Kuluneen viikon aikana olen istunut koneen äärellä useampaan otteeseen aikomuksenani kirjoittaa jotain, mutta mitään en saa aikaiseksi. Raskauden mukanaan tuomat liitoskivut äityvät ajoittain niin pahoiksi, etten pääse omin avuin edes vessaan. Koska paikat ärtyvät ja kipu pahenee rasituksessa, toisin sanoen seistessä, kävellessä tai jotain nostellessa, olen yrittänyt levätä mahdollisimman paljon, jotta jaksaisin touhottaa parhaani mukaan uhmailevan taaperon kanssa.

Sohvan pohjalla makoilusta on ollut vaikeaa repiä inspiraatiota.

Tänään alkoi 27. raskausviikko. Hieman jännittää, minkälaisessa kuosissa olen sitten loppumetreillä, jos jo tässä vaiheessa alkaa kroppa pullikoida tällä lailla vastaan. Pelottaa ja vähän turhauttaakin ajatella koko asiaa. Olisi niin paljon tehtävääkin. Vaan eipä tässä taida auttaa muu, kuin ottaa rauhassa ja kuunnella mitä keho viestii, sillä tuskinpa se vain lämpimikseen kipuilee. Päivä kerrallaan ja voinnin mukaan siis mennään.


Vaikkei kunto ja energia ole antanut myöten hössöttää pääsiäisen eteen sen suuremmin, on ollut ihanaa viettää vapaita perheen kanssa ilman kiireen kiertämää. Olemme nököttäneet nenät kohti aurinkoa ulkosalla, tehneet epämääräisiä, ihmisistä ja koirista koostuvia kasoja sohvannurkkaan ja katselleet läppäriltä Pipsa Possua toisiamme halaillen. Pitkäperjantain iltana pätkän simahdettua Pipsa Possunsa ääreen aioimme Antin kanssa mukeltautua mukavasti toistemme kainaloon katsomaan vielä jotain hyvää sarjaa ja nauttimaan kahdenkeskisestä ajasta. Tilanne muuttui nopeasti ns. arjen romantiikaksi erään paskakaivoepisodin ja sen aiheuttaman kylpyhuoneen pikku tulvan myötä. Ai ettien että, parisuhdeaikaa parhaimmillaan.



Ensi viikon sääennuste antaa vihdoin varovaista optimismia siihen, että kevät saapuu. Pieniä vilahduksia vuodenajan vaihtumisesta on onneksi voinut löytää jo vettä tiputtelevista räystäistä, valoisista ja pitkistä päivistä ja keväthangilla lepäävistä laulujoutsenista. Mikään ei maistu juuri nyt niin makoisalta, kuin ajatus edessä olevasta, lämpimästä kesästä.

Angorakani Narsu uudessa poikamiesboksissaan

Viikonloppuna saimme ruksattua yli ison homman kevään työlistalta, kun urakoimme kanilan siirtotallin entiseen hevoskarsinaan. Päätettyämme luopua hevosista pohdimme jonkin aikaa, miten saisimme muutettua tallin mahdollisimman käytännölliseksi ja tarkoitusperiämme mahdollisimman hyvin palvelevaksi tilaksi. Kuin tilauksesta Marketta Rakkautta ja maan antimia -blogista kertoi heidän projektistaan muuttaa siirtotalli lampaiden ja kanien eläinsuojaksi. Meillä oli tarve hyvin samankaltaiselle ratkaisulle, joten inspiroiduimme toteutuksesta heti ja otimme mallia siitä omaan projektiimme.

Jimbo esittelee uutta asumustaan

Kaksi karsinaa toimivat vielä Jimbon ja Möllin yhteisenä isona lukaalina, mutta väliportilla tilan saa erotettua kahdeksi erilliseksi karsinaksi.

Koska angoravahvuutemme tulee jossain vaiheessa vielä lisääntymään kanilla tai parilla, ja koska meillä on jo entuudestaan myös tuo keräilyeränäkin tunnettu minikanikaksikko, päätimme jakaa tallin toisen päädyn kolmeksi karsinaksi. Tällä hetkellä kaksi karsinoista on jätetty keskenään yhtenäiseksi tilaksi, mutta kanimäärän kasvaessa läpikulun saa tarvittaessa jaettua asentamalla siihen portin. Portit teimme tarkoituksella reilun kokoisiksi, jotta pupuloossien siivous olisi mahdollisimman helppo nakki.

Helpot nakit mielessämme jätimme varta vasten tilaa myös pienelle "käytäväosiolle", johon saimme kätevästi tilan eläinten rehuille ja tarvikkeille. Tähän saakka rehuvarasto on ollut ihan eri päädyssä tonttia elikoiden aitauksiin ja asumuksiin nähden, joten tämä muutos muutti koko eläintenhoitoruljanssin kertaheitolla käytännöllisemmäksi. Vielä olisi tarkoitus laittaa vähän hyllyä seinään ja laajentaa näin säilytystiloja myös ylös päin.

