Kun talouteen kuuluu sekä lapsia että iso liuta eläimiä, lienee sanomattakin selvää, että lapset keikkuvat eläintenhoidossa mukana heti alusta pitäen. Meillä Venla on ollut todella kiinnostunut eläimistä siitä lähtien, kun hän on osannut kiinnostua ylipäätään mistään, mutta nyt hiljattain taaperolle on syttynyt into osallistua eläinten hoitamiseen. Kuten arvata saattaa, kaksivuotiaalla eläintenhoiturilla intoa riittää usein enemmän kuin taitoa.
On ihan ilahduttavaa, että toisinaan oman kärsivällisyyden tietoinen venyttäminen palkitsee. Lapsi nimittäin pääsee monistakin jutuista jyvälle yllättävän nopeasti, kunhan saa vain kokeilla ja tehdä.
Olen aika allerginen jatkuville keskeytyksille ryhtyessäni jonkun asian äärelle, joten päivittäisten eläintenhoitotöiden suorittaminen vaahtosammuttimen kokoisen töppölapasen kanssa menee itsellekin kunnon zen-harjoitteesta. Viimeksi eilen olin taaperon kanssa tallissa eläintenhoivauspuuhissa ja vuorasin uusimman tulokkaamme, angorakani Narsun, pesäkoppia heinällä. Kun käänsin selkäni kahdeksi sekunniksi, kajahti takanani huuto "heeeeeenääää pupulle!". Olkani yli vilkaistessani näin kumollaan olevan pesäkopin ja ilman halki kania kohti sinkoilevat heinätupot. Nielaisin närkästyneen kiekaisun joka oli jo viittä vaille pääsemässä ulos suustani (koska mitäpä se enää siinä vaiheessa auttaisi), hengähdin syvään ja totesin hiljaa mielessäni vain, että Let that shit go. Keräilin heinätupot ja vuorasin pesäkopin uudelleen. Yritin samalla äidillisellä ja opastavalla otteella havainnollistaa, että kattos ny rakas nää heinät menis tänne nääääin ja pupu niiden päällä sitte köllöttelee, mutta taaperohan heilutteli jo tietysti talikkoa toisaalla noteeraamatta eleelläkään käynnissä olevaa opetustuokiota. Jotta että niin. Let that shit go too.
On ihana huomata, kuinka kaikki häsläys ja kaaoskin kuitenkin kumpuavat taaperon vilpittömästä halusta pitää eläimistä huolta. Venla esimerkiksi huolestuu, jos kissanruokakupista pilkottaa pohja, ja alkaa omatoimisesti täyttämään kippoa huudellen lopuksi "Kissaaaat! Pöömään!" (eli 'syömään', suom. huom.). On hauska seurata, kuinka lapsi haluaa halailla ja helliä eläimiä ja leikkiä niiden kanssa, osaa jo kunnioittaa niiden omaa tilaa (lähes aina) ja osaa vaatia sitä niiltä myös itse tarpeen tullen. Ainoastaan niinä hetkinä, jolloin pätkä on jostain syystä kiukkutuulella ja haluaa testailla hermoni kestävyyttä, saattaa hän mennä tökkimään murahtavaa koiraa räkäisesti nauraen ja tietäen, että sillä saa takuuvarmasti sekä huomioni että kuppini kellahtamaan nurin.
Pienen ihmisen mieli yrittää nyt myös hanakasti ymmärtää, että on olemassa eri eläinlajeja (kuten lammas) ja sitten vielä lajien sisällä yksilöitä, joista jokaisella voi olla oma nimensä. Kun kerron Venlalle, että käyn viemässä lampaille iltaheinää, toteaa tyttö siihen usein, että "lampaita - Nuunu, Mokka, Nana, Bambi, Ansa..." ikään kuin käyden läpi, että mitkäs kaikki noista takapihan otuksista kuuluivatkaan kyseiseen kategoriaan. Eräänä iltana Venla tuumasi isälleen yht'äkkiä mietteliään näköisenä: "Vuohi, mutta nimi Vebekka". Se taisi olla se oivalluksen hetki, kun pätkä tajusi, että 'vuohi' ja 'Rebekka' ovat yksi ja sama otus.
Kolmen ja puolen kuukauden päästä meillä on, tai on syntymäisillään, vauva (huissaakeli aika menee nopeasti!). Siksi olen alkanut hiljalleen pohtia, kuinka arki mahtaa sujua, kun mukana eläintenhoitotoimissa roikkuu taaperon lisäksi pikkuinen käärö. Laskettu aika osuu onneksi siinä mielessä mukavasti keskikesälle, että silloin päivittäinen eläintenhoito on aika huoletonta, elikoiden ollessa laitumilla ja siellä täällä kirmaamassa pitkin pihoja vapaana tai ulkohäkeissään. Laskeutuminen uuteen vauvarumbaan on siis huomattavasti pehmeämpi, kuin mitä se olisi esimerkiksi sattuessaan sydäntalvelle. Jos jotain otin opikseni Venlan vauva-ajasta ja eläinten hoitamisesta, niin sen, että tämän uuden tulokkaan kanssa opettelemme kantoliinassa tai -repussa kulkemisen ihan alusta pitäen. Venlan kanssa sain aikaiseksi kokeilla erilaisia kantovälineitä vasta pätkän ollessa muutaman kuukauden ikäinen, ja neitokaisen suhtautumisesta asiaan olisi saattanut päätellä, että esittelen sille mukavan kantovälineen sijasta keskiaikaista kidutusvälinettä. Helpottaa siis varmasti vauvavuotta, jos lapsi kokee kantorepussa köllöttelyn tutuksi ja turvalliseksi ja kulkee siinä mukana farmin töissä. Jääpähän ainakin omat kädet vapaaksi paimentaa "apulaisena" hääräilevää, taaperoikäistä tarmonpesää.
