Kirjoittelin aiemmin tällä viikolla, kuinka Ansa-uuhemme alkoi tässä jokin aika sitten paisua kuin pullataikina ja herätteli epäilykseni siitä, että se saattaisi kaikkien yllätykseksi olla tiineenä. Noh, eilen tuo pikkuinen yllätys sitten putkahti maailmaan! Potra ja suloinen ruskea pässipoika, joka sai työnimen Kinderi. Sattuneista syistä.

Toissapäivänä seurailin Ansan käytöstä, sillä se muuttui selvästi levottomaksi ja epämukavaksi. Se hengitteli raskaasti ja vilkuili ja potki mahaansa. Ruoka kuitenkin maistui normaaliin tapaan. Vielä eilen aamuheinien aikaankin se juoksi pirteänä syömään, mutta päivälläpä ruoka ei enää maistunutkaan. Muun katraan kirmatessa heinäkasalle Ansa jäi pihattoon pötköttelemään, mistä päättelin synnytyksen alkaneeksi.

Koska tämä tiineys ei ollut ihan suunniteltu juttu, vaati suotuisien karitsointiolosuhteiden järjestely pientä säätöä: löin pihaton luukun kiinni löytämälläni levyllä ja parilla naulalla, jottei oviaukosta kävisi karsinaan huiku ja jotta Ansa saisi synnyttää rauhassa ilman muiden ympärillä hämpyröintiä. Poltot uuhella olivat selvästi jo kovat, joten jäimme Venlan kanssa pihattoon seurailemaan sivusta, lähteekö homma etenemään. Taapero jaksoi tönöttää puolisen tuntia ihmettelemässä ja lepertelemässä tuskissaan puuskuttavalle uuhelle, mutta alkoi väsyä päiväuniajan painaessa päälle. Saatuani naperon päiväunille ja palatessani takaisin pihatolle, oli siellä jo täysi tohina päällä.

Ansan peräpäästä valui ruskeaa vettä ja limaa, ja uuhi vaikutti jotenkin tavattoman kipeältä. Minulle iski tunne, ettei kaikki ollut kohdillaan. Pian Ansa sai ponnistettua esiin kaksi pikkuista sorkkaa (hyvä, etujalat edellä kuten pitääkin) ja vähän päästä esiin ilmestyi myös pieni kuono. Siihen se homma sitten meinasikin tyssätä. Ansa on kooltaan aika siro, ja tuloillaan oleva karitsa vaikutti Ansan kokoon nähden melko isokokoiselta. Uuhen voimat tuntuivat hiipuvan ja se alkoi hyöriä levottomasti, jolloin karitsan jo happea haukkova kuono humahti takaisin sisään. Tässä vaiheessa ei auttanut muu, kuin minun ryhtyä laittamaan kumihanskoja kätöseen. Uuhi tuntui saavan uutta puhtia ponnistaa saadessaan apua, ja yhden pontevan ponnistuksen myötä sain karitsan niskasta ja jalkojen alta hyvän otteen. Pikkuinen lammasvauva syntyi kieli pihalla ja aikamoinen määrä ruskeaa limaa kurkussaan ja sieraimissaan. Sain hengitystiet onneksi pian puhtaiksi limasta, eikä mennyt kahta minuuttiakaan, ennen kuin karitsa hoippui jo neljällä jalalla tohkeissaan olevan emän nuollessa sitä puhtaaksi. Minun seuraillessani Ansan vointia ja tarkkaillessani, tuleeko sieltä vielä toinen vai jäisikö pikku pässi ainokaiseksi, Espanjassa asuva pikkuveljeni soitti videopuhelun. Näytin velipojalle huterilla jaloillaan vipeltävää karitsaa ja kerroin, kuinka kuvassa hoippuu Kierosilmä-Sulevin puoli minuuttia kestäneen karkuretken lopputuotos. Pikkuveli totesi, että "siinä se nyt sitte on, 30 sekunttia kiteytettynä".

Illalla pikku-Kinderi ja Ansa-emä saivat muuttaa kanilan käytäväpaikalle, sillä yöksi oli luvattu pakkasta ja lopun lammaskatraan oli saatava vapaa kulku pihattoon suojaan. Vauvapässi sai ylleen joskus koiralle neulomani villapaidan. Antti viritteli vielä lämmityspuhaltimen talliin, jottei lämpötila pääsisi humpsahtamaan yön aikana miinukselle.



Vaan yllätyksetpä eivät loppuneetkaan siihen (loppuvatkohan ne koskaan näiden kanssa, kysyn vaan...)!

Tänä aamuna vein Venlan päiväkotiin ja sieltä palattuani talsin pihan poikki eläimiä ruokkimaan. Matkalla lampolalle aloin kuulostella, että kylläpäs omituisesti kuulostaa siltä, kuin Ansan karitsa määkisi pihatolla eikä tallilla, jonne sen olin illalla vienyt. Kurkatessani sisään pihaton ikkunasta näin pienen, tumman karitsan määkimässä hädissään kulkuaukon suulla.

Säntäsin sisään ja nappasin karitsan syliin, sillä säikähdin, että reppana on ehtinyt kylmettää itsensä. Saman tien karitsan perässä sisälle singahti Nuunu-uuhi, jälkeiset peräpäästä roikkuen. Olin onneksi jättänyt kulkuaukon tukkimiseen käyttämäni levyn lepäilemään lampolan seinustalle, sille tuli taas käyttöä. Nakuttelin levyn paikalleen samalla kun mietin, että noni, nyt en ihan oikeasti voi yllättyä enää mistään.

Katselin sievääkin sievempää, hyvinvoivaa ja huterasti emän nisällä huojuvaa pientä uuhikaritsaa. Jos Ansasta olinkin osannut ulkoisten merkkien perusteella hiukan aavistella tiineyttä, niin Nuunusta en kyllä senkään vertaa. Nuunun ensimmäinen tiineyden merkki oli karitsa, joka ilmeisesti oli suurin piirtein pieraistu ulos ilman sen suurempaa hässäkkää. Ihan perus aamu.

Pieni uuhi sai työnimekseen Aprilli. Ensi vilkaisulla se näyttää väriltään pikimustalta, mutta lähemmin tiirailtuna mustan vauvavillan tyvestä pilkottaa hopeisen harmaata. Vahva veikkaukseni onkin, että väri vaalenee enemmänkin Nuunu-äidin värin suuntaiseksi.






Loppu hyvin, kaikki hyvin. Saipahan meidän Sulevi vielä "kostettua" viime hetkellä sen, että joutui kuohituksi! Vaan eipä tästä enää yllätys voi oikein söötimmäksi muuttua, vai mitä mieltä olette?


Kertoilen taasen kyllästymiseen asti pian lisää Kinderin ja Aprillin kuulumisia. Käykää klikkailemassa itsenne blogin seuraajiksi myös Facebookissa ja Instagramissa, niin pääset ihastelemaan yllärikaritsoja myös blogin some-kanavien kautta.
 Oikein aurinkoista ja ihanaa keskiviikkoa kaikille!