Hah, mikä otsikko. Yleensä aina, kun näppäimistöltä karkaa tuon tyylinen otsikko sen kummemmin miettimättä, lupailee se lähes takuulla ihan tajunnanvirran armoilla syntynyttä tekstiä. Koittakaa kestää.


 Eilen aamulla päiväkotiin lähtöä tehdessämme ilmassa tuoksui niin voimakkaasti sateisen raikas kevät, että Venlakin pysähtyi nuuhkimaan ilmaa ja huokaisi: "ihana haju!" Harmaudessa ja sumussakin oli jotain omalla tavallaan kaunista. Päiväkodilta kotiin päin palatessani en malttanut olla kurvaamatta autoa pellon penkalle parkkiin. Tallustin puuskuttaen vielä jäästä hyhmäisen ja petollisen möykkyisen pellon poikki sumun verhoaman Nuorajärven rantaan. Hengitin syvään usvaista ilmaa ja ihanaa hajua. Kurjet, joutsenet, lokit ja tuhannet muut vesilinnut lauloivat järvellä kilpaa niin kovaa, että korvissa humisi.


Nuorajärvi on kivenheiton päässä kotoamme sijaitseva kaunis, pieni suojärvi. Se on arvokas lintujärvi ja se kuuluu valtioneuvoston valtakunnalliseen lintuvesiensuojeluohjelmaan. Järvi ja sen ympäristö on luokiteltu Natura 2000 -alueeksi sekä rauhoitetuksi luonnonsuojelualueeksi. Järvi on paitsi tärkeä pesimäalue monille lintulajeille, on se myös suosittu muuttomatkaa tekevien lintujen levähdyspaikka. Näin lintujen ja luonnon ystävänä tuo pieni järvi on minulle kuin pieni pala paratiisia lyhyen kävelyn päässä kotioveltamme. Sen suomaisuus antaa täysin omaleimaisen vivahteensa maisemaan, ja kesäiltaisin järveltä kantautuva vesilintujen luoma äänimaailma on suorastaan mykistävän kaunis.


Kotona odotteli pitkä lista töitä ja touhuja, mutta en halunnut pitää kiirettä. Kaiken pikkulapsiperhehulabaloon ja päivittäisten tohinoiden keskellä aikaa omille ajatuksille ja ihan vaan olemiselle ei enää riitä loputtomasti, joten olen yrittänyt tietoisesti opetella ottamaan itselleni noita hetkiä ja vaalimaan niitä, kun ne osuvat kohdalle. Toisinaan noihin pieniin hetkiin tarttuminen vaatii karkaamista pellon poikki aamusumuun kesken kotimatkan.


Viikonloppu sujui melko kiireisissä merkeissä. Kevätsiivoilun ja muuttoapuna häärimisen ohella tapasimme ystäviä, sukulaisia ja perheenjäseniä. Ajelin pitkin Pirkanmaata kanoja myymässä ja jokusia hankintoja tekemässä. Huh.

Tällaisten sosiaalisten rykäisyjen jälkeen tunnen olevani aina ihan kuitti. En väitä, ettenkö nauttisi läheisteni seurasta; ennemminkin koen sen niin, että siinä missä monet ekstrovertimman luonteen omaavat tuntemani ihmiset saavat muiden seurasta lisää virtaa ja pitkästyvät ilman jatkuvaa sosiaalista tohinaa, toimii minun mieleni täysin päinvastaisilla asetuksilla. Sosiaalisissa tilanteissa tuntosarveni napsivat muista ihmisistä todella herkästi erilaisia pohjavirtoja, tunnetiloja ja asioita, joita ei sanota ääneen. Halusin tai en, ne vaikuttavat minuun voimakkaasti ja saavat oloni usein todella uupuneeksi. Ainoa tapa saada akut jälleen ladattua on päästä takaisin kodin rauhaan ja lähteä luontoon hengittelemään ja purkamaan ajatuksia. Siellä kukaan ei odota sinulta sujuvaa keskustelua, kukaan tai mikään ei odota sinulta ylipäätään yhtään mitään. Luonnossa saat olla täysin paljaasti oma itsesi, nauraen tai itkien tai vaikka päälläsi seisten. Luonnon keskellä olet täydellisen vapaa.

