"Joko mennään?"

Pääsimme Lilin kanssa lauantaina ensimmäistä kertaa metsään sitten lumien sulamisen. Viime metsävisiitillämme, ei niin kovin kauan sitten, lumi ylsi vielä reippaasti polven yli eikä polun alkupäästä ollut etenkään raskausmahan kanssa asiaa poiketa syvemmälle pöpelikköön.
Yritin hengittää jokaisen soluni täyteen ihanaa, keväistä metsää ja nautiskelin myhäillen ajatuksesta, että metsä olisi taas useiden kuukausien ajan lumivaipastaan vapaana ja avoinna isommille ja pienemmille seikkailuille.



Metsä näytti uskomattoman kauniilta laskevan auringon valossa. Kotijärveltä kantautui korkealle kallion laelle laulujoutsenten iltahuuto. Palokärkien kevätrummutus kaikui kuuluvasti ja korppipari kierteli taivaalla yläpuolellamme.

Korpit ovatkin olleet viime aikoina epätavallisen tuttavallisia. Lähes aina ulkona puuhaillessani korppi tai kaksi ilmestyy kaartelemaan ja raakkumaan pihamme ylle. Tässä muutama päivä sitten yllätin suuren, hiilenmustan korpin aivan talomme ulkorappusten edestä. Pihaan kaartaessani se lehahti laiskasti lentoon ja jäi vielä hetkeksi talomme viereiseen koivikkoon ihmettelemään kulkuani, ennen kuin jatkoi omaansa. Tuollaisissa kohtaamisissa on aina jotain hämmentävän kaunista, maagistakin. Korppi on aina ollut minulle hyvin merkityksellinen lintu ja olen varsin otettu ja onnellinen siitä, että saan ihailla noita upeita ja älykkäitä olentoja lähietäisyydeltä lähes päivittäin.



Lilistä on näin raskauteni edetessä kuoriutunut mitä mainioin seuralainen metsäseikkailuille. Onhan se toki ollut sitä ennenkin, mutta nyt, kun oma liikehdintä ei ole enää mitään järin vikkelää ja välillä jyrkkä nousu kallioille vaatii pieniä taukoja, tuntuu koirakin hidastaneen tahtiaan, jotta pysyn perässä. Ennen pää viidentenä jalkana kaahottanut Lili onkin nykyään seurassani verkkainen tallustaja, joka mielellään heittäytyy huitsalleen johonkin suopursupöheikköön, mikäli mamman tahti hiipuu ja puuskutus kovenee.



On huimaavan hienoa, että luonnontilainen, villi metsä alkaa vain parin sadan metrin päästä kotioveltamme. Korkealla kalliolla viihtyvät puulajit kasvavat siellä iloisesti sekaisin ja siellä täällä voi nähdä käkkäräisiä mäntyjä ja luonnollisesti kaatuneita puunrunkoja. Kasvillisuus on monimuotoista ja todella kiehtovaa, varsinkin tällaiselle "hoidetuissa" talousmetsissä samoilemaan tottuneelle. Eläimiä metsässä näkee harvoin, mutta niiden jälkiä sitäkin useammin: nytkin tuhannet erilaisten sorkkien ja tassujen jäljet näkyivät painaumina sammalen ja jäkälän päällystämillä kallioilla, ja siellä täällä näkyi teerien kakkakasoja puumerkiksi käynnistä jätettynä. On vinkeä tunne, kun metsässä liikkuessaan ei ehkä näe ristin sielua, vaan siltikin sen saattaa jatkuvasti tuntea, että joku tietää sinun olevan siellä ja tarkkailee menoasi.

Ensikseen, olen jälleen kerran ihan äimän käkenä siitä, kuinka huippuja lukijoita täältä blogista löytyykään! On ihan mahtavaa, kuinka jaatte hienoja ajatuksianne ja kuinka ihania ja tsemppaavia kommentteja jaksatte käydä aina jättämässä. Kiitos, olette kyllä upeita.

Tulevat kiltapenkit kasaantuvat jo pihalta entuudestaan löytyvien, vanhojen marjapensaiden ympärille

Viime postauksessa vilahtikin jo kuvan verran näyttömateriaalia uusimmasta tämänhetkisestä projektistani: kasvikiltapenkkien perustamisesta puutarhaan. Kiltamaiset kasvipenkit ovat tuttu näky etenkin permakulttuurin periaatteita noudattaen rakennetuissa puutarhoissa. Alun perin minun oli tarkoitus aloittaa penkkien kasaus jo viime kesänä, mutta siinä nyt oli vähän kaikkee päädyinkin malttamaan mieleni ja tutustumaan puutarhaamme, sen muotoihin ja luonnolliseen kasvillisuuteen ensin yhden kasvukauden yli. Nyt olen tyytyväinen, että niin tein: nyt olen paljon viisaampi sen suhteen, miten penkit kannattaa sijoitella pihamaan pinnanmuotoja ja meidän siellä risteileviä kulkuväyliämme ajatellen. Painoin myös mieleeni kohdat, joissa kasvaa luonnostaan puutarhaamme toivomiani villikasveja. Näin en tule kasanneeksi kasvipenkkejäni parhaiden siankärsämö-, mäkikuisma- tai poimulehtikasvustojen päälle.

En ole kirjoitellut blogissa permakulttuurista ihan niin paljoa, kuin mitä olisi ollut aihetta. Suomennoshan juontuu englannin kielen sanoista permanent agriculture, eli pysyvä/kestävä maanviljely. Käytännössä termi tarkoittaa rakennetun ympäristön suunnittelua luontoa kunnioittaen.
Permakulttuuri -sanaa käytetään jo varsin laajassa merkityksessä, mutta tässä yhteydessä käytän sitä nimenomaan puutarhasta puhuttaessa. Ihan näin pienissä kotiympyröissäkin sanan alle voi niputtaa ihan hirveän paljon asiaa.

