Kun talouteen kuuluu sekä lapsia että iso liuta eläimiä, lienee sanomattakin selvää, että lapset keikkuvat eläintenhoidossa mukana heti alusta pitäen. Meillä Venla on ollut todella kiinnostunut eläimistä siitä lähtien, kun hän on osannut kiinnostua ylipäätään mistään, mutta nyt hiljattain taaperolle on syttynyt into osallistua eläinten hoitamiseen. Kuten arvata saattaa, kaksivuotiaalla eläintenhoiturilla intoa riittää usein enemmän kuin taitoa.



On ihan ilahduttavaa, että toisinaan oman kärsivällisyyden tietoinen venyttäminen palkitsee. Lapsi nimittäin pääsee monistakin jutuista jyvälle yllättävän nopeasti, kunhan saa vain kokeilla ja tehdä.
Olen aika allerginen jatkuville keskeytyksille ryhtyessäni jonkun asian äärelle, joten päivittäisten eläintenhoitotöiden suorittaminen vaahtosammuttimen kokoisen töppölapasen kanssa menee itsellekin kunnon zen-harjoitteesta. Viimeksi eilen olin taaperon kanssa tallissa eläintenhoivauspuuhissa ja vuorasin uusimman tulokkaamme, angorakani Narsun, pesäkoppia heinällä. Kun käänsin selkäni kahdeksi sekunniksi, kajahti takanani huuto "heeeeeenääää pupulle!". Olkani yli vilkaistessani näin kumollaan olevan pesäkopin ja ilman halki kania kohti sinkoilevat heinätupot. Nielaisin närkästyneen kiekaisun joka oli jo viittä vaille pääsemässä ulos suustani (koska mitäpä se enää siinä vaiheessa auttaisi), hengähdin syvään ja totesin hiljaa mielessäni vain, että Let that shit go. Keräilin heinätupot ja vuorasin pesäkopin uudelleen. Yritin samalla äidillisellä ja opastavalla otteella havainnollistaa, että kattos ny rakas nää heinät menis tänne nääääin ja pupu niiden päällä sitte köllöttelee, mutta taaperohan heilutteli jo tietysti talikkoa toisaalla noteeraamatta eleelläkään käynnissä olevaa opetustuokiota. Jotta että niin. Let that shit go too.

On ihana huomata, kuinka kaikki häsläys ja kaaoskin kuitenkin kumpuavat taaperon vilpittömästä halusta pitää eläimistä huolta. Venla esimerkiksi huolestuu, jos kissanruokakupista pilkottaa pohja, ja alkaa omatoimisesti täyttämään kippoa huudellen lopuksi "Kissaaaat! Pöömään!" (eli 'syömään', suom. huom.). On hauska seurata, kuinka lapsi haluaa halailla ja helliä eläimiä ja leikkiä niiden kanssa, osaa jo kunnioittaa niiden omaa tilaa (lähes aina) ja osaa vaatia sitä niiltä myös itse tarpeen tullen. Ainoastaan niinä hetkinä, jolloin pätkä on jostain syystä kiukkutuulella ja haluaa testailla hermoni kestävyyttä, saattaa hän mennä tökkimään murahtavaa koiraa räkäisesti nauraen ja tietäen, että sillä saa takuuvarmasti sekä huomioni että kuppini kellahtamaan nurin.

Pienen ihmisen mieli yrittää nyt myös hanakasti ymmärtää, että on olemassa eri eläinlajeja (kuten lammas) ja sitten vielä lajien sisällä yksilöitä, joista jokaisella voi olla oma nimensä. Kun kerron Venlalle, että käyn viemässä lampaille iltaheinää, toteaa tyttö siihen usein, että "lampaita - Nuunu, Mokka, Nana, Bambi, Ansa..." ikään kuin käyden läpi, että mitkäs kaikki noista takapihan otuksista kuuluivatkaan kyseiseen kategoriaan. Eräänä iltana Venla tuumasi isälleen yht'äkkiä mietteliään näköisenä: "Vuohi, mutta nimi Vebekka". Se taisi olla se oivalluksen hetki, kun pätkä tajusi, että 'vuohi' ja 'Rebekka' ovat yksi ja sama otus.




Kolmen ja puolen kuukauden päästä meillä on, tai on syntymäisillään, vauva (huissaakeli aika menee nopeasti!). Siksi olen alkanut hiljalleen pohtia, kuinka arki mahtaa sujua, kun mukana eläintenhoitotoimissa roikkuu taaperon lisäksi pikkuinen käärö. Laskettu aika osuu onneksi siinä mielessä mukavasti keskikesälle, että silloin päivittäinen eläintenhoito on aika huoletonta, elikoiden ollessa laitumilla ja siellä täällä kirmaamassa pitkin pihoja vapaana tai ulkohäkeissään. Laskeutuminen uuteen vauvarumbaan on siis huomattavasti pehmeämpi, kuin mitä se olisi esimerkiksi sattuessaan sydäntalvelle. Jos jotain otin opikseni Venlan vauva-ajasta ja eläinten hoitamisesta, niin sen, että tämän uuden tulokkaan kanssa opettelemme kantoliinassa tai -repussa kulkemisen ihan alusta pitäen. Venlan kanssa sain aikaiseksi kokeilla erilaisia kantovälineitä vasta pätkän ollessa muutaman kuukauden ikäinen, ja neitokaisen suhtautumisesta asiaan olisi saattanut päätellä, että esittelen sille mukavan kantovälineen sijasta keskiaikaista kidutusvälinettä. Helpottaa siis varmasti vauvavuotta, jos lapsi kokee kantorepussa köllöttelyn tutuksi ja turvalliseksi ja kulkee siinä mukana farmin töissä. Jääpähän ainakin omat kädet vapaaksi paimentaa "apulaisena" hääräilevää, taaperoikäistä tarmonpesää.



Olen pariin otteeseen aiemminkin pohdiskellut blogissa lapsiperhearjen ja eläintenpidon yhdistämistä: ensimmäisen kerran Venlan ollessa vastasyntynyt ja uudemman kerran lapsen täytettyä vuoden. Täältä pääset lukemaan edelliset postaukset:

Kun eläinten kotiin tuli vauva
Arjessa taiteilua pikkulapsen ja eläinlauman kanssa