Olen pariin otteeseen aiemminkin pohdiskellut blogissa lapsiperhearjen ja eläintenpidon yhdistämistä: ensimmäisen kerran Venlan ollessa vastasyntynyt ja uudemman kerran lapsen täytettyä vuoden. Täältä pääset lukemaan edelliset postaukset:
Kun eläinten kotiin tuli vauva
Arjessa taiteilua pikkulapsen ja eläinlauman kanssa
Ihanaa kun saa olla pienestä pitäen mukana <3
VastaaPoistaTäytyy vain toivoa, että se on lapselle sitten vanhemmalla iällä positiivinen muisto eikä jätä mitään kauhukuvia ankeasta lapsuudesta :D
PoistaVarmasti välillä pinnaa vaatii, mutta voi, millaiset muistot lapsillekkin jäävät ja se oppi luonnon ja eläinten kunnioituksesta! <3 Tsemppiä ja muista pitää itsestäsi huolta <3
VastaaPoistaNäin toivoisin, että tästä jäisi lapsille positiivisia lapsuudenmuistoja ja monia oppeja käteen :) Kiitos tsempeistä, ja yritän pitää mielessä neuvosi :) <3
PoistaHeippa!
VastaaPoistaJa kiitos taas mukavasta postauksesta!:)Ja ihanista kuvista! Kuulostaa hyvin tutulta touhulta..tälläkin tehdään hommat taapero kainalossa;) Kaikkea hyvää sinne teidän porukalle ja ihanaa tulevaa viikonloppua!:)
Kiitos itsellesi piristävästä kommentista! Sellaista se on näiden taaperoiden kanssa, mutta toisaalta siinä tulee hyvin aktiviteettia lapsellekin ilman sen kummempaa keksimistä, kun saa roikkua touhuissa mukana! Vaikka se välillä vähän omia hommia tuppaakin hidastamaan... :) Samoin sinne, ihanaa viikonloppua!
PoistaIhanat kuvat! Noin se eläinten ja luonnon arvostus saa alkunsa:)
VastaaPoistaTämäpäs olikin mukava postaus huomata - nimittäin, kun täälläkin odotellaan kesäksi perheenlisäystä! :) Poikkeuksena se, että meillä kyseessä esikoinen joten kaikki on aivan uutta ja ihmeellistä. Luin mielenkiinnosta nuo aikaisemmatkin postauksesi aiheesta.
VastaaPoistaMeillä nyt eläinmäärä tässä päässyt vähentymään, kun riesaksi tosiaan tuli allergia ja astma, kuten jo blogistani luitkin. Tässä kun on pitkälle yli vuoden yrittänyt sinnitellä kaniallergiankin kanssa, niin nyt sitten kun vielä raskauskin käsillä ja iso elämänmuutos edessä, niin se oli sellainen viimeinen niitti, että nyt ei jaksa tapella ja sinnitellä. Aika niin sanotusti antaa hieman siimaa ja rauhoittaa tilannetta pupumäärän vähentämisellä.
Kanoja ikävöin aivan kokoajan, tuntuu etten millään osa elää ilman niitä. Olen väkisinkin miettinyt, että hankkisimme kesäkanoja, koska kesäaikaan pärjään kanoista voimakkaita oireita saavan astmani kanssa suorastaan kiitettävästi. Jos saisi kanoja lainaksi niin, että voisi sitten syksyllä palauttaa kotiin.. ♥
Ihana juttu, onneksi olkoon! <3 Meillä on esikoinenkin vielä sen verran pieni, että vielä on tuoreessa muistissa tuo kaikki uutuus ja ihmeellisyys.. :) Toki se huimalta tuntuu tämän toisenkin kanssa, muttei enää ihan samalla tavalla kuitenkaan. Jonkinlainen haju on kuitenkin jo siitä, mitä tuleman pitää :D
PoistaYmmärrän ihan täysin tuon päätöksen. Jos se oma jaksaminen pääsee loppumaan, niin ei kukaan voi hyvin, eläimet taikka ihmiset. Pakko siis välillä vähän punnita voimavaroja. Meilläkin luovuttiin hevosista tässä vastikään juurikin samasta syystä. Perheenlisäys ei ollut ainoa syy päätökseen, mutta toki osa syytä. Mutta nyt kun hevoset ovat uusissa kodeissa jossa niille on enemmän aikaa ja jaksamista ja itselläni riittää jaksaminen nyt paremmmin, niin luulenpa, että kaikilla on tämän ratkaisun myötä entistä mukavampi olla :)
Toivottavasti löydätte lainakanoja kesäksi <3