Mutta! Ne kasvikiltapenkit. Permakulttuurisessa puutarhanhoidossa kasvikiltapenkit ovat siis tyypillinen näky, ja niiden idea on kasvattaa erilaisia hyötykasveja luonnon mallia mukaillen. Toisin kuin perinteisessä viljelyssä, jossa usein näkee vain yhtä kasvilajia yhdessä penkissä, istutetaan kiltapenkkeihin useita eri kasvilajeja, joista jokaisella on oma tehtävänsä. Samassa penkissä voi kasvaa iloisessa sekamelskassa esimerkiksi hedelmäpuu, marjapensas, monivuotisia yrttejä, köynnöstäviä kasveja kuin maanpeittokasvejakin. Kasvit penkkeihin valitaan niin, että ne voivat hyödyttää toinen toisiaan: hedelmäpuu voi esimerkiksi antaa suojaa ja varjoa paahteisella paikalla muille kasveille, ja nostaa isommilla, syvillä juurillaan kosteutta maasta lähemmäs pintaa muiden kasvien hyödynnettäviksi. Pensaiden juurella voi kasvattaa yrttejä ja kukkia, joilla on tuhohyönteisiä karkottavia ominaisuuksia. Maanpeittokasvit taas, no, peittävät tietysti maata ja toimivat eräänlaisena "katekerroksena", joka pitää ei-toivottujen rikkakasvien rehotuksen kurissa. Ja niin edelleen. Myös kumppanuuskasvien istuttaminen samoihin penkkeihin keskenään on sallittua, jopa suotavaa!

Kahden alullaan olevan kohopenkin väliin hahmottuu jo polku siihen kohtaan, mistä tavallisestikin oikaisemme kulkiessamme puutarhan läpi.

Lasagnepenkin eri kerrokset saavat olla huoletta paksut - ne painuvat kyllä kasaan penkin "asettuessa".

Permakulttuuriviljelylle on myös tyypillistä, että kasvipenkit rakennetaan luonnon muotoja mukaillen ja luonnollisia pinnanmuotoja, valo-olosuhteita sun muita silmällä pitäen . Ideana on myös hyödyntää ja kierrättää jo olemassa olevia materiaaleja. Voidaan puhua ns. suljetusta kierrosta: tilan kasvijätteet kompostoidaan - komposti käytetään kasvipenkissä - kasvit saavat kompostiaineksesta tarvitsemansa ravinteet kasvuun, kierron ulkopuolelta tuotuja lannoitteita ei tarvita - kasvit tuottavat ravintoa ja samalla uutta kasvijätettä, joka taasen kompostoidaan - ympäri käydään, yhteen tullaan.

Omat kasvipenkkini kyhään kokoon niin kutsutulla lasagnepenkkitekniikalla, jossa pääsee niin ikään hienosti hyödyntämään jo meillä valmiiksi hollilla olevia materiaaleja. Pohjalle laitan katekerroksen, jonka homma on tukahduttaa alla kasvava nurmikko ja esiin puskevat rikkaruohot. Meillä löytyy enemmän kuin yhden elämän tarpeisiin maahan varissutta heinää, joten päätin hyödyntää heinät katteena. Samaan tarkoitukseen käy hienosti myös vaikkapa pahvi tai vanhat sanomalehdet.
Katekerroksen päälle olen lisäillyt talven yli lumen alla leppynyttä haravointijätettä. Tänne voi hukata myös risuja, jos sellaisia sattuu omalla pihalla pyörimään: risut tekevät penkin pohjalle ilmavan ja lämmittävän "ilmataskun", ja siellä hitaasti maatuessaan tuottavat penkkiin myös ravinteita. Kaikkea muutakin penkkin pohjakerroksiin voi "hukata". Sinne voit kipata vaikka keittiön biojätelaarin sisällön tai nurmikonleikkuusta yli jääneen silpun (sitä tosin voi olla hankala saada tähän vuodenaikaan).

Tämän kerroksen päälle olen kasannut osin palanutta "kompostia", eli meidän tapauksessamme matskua elikoiden talven pohjapehkuista. kasauksen alla oleviin penkkeihin olen lapannut kanalan pohjapehkut, ja tulevia penkkejä varten lampola odottelee vielä tyhjennystään kunhan lampaat lähtevät laitumelle. Pehkukerroksen päälle kasailin vanhaa, palanutta hevosenlantaa. Palaneen lantakerroksen päälle tulee vielä loppusilaus eli kasvukerros, toisin sanoen muhevaa multaa. Multaa ei meiltä löydy vielä omasta takaa, joten tarjoushaukkana tsuumailen, josko löytäisin jostain ison läjän multaa edullisesti. Sen kanssa ei onneksi vielä ole kiire, sillä ilmojen puolesta en uskalla istutella taimia vielä ulos. Penkkien muut kerrokset saavat kuitenkin jo alkaa muhia ja maatua rauhassa paikoillaan.

Kiltapenkkien sijoittelu on suunniteltu niin, että nämä villit ihanuudet saavat jatkossakin rehottaa puutarhassa.

