui kuitenkin jäämään tarkkailuun vielä toiseksi yöksi, varmuuden vuoksi.

Ajellessamme Antin kanssa sairaalaan vauvan luokse pohdiskelin, kuinka tuntui niin hämmentävältä, ettei mahassa tuntunut enää pieniä potkuja, mutta vauva ei myöskään ollut siinä sylissä tuhisemassa. Siinä tunteessa, että on juuri synnyttänyt, mutta oma vauva on kilometrien päässä, oli jotain perin juurin väärää. Osastolla kuulin vanhempien ja hoitajien keskusteluja ja seurailin, kuinka toinen toistaan pienemmät keskosvauvat makasivat letkuihin kytkettyinä kaapeissaan. En pysty edes kuvittelemaan, minkälaisia tunteita käyvät läpi ja kuinka suurta huolta kantavat ne vanhemmat, joiden omat, pienet vauvat ovat hoidettavina sairaalassa viikkojen tai jopa kuukausien ajan. Suuren suuri hatunnosto heille valtaisista voimanponnistuksista ja urheudesta.

Me selvisimme säikähdyksellä. Hengityksen oireilun tulkittiin olevan kipakan luonteen ja vielä kypsymättömän ja pehmeän kurkunpään yhteisvaikutusta. Kaikessa simppeliydessään vauva hermostuu nopeasti, ja siinä mylviessään unohtaa hengittää. Pehmeän kurkunpään takia tikahtuminen jää ikään kuin päälle hetkeksi vielä rauhoittumisen jälkeenkin. Ongelman pitäisi kuitenkin olla nopeasti korjautuvaa sorttia, kunhan rustot vahvistuvat. Kotiuduimme siis tervein paperein, lapsemme hoitohistoriikissa komeillen maininta "todella herkästi kiihtyvä".

Heipä hei heinäkuu! Taas on aika kimppapostauksen, jota olemme muiden omavaraisuusbloggaajien kanssa tahoillamme toteuttaneet aina näin kuukauden ensimmäisen maanantain kunniaksi. Jos olet seuraillut blogia vasta vähän aikaa, niin kyse on siis lyhykäisyydessään tästä: mukana on kaikenkirjava joukko omavaraisempaan elämään tähtääviä bloggaajia, jotka kertoilevat tälle vuodelle asettamistaan tavoitteista omavaraistelunsa suhteen sekä siitä, kuinka suunnitelmat ovat kuukausi kuukaudelta edenneet (tai kuinka eivät ole). Osallistuvat bloggaajat tavoittelevat korkeampaa omavaraisuusastetta kukin omista lähtökohdistaan ja omiin tavoitteistaan, ja mukaan mahtuu kaikkea kotitarvekasvimaaviljelijöistä kokonaisvaltaisempaan omavaraisuuteen tähtääviin kirjoittajiin. Linkit muiden tuoreimpiin sarjan teksteihin löytyvät postauksen lopusta.




Kesäkuussa jaksaminen ja ehtiminen oli hiukan kortilla, joten emme edes haaveilleet tarttuvamme mihinkään isompaan urakkaan. Suurin projektimme, vauva, on osoittautunut todellakin projektiksi isolla P:llä, ja viimeinen raskauskuukausi on ollut... no, raskas. Lisäksi menin ja perustin pienen yrityksen, ja sen toimintakuntoon puuhastelussa on riittänyt työtä. Kaikki muu liikenevä aika ja energia onkin kulunut ihan perus hommiin, kuten kuivuutta vastaan taisteluun, kitkemiseen, eläinten hoitoon ja kanojen pitämiseen pois istutuksista.


Tosiaan, kuivuus. Se on vaikuttanut varmasti kaikkiin, jotka yrittävät kasvattaa ulkosalla ylipäätään yhtään mitään. Ahkerasta apukastelusta ja parista rankkasateestakin huolimatta maa on niin perin juurin kuivaa, että kasvien voimat kuluvat kasvun sijasta hengissä sinnittelyyn. Yrtteja lukuun ottamatta en ole päässyt korjaamaan vielä edes salaattisatoa omasta maasta. Toivon, että syksy onkin sitten oikeaa ruokaomavaraisuuden riemujuhlaa, vihannesten kasvettua ja kypsyttyä vihdoin ja viimein korjuukuntoon.


Loppukesällä ja syksyllä minä ja yritykseni teemme ensiesiintymisemme parissa tamperelaisessa myyntitapahtumassa, ja olen kerännyt ahkerasti villiyrttejä myyntituotteita varten. Siinä ohella olen hamstrannut kasveja myös omien talvivarastojen täydennykseksi. Jos siis sato muuten jäisikin pieneksi, niin ainakin maitohorsmaa ja nokkosta meillä on talven yli kaapit pullollaan!



Maakellarimme alkaa muistuttaa enemmän metsän mörököllin kotiluolaa, kuin ruokatarpeiden varastointipaikkaa. Olen silti päättänyt, että jos en mitään muuta saa aikaiseksi syksyyn mennessä, niin kellarin hoidan ainakin jonkinlaiseen käyttökuntoon. Sisäänkäynnin seinämän pahempi romahdus on viivästyttänyt toimeen tarttumista, mutta kunhan isäntä ehtii avukseni, ryhdymme ihmettelemään, millä mokoman saisi vielä pelastettua. Sitä odotellessa ajattelin niittää kellarin esiin vuohenputkiviidakon alta. Niitetyn vihreän kokeilen kuivattaa eläinten rehuksi talven varalle. Josko sillä saisimme hiukan pienennettyä rehun ostamisen, ja ylipäätään teollisen rehun syöttämisen, tarvetta.

Mustaherukkapensaan tulevan sadon päivittäinen tarkastus käynnissä.