Tänne muuttomme myötä tuo vapauden tunne on jatkuvasti läsnä pienissä hetkissä. Sen myötä olen oivaltanut, ettei ole minun hommani miellyttää ketään tai elää tietyn kaavan mukaan vain siksi, koska niin minun odotetaan tekevän. Olen aina ollut taipuvainen kulkemaan omia polkujani, kehittelemään päässäni villejä haaveita ja romantisoimaan asioita. Toisaalta olen myös liian usein antanut muiden mielipiteiden vaikuttaa omaan tekemiseeni ja ajatteluuni, eritoten negatiivisessa mielessä. Negatiivisen palautteen pelossa olen arkaillut jakaa ajatuksiani ja suunnitelmiani muille, ja pahimmassa tapauksessa olen jättänyt ne kokonaan toteuttamatta tuon samaisen pelon vuoksi. Ympärilläni on ihmisiä, jotka ovat tehneet sangen selväksi moneen otteeseen sen, kuinka eivät usko onnistumiseeni ideoideni toteuttamisessa, ja kuinka suunnitelmani ja tavoitteeni menevät pahasti haihattelun puolelle. Että kyllähän tuo ihan kivalta kuulostaa, mutta kun ei asiat oikeasti mene noin. 
 Pitkään annoin noiden ihmisten lannistaa ja ampua ajatukseni alas. Nyt olen kuitenkin oppinut sen, että voin kääntää romantisoinnin ja haihattelun  myös voimavaraksi ja polttoaineeksi unelmieni toteuttamisessa. Ne voivat auttaa minua keskittymään hyviin puoliin ja mahdollisuuksiin sen sijaan, että antaisin jokaisen pienenkin haasteen lannistaa itseni. Olen myös oivaltanut, ettei minun tarvitsekaan jakaa ajatuksiani sellaisten ihmisten kanssa, joiden tiedän jo etukäteen lyttäävän ja vähättelevän. Jaan ideani vain sellaisille ihmisille, joilta saan kaipaamaani kannustusta, tukea, uskoa ja tietysti myös rakentavaa, rehellistä palautetta. Sellaisten ihmisten listani on lyhyt, mutta sitäkin arvokkaampi.
 Toki huomaan edelleen usein sortuvani siihen, että jännitän muiden negatiivisia reaktioita tai yllätän itseni miettimästä, että mitähän tuo ja tuokin tästä nyt mahtaa ajatella. Nyt yritän kuitenkin tietoisesti karistaa nuo itseäni jarruttavat ajatustavat, jotka eivät todellisuudessa palvele ketään. Pohjimmiltaan uskon siihen, että kun ihminen tekee asioita intohimosta ja aidosti sydän mukana, ei homma voi mennä kovin pahasti metsään. Olipa tuo tekeminen sitten mitä hyvänsä.



Tallustaessani takaisin autolle hyhmäistä peltoa pitkin saatoin tuntea kropassani, kuinka vauvamahan painon kanniskelusta väsähtänyt varteni tulisi vielä kostamaan minulle pikku patikkaretkeni. Mieli kuitenkin tuntui taas ihanan virkeältä ja tunkkaiset ajatukset kunnolla tuuletetuilta, joten annoin alaselän juilia rauhassa. Vaikka taivaalta satoi jääkylmää vettä niskaani, en malttanut olla pysähtymättä hetkeksi pellolla puron varressa nököttävän pienen saarekkeen luona. Saarekkeessa kasvoi muutama kataja ja kaunis pihlaja, kaksi ehdottomiin suosikkeihin lukeutuvaa lempipuutani. Aina noiden puiden lähettyvillä tunnen erikoista voimaa. Väkevyyttä. Väkevinä niitä pitivät myös vanhaa kansanuskoa harjoittaneet ihmiset aikoinaan.

Hetken verran seisoin saarekkeen nokassa puiden keskellä hölmönä hymyillen ja olostani nauttien. Lopulta jatkoin matkaani takaisin pellon reunaan ja pyllähdin auton penkille vaatteet läpimärkinä. Käynnistäessäni auton radiosta alkoi soida Johanna Kurkelan Ei panikoida. Ensimmäistä kertaa kuuntelin kappaleen sanat ajatuksella. Hölmö hymyni leveni entisestään.