Tämä pieni permakulttuurinen puutarha-alueeni tulee sijoittumaan tuohon takapihalle "tallialueen" ja talon väliin. Tavoitteenani on tehdä puutarhasta luonnonmukainen, suojaisa ja monipuolinen, metsäpuutarhamainen kokonaisuus, jossa pienet polut risteilevät erilaisten hyötykasveja rehottavien kiltaistutusten välissä. Monimuotoinen puutarha houkuttelee pihalle toivottavasti erilaisia lintuja ja pölyttäjiä, ja sinne istutusten ja puiden lomaan johonkin suojaisaan sopukkaan saa sijoitettua kivan grillaus- ja aamukahvinhörppimispaikan meille ihmisillekin.

Tähän tapaan rakennettu puutarha on myös laiskan puutarhurin pelastus: järkevästi suunniteltu penkkien sijoitus ja killan kasvien huolellinen valinta säästävät paljolta työltä, sillä killoissa kasvit huolehtivat toisistaan ja itsestään. Kun kumppanuuskasvit on valittu oikein, ei jää puutarhurin murheeksi huolehtia tuhoöttiäisten torjunnasta, toivottomasta rikkakasvien kitkennästä eikä edes niin tiuhasta kastelusta. Kuulostaa ainakin minun korvaani varsin mainiolta diililtä tämä.



Väännöittä emme tosin tähän puutarharatkaisuun päätyneet: Antti näyttää vieläkin suunnitelmilleni nyrpeää nenää, sillä hän olisi halunnut vetää vuosikymmenet omaa elämäänsä eläneen takapihamme kauttaaltaan tasaiseksi ja kylvää sen nurmikoksi. Minulla oli kumminkin väännön voittamiseksi pari hyvin säilytettyä ässää hihassani: ensinnäkin A) lopullinen päätösvalta kuuluu henkilölle, joka puutarhanhoidosta on vetovastuussa sekä B) sen tulimme jo edellisessä kodissamme, nurmipihaisessa rintsikassa, nähneeksi, kuinka ahkera nurmikonleikkaaja tämä meidän herra "Mutku-mä-haluun-tasaiseksi-leikatun-pihanurmikon-jossa-voin-pelata-golfia-sulkapalloa-jalkapalloa-palloa" todellisuudessa onkaan (vastaus: ei ole).

Koska en kuitenkaan halua diktaattorimaisesti päällepäsmäröidä sanella ihan kaikkea oman mieleni mukaan täällä valtakunnassani meidän kodissamme, ehdotin kompromissia: puutarhan vasemmalle puolelle jää vielä kosolti pihaa, joka tosin tällä hetkellä on vielä valtaosin jätevesijärjestelmä- ja vesiputkikaivuutöissä myllättyjen savivuorien alla. Savet olisi kuitenkin tarkoitus siirtää keskeltä pihaa pois mahdollisimman nopeasti, joten ehdotin Antille, että tuohon kohtaan hän voisi halutessaan lanata sen tasaisen nurmikkonsa. Suostui, vaikkakin hammasta purren ja vähän isälleni asiasta marmattaen. Isä siihen tuumasi naureskellen, että katotaan vaan, loppupeleissä ihan varmana käy niin että Antilla on sitä nurmikkoa siä pihalla semmonen läntti, että se saa just ja just lepolassensa mahtumaan siihen.

Ei olisi huono idea sekään. Lepolassen mentävän nurmialueen ei ainakaan kuvittelisi olevan ylivoimaisen työläs leikattava.

Tähän isäntä saa vielä ikioman, lepolassen mentävän nurmialueensa.

Seuraan Facebookissa muutamia omavaraisuutta käsitteleviä ryhmiä. Omavaraisuus tuntuu olevan nykyään melko paljon tapetilla, ja yhä useammat ihmiset tuntuvat siitä kiinnostuneen. Kiinnostuksen kasvun myötä olen huomannut, että aiheesta keskustelevien ihmisten keskuudessa ilmapiiri on muuttunut jollain tapaa kireämmäksi.

Nyt meno on onneksi hiukan rauhoittunut, mutta ei niin kovin kauan sitten FB-feediini hyppäsi tämän tästä keskusteluja, joissa uusi jäsen oli hyväksytty omavaraisuusryhmään ja kiitteli ryhmään pääsystä. Esitteli siinä itsensä ja kertoi, kuinka omavaraisuus kiinnostaa. Esittelyviestissään hän saattoi myös kertoilla, miten yrittää itse tavoitella omavaraisempaa elämää ja sanoi vielä loppuun ottavansa vinkkejä asiansa eteenpäin viemiseksi kokeneemmilta kiitollisena vastaan.
Yleensä aina näihin aloitusviesteihin ennätti joku muutaman minuutin sisällä mylvimään, ettei aloittajan "sunnuntaipuutarhuroinnilla" ole omavaraisuuden kanssa mitään tekemistä. Aloittajan pyytämistä vinkeistä ei ollut tietoakaan, kun yhä useampi oikein omavaraisteleva tuli huutelemaan, kuinka aloittaja tekee kaiken väärin, ja kuinka hänen täytyisi poistua ryhmästä esittämään asiaansa johonkin mökkipuutarhafoorumille (okei, saattaa olla hiukan kärjistetty esimerkki, mutta ikävä kyllä ei edes paljoa).

Aha.

Toki valtaosa noissa ryhmissä käydystä keskustelusta on varsin hedelmällistä ja itse niissä notkun ihan siksi, että toisten jakamista kokeiluista ja kokemuksista saa paljon itseäkin hyödyttävää taitoa, tietoa ja inspiraatiota. Sitä olen kuitenkin jäänyt miettimään, että missä menee se raja, jolloin saa ihan luvan kanssa puhua omavaraisuuden tavoittelusta? Ja kuka sen rajan määrittää?

Ripaus omavaraisempaa elämää kasvamassa ikkunalla

Ryhdyn pohtimaan tätä asiaa erään meistä kirjoitettuun artikkeliin jätetyn kommentin pohjalta (Ilta-Sanomien artikkeli, joka löytyy linkattuna viime postauksestani). Itse en noita kommentteja ole käynyt lukemassa, sillä olen hirmu herkkä pahoittamaan mieleni mahdollisista ilkeistä kommenteista. Antille nettikeskusteluihin jätettyjen mielensäpahoittajien kommentit ovat kuitenkin mitä suurinta hupia (etenkin, jos keskustelu liippaa niinkin läheltä kuin meidän omaa elämäämme), ja hän lueskeli minulle kommenttiosion parhaita paloja ääneen.

Eräs henkilö oli kommentoinut, kuinka touhumme täällä ei hänen mielestään ole suinkaan omavaraisuutta, vaan ennemminkin ihan vaan harrastelua. Että koko homma kaatuu jo siihen, ettei omavaraisuudessa elävien kuuluisi tarvita lainkaan rahaa, mutta niin vain teemme tämän kaiken ohella myös töitä ja saamme siitä vieläpä palkkaa.
 Hauska sinänsä, sillä mielestäni toimittaja oli ihan hyvin osannut tekstissä painottaa juuri sitä, kuinka pyrimme omavaraisemPAAN arkeen ja teemme mitä teemme oman jaksamisemme puitteissa ja niin, että touhussa säilyy mielekkyys ja tekemisen ilo. Kerroinpa toimittajalle haastattelun aikana myös sen, ettemme kuvittelekaan haaveilevamme täydestä omavaraisuudesta, ja se olisi näin pohjoisissa oloissa jopa mahdoton nakki. Myös sen oli toimittaja kirjoittanut ihan näkösälle juttuun.

Siinä kommentoija oli kyllä ihan täysin oikeassa, että harrastushan tämä on. Niin sen ainakin itse miellän, koska elantoamme emme tällä puuhastelullamme tienaa. Olemme asuneet täällä Kesärannassa nyt pari kuukautta reilu vuoden, ja olisi melkoinen ihme, jos olisimme tässä ajassa onnistuneet rakentamaan tänne täydellisesti toimivan omavaraistalouden, kunnostamaan mökkimme niin, ettemme tarvitse rahaa remontointiin ja ehtineet vielä maksaa lainatkin pois.
Vakaa pyrkimykseni ja unelmani on toki rakentaa elämäämme täällä vuosi vuodelta omavaraisemmaksi ja tavoitella mahdollisimman korkeaa omavaraisuusastetta. Sen vuoksi aion jatkossakin käyttää röyhkeästi omavaraistelu -termiä tämän puuhasteluni yhteydessä, vaikka se joitakin tuntuu selvästi sapettavan.


Siinä, kuinka termiä käytän, yritän olla kuitenkin varovainen. En sanoisi, että elämme omavaraisesti, koska niin emme tee. Emme lähellekään. Sen sijaan suosin sanoja omavaraistelu tai omavaraisempi elämä. Se, kuinka pitkälle haluan omavaraisteluani viedä, vaatii jatkuvaa valintojen punnitsemista. Mistä olen valmis karsimaan, ja mitkä asiat taas tahdon ehdottomasti säilyttää, vaikka se sitten vaatisikin omavaraisuudesta karsimista?

Vaikka minulle tarjoutuisikin mahdollisuus elää täysin omavaraisesti, en lähtisi siihen. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, etten tahtoisi elättää perhettäni talven yli kituuttaen maakuoppaan säilötyillä lantuilla, minun ja isännän itse metsästämien (puukeihäillä, tietysti) hirvien vuodista kyhätyssä kodassa. Haluan, että meillä on tilillä myös sopiva määrä rahaa, jotta lapseni eivät joudu näkemään nälkää, vaikka kurja kesä jättäisikin puutarhan sadon pieneksi. Yksi suuri syy maalle muuttoomme oli eläinrakkauteni, ja haluan ehdottomasti pitää eläimiä, vaikka se tällä tonttialalla tarkoittaakin, että joudumme ruokkimaan elikkomme ostorehujen voimin. Joistakin tietyistä jutuista en suostu tinkimään ihan silkasta hedonistisesta, itsekkäästä mukavuudenhalusta. Talikollistakaan paskaa en nimittäin suostu minkään sorttiseen kasvipenkkiin kauhomaan, ennen kuin aamukahvi on juotu.



Mutta joo. Omavaraisuutta elomme täällä ei ole, eikä se tule sitä täydessä mittapuussa koskaan olemaankaan. Tavoitteena kuitenkin on pikkuhiljaa pienentää rahan tarvetta kasvattamalla omavaraisuusastettamme ja rakentamalla tätä omaa pikku paratiisiamme siten, että se tarjoaisi meille myös kohtuullisen siivun elannostamme sekä siihen tarvittavista resursseista. Vielä näin ei kuitenkaan ole, ei lähellekään. Emmekä pötkisi tällä hetkellä pitkälle, mikäli meidän pitäisi jättää palkkatyöt tältä seisomalta ja ryhtyä elämään täysin itse tuotetuilla ja kerätyillä antimilla (veikkaan, että pankkikin alkaisi hyvin äkkiä hätyytellä meitä pihalle töllistämme, mikäli ilmoittaisimme lopettavamme lainanmaksut tähän ja elävämme tästedes täysin omavaraista elämää).

Harrastus on kuitenkin ehkä vähän pliisu sana kuvaamaan eloamme täällä. Sitä pohdiskelin eilen, kun ensin möyhensin kilokaupalla hevosenlantaa tuonne savipeltoon a.k.a. tulevaan vihannestarhaani, minkä supistuksilta kerkesin. Kun vielä illalla nilkutin sekä kiukkukohtauksen saanut kaksivuotias että iskiashermo hoosiannaa huutaen eläimiä yöpuulle laittamaan, tuumailin, että kyllä elämäntapa kuvaa tätä kaikkea ehkä paremmin, kuin harrastus. Harrastaa voi vaikka postimerkkeilyä tai zumbaa. Tai siis voisi, jos sellaiselle olisi aikaa.

Harmi kyllä farmimme on liian pieni, jotta voisimme viljellä eläinten heiniä itse. Haaveissa olisi jonain päivänä ostaa oma pieni peltotilkku. Mutta näillä mennään toistaiseksi.

Nyt koitan kaikkien näiden karkuteille lähteneiden asianhaarojen jäljiltä koota ajatuksiani yhteen. Mielestäni on vain upeaa, että riippumattomampi elämä ja omavaraisuus elämäntapana kasvattaa suosiotaan ja kiinnostaa yhä laajempaa joukkoa ihmisiä. Minusta se kertoo siitä, että ihmisillä löytyy halua ja kiinnostusta muuttaa kulutustottumuksiaan. Olla kiinnostuneita siitä, mistä ruoka on peräisin. Elää ehkä yksinkertaisemmin ja ekologisemmin. Mielestäni jokaisen pyrkimyksiä riippumattomampaan elämään, niitä ihan pieniäkin, tulisi tsempata ja kannustaa, ei lynkata huutelemalla Facebookissa tai iltapäivälehtien kommenttiosioissa, että "ei riitä". Kyllä perkele riittää. Vaikka asuisit suurkaupungin keskustassa, ei ole kenenkään muun asia tulla määrittelemään, onko sinulla lupa haaveilla omavaraisemmasta elämästä vaiko eikö. Voit aloittaa riippumattomamman elämän tavoittelun kasvattamalla vaikka liutaa erilaisia tomaatteja asuntosi parvekkeella ja ta-daa: olet tomaattien osalta omavarainen! He, jotka tällaisista saavutuksista viitsivät nillittää (koska ovat itse niin paljon parempia), voivat puolestani sulkea Facebookin ja iltapäivälehtien kommenttikentät ja ryömiä mököttämään niihin maakuoppiinsa lanttujensa kanssa.

Tähän kasautuu kerros kerrokselta kasvikiltapenkki, joka toivottavasti tulevaisuudessa edistää omavaraisuuttamme taas pienen askelen eteen päin.

Tulipa tässä huomaamatta pidettyä blogista pieni tauko. Viime viikko oli yhtä hurlumheitä, ja perus kevättohinan ohella siihen mahtui myös hiukan erikoisempaa ohjelmaa, kun meistä ilmestyi juttu Ilta-Sanomien Asuminen -osioon. Jutun voit käydä lukemassa täältä.

Olen aina hirmuisen otettu siitä, jos toimittajat löytävät tänne pikkuiseen blogiini ja mieltävät nämä horinani sen verran mielenkiintoisiksi, että uskovat niiden kiinnostavan myös lehtien lukijoita. Lähden oikein mielelläni tällaisiin juttuihin mukaan, mutta isompia juttuja kuvineen kaikkineen olen nyt hiukan arastellut. Pihat ovat kuin pommin jäljiltä talven jalkoihin jääneine salaojaprojekteineen ja myllerryksineen, ja sisäremontin edistyminenkin on tyssännyt aina vaan jatkuvien kylmien öiden vuoksi. IS:n juttua varten toimittaja halusi kuitenkin käyttää blogin kuvia ja haastattelukin hoidettiin puhelimitse, joten kaiken kiireen, raskausvaivojen ja loppumattoman työlistan painaessa päälle en joutunut ottamaan lehtijutun vuoksi ylimääräistä stressiä nurkkien saamisesta ojennukseen. Jutun teko oli siis kaikkiaan varsin hauska (ja nopea) kokemus, ja muutama uusi lukijakin löysi sen kautta tiensä tänne touhujamme seurailemaan, upeaa! Oikein lämpöiset tervetulotoivotukset vaan kaikille tasapuolisesti!





Loppuviikosta veimme muksun mummalaan ja lähdimme isännän kanssa kaksistaan kauan odotetulle minilomalle Tallinnaan. Tajusimme tuossa lopputalvesta, että viimeiset mahdollisuudet viettää kahdenkeskistä aikaa ennen vauvan syntymää alkavat olla aikalailla hollilla. Emme edes muistaneet, koska viimeksi olisimme tehneet jotain mukavaa ajan kanssa ja ihan vaan kaksin! Aloimme siis järjestellä asioita, ja ystäväni Jonna löysi kalenteristaan tähän huhtikuulle vapaan viikonlopun, jolloin hän ehtisi auttaa meitä eläinten hoidossa. Niinpä ryhdyimme järjestelemään. Määränpäällä ei ollut niinkään väliä, mutta kotoa oli lähdettävä. Se on nimittäin tullut nähtyä useampaan otteeseen, että "kahdenkeskiset kotiviikonloppumme" hurahtavat aina ohi keskeneräisten projektien kimpussa, hiki hatussa töitä paiskoen ja niin, että tuskin edes näemme toisiamme koko viikonlopun aikana.



Reissu oli ihana ja rentouttava, ja Tallinna on takuuvarma ihastuksen aihe tällaiselle talonhalaajalle. Uusi tuttavuus oli kasvavaa suosiota nauttiva Kalamajan kaupunginosa, josta haahuilimme kilometritolkulla ihastelemassa toinen toistaan somempia, romanttisesti repsahtaneita talovanhuksia koristeellisine ulko-ovineen ja ikkunanpuitteineen.
Reissussa kuitenkin huomasin, että minusta on tänne Kesärantaan muuton jälkeen tullut ihan toivoton koti-ikävöijä. Niinpä matkan paras osuus olikin loppujen lopuksi kotiinpaluu. Tallinnan-viikonloppumme aikana lähes kaikki lumet olivat hävinneet pihalta ja kotikonnuilta, krookukset kukkivat tien penkoilla ja kotijärvessäkin näkyy sulia kohtia siellä täällä. Lomailulle pyhitetyn viikonlopun jäljiltä kelpaa taas palata sorvin ääreen. Kyllä arki vaan on parasta. Paitsi silloin, kun se ei ole.

 Eilen aamulla päiväkotiin lähtöä tehdessämme ilmassa tuoksui niin voimakkaasti sateisen raikas kevät, että Venlakin pysähtyi nuuhkimaan ilmaa ja huokaisi: "ihana haju!" Harmaudessa ja sumussakin oli jotain omalla tavallaan kaunista. Päiväkodilta kotiin päin palatessani en malttanut olla kurvaamatta autoa pellon penkalle parkkiin. Tallustin puuskuttaen vielä jäästä hyhmäisen ja petollisen möykkyisen pellon poikki sumun verhoaman Nuorajärven rantaan. Hengitin syvään usvaista ilmaa ja ihanaa hajua. Kurjet, joutsenet, lokit ja tuhannet muut vesilinnut lauloivat järvellä kilpaa niin kovaa, että korvissa humisi.



Kotona odotteli pitkä lista töitä ja touhuja, mutta en halunnut pitää kiirettä. Kaiken pikkulapsiperhehulabaloon ja päivittäisten tohinoiden keskellä aikaa omille ajatuksille ja ihan vaan olemiselle ei enää riitä loputtomasti, joten olen yrittänyt tietoisesti opetella ottamaan itselleni noita hetkiä ja vaalimaan niitä, kun ne osuvat kohdalle. Toisinaan noihin pieniin hetkiin tarttuminen vaatii karkaamista pellon poikki aamusumuun kesken kotimatkan.


Viikonloppu sujui melko kiireisissä merkeissä. Kevätsiivoilun ja muuttoapuna häärimisen ohella tapasimme ystäviä, sukulaisia ja perheenjäseniä. Ajelin pitkin Pirkanmaata kanoja myymässä ja jokusia hankintoja tekemässä. Huh.

Tällaisten sosiaalisten rykäisyjen jälkeen tunnen olevani aina ihan kuitti. En väitä, ettenkö nauttisi läheisteni seurasta; ennemminkin koen sen niin, että siinä missä monet ekstrovertimman luonteen omaavat tuntemani ihmiset saavat muiden seurasta lisää virtaa ja pitkästyvät ilman jatkuvaa sosiaalista tohinaa, toimii minun mieleni täysin päinvastaisilla asetuksilla. Sosiaalisissa tilanteissa tuntosarveni napsivat muista ihmisistä todella herkästi erilaisia pohjavirtoja, tunnetiloja ja asioita, joita ei sanota ääneen. Halusin tai en, ne vaikuttavat minuun voimakkaasti ja saavat oloni usein todella uupuneeksi. Ainoa tapa saada akut jälleen ladattua on päästä takaisin kodin rauhaan ja lähteä luontoon hengittelemään ja purkamaan ajatuksia. Siellä kukaan ei odota sinulta sujuvaa keskustelua, kukaan tai mikään ei odota sinulta ylipäätään yhtään mitään. Luonnossa saat olla täysin paljaasti oma itsesi, nauraen tai itkien tai vaikka päälläsi seisten. Luonnon keskellä olet täydellisen vapaa.

Tänne muuttomme myötä tuo vapauden tunne on jatkuvasti läsnä pienissä hetkissä. Sen myötä olen oivaltanut, ettei ole minun hommani miellyttää ketään tai elää tietyn kaavan mukaan vain siksi, koska niin minun odotetaan tekevän. Olen aina ollut taipuvainen kulkemaan omia polkujani, kehittelemään päässäni villejä haaveita ja romantisoimaan asioita. Toisaalta olen myös liian usein antanut muiden mielipiteiden vaikuttaa omaan tekemiseeni ja ajatteluuni, eritoten negatiivisessa mielessä. Negatiivisen palautteen pelossa olen arkaillut jakaa ajatuksiani ja suunnitelmiani muille, ja pahimmassa tapauksessa olen jättänyt ne kokonaan toteuttamatta tuon samaisen pelon vuoksi. Ympärilläni on ihmisiä, jotka ovat tehneet sangen selväksi moneen otteeseen sen, kuinka eivät usko onnistumiseeni ideoideni toteuttamisessa, ja kuinka suunnitelmani ja tavoitteeni menevät pahasti haihattelun puolelle. Että kyllähän tuo ihan kivalta kuulostaa, mutta kun ei asiat oikeasti mene noin. 
 Pitkään annoin noiden ihmisten lannistaa ja ampua ajatukseni alas. Nyt olen kuitenkin oppinut sen, että voin kääntää romantisoinnin ja haihattelun  myös voimavaraksi ja polttoaineeksi unelmieni toteuttamisessa. Ne voivat auttaa minua keskittymään hyviin puoliin ja mahdollisuuksiin sen sijaan, että antaisin jokaisen pienenkin haasteen lannistaa itseni. Olen myös oivaltanut, ettei minun tarvitsekaan jakaa ajatuksiani sellaisten ihmisten kanssa, joiden tiedän jo etukäteen lyttäävän ja vähättelevän. Jaan ideani vain sellaisille ihmisille, joilta saan kaipaamaani kannustusta, tukea, uskoa ja tietysti myös rakentavaa, rehellistä palautetta. Sellaisten ihmisten listani on lyhyt, mutta sitäkin arvokkaampi.
 Toki huomaan edelleen usein sortuvani siihen, että jännitän muiden negatiivisia reaktioita tai yllätän itseni miettimästä, että mitähän tuo ja tuokin tästä nyt mahtaa ajatella. Nyt yritän kuitenkin tietoisesti karistaa nuo itseäni jarruttavat ajatustavat, jotka eivät todellisuudessa palvele ketään. Pohjimmiltaan uskon siihen, että kun ihminen tekee asioita intohimosta ja aidosti sydän mukana, ei homma voi mennä kovin pahasti metsään. Olipa tuo tekeminen sitten mitä hyvänsä.


Tallustaessani takaisin autolle hyhmäistä peltoa pitkin saatoin tuntea kropassani, kuinka vauvamahan painon kanniskelusta väsähtänyt varteni tulisi vielä kostamaan minulle pikku patikkaretkeni. Mieli kuitenkin tuntui taas ihanan virkeältä ja tunkkaiset ajatukset kunnolla tuuletetuilta, joten annoin alaselän juilia rauhassa. Vaikka taivaalta satoi jääkylmää vettä niskaani, en malttanut olla pysähtymättä hetkeksi pellolla puron varressa nököttävän pienen saarekkeen luona. Saarekkeessa kasvoi muutama kataja ja kaunis pihlaja, kaksi ehdottomiin suosikkeihin lukeutuvaa lempipuutani. Aina noiden puiden lähettyvillä tunnen erikoista voimaa. Väkevyyttä. Väkevinä niitä pitivät myös vanhaa kansanuskoa harjoittaneet ihmiset aikoinaan.

Hetken verran seisoin saarekkeen nokassa puiden keskellä hölmönä hymyillen ja olostani nauttien. Lopulta jatkoin matkaani takaisin pellon reunaan ja pyllähdin auton penkille vaatteet läpimärkinä. Käynnistäessäni auton radiosta alkoi soida Johanna Kurkelan Ei panikoida. Ensimmäistä kertaa kuuntelin kappaleen sanat ajatuksella. Hölmö hymyni leveni entisestään.

Kirjoittelin aiemmin tällä viikolla, kuinka Ansa-uuhemme alkoi tässä jokin aika sitten paisua kuin pullataikina ja herätteli epäilykseni siitä, että se saattaisi kaikkien yllätykseksi olla tiineenä. Noh, eilen tuo pikkuinen yllätys sitten putkahti maailmaan! Potra ja suloinen ruskea pässipoika, joka sai työnimen Kinderi. Sattuneista syistä.

Toissapäivänä seurailin Ansan käytöstä, sillä se muuttui selvästi levottomaksi ja epämukavaksi. Se hengitteli raskaasti ja vilkuili ja potki mahaansa. Ruoka kuitenkin maistui normaaliin tapaan. Vielä eilen aamuheinien aikaankin se juoksi pirteänä syömään, mutta päivälläpä ruoka ei enää maistunutkaan. Muun katraan kirmatessa heinäkasalle Ansa jäi pihattoon pötköttelemään, mistä päättelin synnytyksen alkaneeksi.

Koska tämä tiineys ei ollut ihan suunniteltu juttu, vaati suotuisien karitsointiolosuhteiden järjestely pientä säätöä: löin pihaton luukun kiinni löytämälläni levyllä ja parilla naulalla, jottei oviaukosta kävisi karsinaan huiku ja jotta Ansa saisi synnyttää rauhassa ilman muiden ympärillä hämpyröintiä. Poltot uuhella olivat selvästi jo kovat, joten jäimme Venlan kanssa pihattoon seurailemaan sivusta, lähteekö homma etenemään. Taapero jaksoi tönöttää puolisen tuntia ihmettelemässä ja lepertelemässä tuskissaan puuskuttavalle uuhelle, mutta alkoi väsyä päiväuniajan painaessa päälle. Saatuani naperon päiväunille ja palatessani takaisin pihatolle, oli siellä jo täysi tohina päällä.

Ansan peräpäästä valui ruskeaa vettä ja limaa, ja uuhi vaikutti jotenkin tavattoman kipeältä. Minulle iski tunne, ettei kaikki ollut kohdillaan. Pian Ansa sai ponnistettua esiin kaksi pikkuista sorkkaa (hyvä, etujalat edellä kuten pitääkin) ja vähän päästä esiin ilmestyi myös pieni kuono. Siihen se homma sitten meinasikin tyssätä. Ansa on kooltaan aika siro, ja tuloillaan oleva karitsa vaikutti Ansan kokoon nähden melko isokokoiselta. Uuhen voimat tuntuivat hiipuvan ja se alkoi hyöriä levottomasti, jolloin karitsan jo happea haukkova kuono humahti takaisin sisään. Tässä vaiheessa ei auttanut muu, kuin minun ryhtyä laittamaan kumihanskoja kätöseen. Uuhi tuntui saavan uutta puhtia ponnistaa saadessaan apua, ja yhden pontevan ponnistuksen myötä sain karitsan niskasta ja jalkojen alta hyvän otteen. Pikkuinen lammasvauva syntyi kieli pihalla ja aikamoinen määrä ruskeaa limaa kurkussaan ja sieraimissaan. Sain hengitystiet onneksi pian puhtaiksi limasta, eikä mennyt kahta minuuttiakaan, ennen kuin karitsa hoippui jo neljällä jalalla tohkeissaan olevan emän nuollessa sitä puhtaaksi. Minun seuraillessani Ansan vointia ja tarkkaillessani, tuleeko sieltä vielä toinen vai jäisikö pikku pässi ainokaiseksi, Espanjassa asuva pikkuveljeni soitti videopuhelun. Näytin velipojalle huterilla jaloillaan vipeltävää karitsaa ja kerroin, kuinka kuvassa hoippuu Kierosilmä-Sulevin puoli minuuttia kestäneen karkuretken lopputuotos. Pikkuveli totesi, että "siinä se nyt sitte on, 30 sekunttia kiteytettynä".

Illalla pikku-Kinderi ja Ansa-emä saivat muuttaa kanilan käytäväpaikalle, sillä yöksi oli luvattu pakkasta ja lopun lammaskatraan oli saatava vapaa kulku pihattoon suojaan. Vauvapässi sai ylleen joskus koiralle neulomani villapaidan. Antti viritteli vielä lämmityspuhaltimen talliin, jottei lämpötila pääsisi humpsahtamaan yön aikana miinukselle.


Vaan yllätyksetpä eivät loppuneetkaan siihen (loppuvatkohan ne koskaan näiden kanssa, kysyn vaan...)!

Tänä aamuna vein Venlan päiväkotiin ja sieltä palattuani talsin pihan poikki eläimiä ruokkimaan. Matkalla lampolalle aloin kuulostella, että kylläpäs omituisesti kuulostaa siltä, kuin Ansan karitsa määkisi pihatolla eikä tallilla, jonne sen olin illalla vienyt. Kurkatessani sisään pihaton ikkunasta näin pienen, tumman karitsan määkimässä hädissään kulkuaukon suulla.

Säntäsin sisään ja nappasin karitsan syliin, sillä säikähdin, että reppana on ehtinyt kylmettää itsensä. Saman tien karitsan perässä sisälle singahti Nuunu-uuhi, jälkeiset peräpäästä roikkuen. Olin onneksi jättänyt kulkuaukon tukkimiseen käyttämäni levyn lepäilemään lampolan seinustalle, sille tuli taas käyttöä. Nakuttelin levyn paikalleen samalla kun mietin, että noni, nyt en ihan oikeasti voi yllättyä enää mistään.

Katselin sievääkin sievempää, hyvinvoivaa ja huterasti emän nisällä huojuvaa pientä uuhikaritsaa. Jos Ansasta olinkin osannut ulkoisten merkkien perusteella hiukan aavistella tiineyttä, niin Nuunusta en kyllä senkään vertaa. Nuunun ensimmäinen tiineyden merkki oli karitsa, joka ilmeisesti oli suurin piirtein pieraistu ulos ilman sen suurempaa hässäkkää. Ihan perus aamu.

Pieni uuhi sai työnimekseen Aprilli. Ensi vilkaisulla se näyttää väriltään pikimustalta, mutta lähemmin tiirailtuna mustan vauvavillan tyvestä pilkottaa hopeisen harmaata. Vahva veikkaukseni onkin, että väri vaalenee enemmänkin Nuunu-äidin värin suuntaiseksi.






Loppu hyvin, kaikki hyvin. Saipahan meidän Sulevi vielä "kostettua" viime hetkellä sen, että joutui kuohituksi! Vaan eipä tästä enää yllätys voi oikein söötimmäksi muuttua, vai mitä mieltä olette?

Noin kolmen viikon kuluttua tilaamisesta uutukainen futonimme patjansuojuksineen saapui kotiovellemme. Samaan rytinään pistin myös koko perheen liinavaatearsenaalin uusiksi ja tilasin Elloksen alesta puolipellavaiset pussilakanasetit. Materiaali on paitsi ihanan tuntuista, niin siinä käytetty puuvilla on BIC-aloitteen mukaisesti viljeltyä puuvillaa. Suomennettuna tämä meinaa, että puuvillan viljelijöitä on koulutettu ekologisempiin viljelytapoihin, ja puuvillan kasvatuksessa on käytetty mm. normaalia vähemmän vettä ja torjunta-aineita.

Olemme nukkuneet nyt muutaman yön uudessa perhepedissämme, kaikki sikeästi ja tilavasti samassa mukavassa pesässä. Aiemmin laitoin huonon nukkumiseni pitkälti raskauden piikkiin, mutta nyt muutaman yön ihan loistavasti nukuttuani ei auta kuin todeta, että syy katkonaisiin öihin löytyikin epämukavasta ja ahtaasta perintösängystä. Kovat alaselkäkivut alkoivat myös hellittää heti ensimmäisen uudessa sängyssä nukutun yön jälkeen. Vielä toistaiseksi sängyssämme ei ole runkoa, ja pohdimmekin vielä runkohankintaa välttääksemme taas yhtä väliaikaisratkaisua. Tämän vuoden puolella makuuhuoneemme kun olisi tarkoitus vielä siirtyä olohuoneen nurkasta yläkertaan, joten runkoasia täytyy miettiä lopulliseen sijoituspaikkaansa sopivaksi. Patja lattialla toimii kuitenkin tähän hätään loistavasti, joten sen suhteen ei ole onneksi hätää. Katsotaan sitten syssymmällä.

Vanha kulmasohva on tätä nykyä pyhitetty löhöilyyn ja Ti-Ti Nallen katseluun.