Pikkupuput ja Narsu pääsevät nuuhkimaan toisiaan pinnojen välistä, joten kaneista on toisilleen seuraa.

Nyt kahden hevosen mentävän tallimme jakaa vielä väliseinä, mutta sekin saa pian kyytiä. Tallin toiseen päätyyn tulee saman tyyppisellä toteutuksella kaksi karsinaa, jotka saavat toimia sekä vuohikarsinoina että tarvittaessa sairas- tai poikimiskarsinoina. Väliseinän purkamisen myötä myös keskelle jäävään huoltotilaan jää vielä paremmin tilaa temmeltää, ja pystyn sijoittamaan siihen vaikkapa pienen lypsypöydän. Myös kerinnät, sorkkatrimmaukset sun muut huoltotoimenpiteet pystyn tulevaisuudessa hoitamaan siististi sisätiloissa. Eritoten tästä käytännön toimia helpottavasta parannuksesta olen suorastaan onneni kukkuloilla!


Jos lukijoista löytyy kanin pitäjiä, minua kiinnostaisi kuulla, minkä tyyppisiä toimivia "kesälaitumia" olette jäniineillenne rakentaneet? Meidän olisi määrä siirtää kanit ulos vihreälle kesäksi, ja pohdimme mahdollisimman helposti siirrettäviä, toimivia ja totta kai myös viihtyisiä ja tilavia ulkohäkkiratkaisuja. Angorakania ei voi villakäytännöllisistä syistä ulkoiluttaa kesällä kostealla ilmalla, mutta pikkupuput saavat ulkoilla huoletta koko kesän. Kaikenlaiset hyvät vinkit ja linkit otetaan ilolla vastaan!

Kun talouteen kuuluu sekä lapsia että iso liuta eläimiä, lienee sanomattakin selvää, että lapset keikkuvat eläintenhoidossa mukana heti alusta pitäen. Meillä Venla on ollut todella kiinnostunut eläimistä siitä lähtien, kun hän on osannut kiinnostua ylipäätään mistään, mutta nyt hiljattain taaperolle on syttynyt into osallistua eläinten hoitamiseen. Kuten arvata saattaa, kaksivuotiaalla eläintenhoiturilla intoa riittää usein enemmän kuin taitoa.



On ihan ilahduttavaa, että toisinaan oman kärsivällisyyden tietoinen venyttäminen palkitsee. Lapsi nimittäin pääsee monistakin jutuista jyvälle yllättävän nopeasti, kunhan saa vain kokeilla ja tehdä.
Olen aika allerginen jatkuville keskeytyksille ryhtyessäni jonkun asian äärelle, joten päivittäisten eläintenhoitotöiden suorittaminen vaahtosammuttimen kokoisen töppölapasen kanssa menee itsellekin kunnon zen-harjoitteesta. Viimeksi eilen olin taaperon kanssa tallissa eläintenhoivauspuuhissa ja vuorasin uusimman tulokkaamme, angorakani Narsun, pesäkoppia heinällä. Kun käänsin selkäni kahdeksi sekunniksi, kajahti takanani huuto "heeeeeenääää pupulle!". Olkani yli vilkaistessani näin kumollaan olevan pesäkopin ja ilman halki kania kohti sinkoilevat heinätupot. Nielaisin närkästyneen kiekaisun joka oli jo viittä vaille pääsemässä ulos suustani (koska mitäpä se enää siinä vaiheessa auttaisi), hengähdin syvään ja totesin hiljaa mielessäni vain, että Let that shit go. Keräilin heinätupot ja vuorasin pesäkopin uudelleen. Yritin samalla äidillisellä ja opastavalla otteella havainnollistaa, että kattos ny rakas nää heinät menis tänne nääääin ja pupu niiden päällä sitte köllöttelee, mutta taaperohan heilutteli jo tietysti talikkoa toisaalla noteeraamatta eleelläkään käynnissä olevaa opetustuokiota. Jotta että niin. Let that shit go too.

On ihana huomata, kuinka kaikki häsläys ja kaaoskin kuitenkin kumpuavat taaperon vilpittömästä halusta pitää eläimistä huolta. Venla esimerkiksi huolestuu, jos kissanruokakupista pilkottaa pohja, ja alkaa omatoimisesti täyttämään kippoa huudellen lopuksi "Kissaaaat! Pöömään!" (eli 'syömään', suom. huom.). On hauska seurata, kuinka lapsi haluaa halailla ja helliä eläimiä ja leikkiä niiden kanssa, osaa jo kunnioittaa niiden omaa tilaa (lähes aina) ja osaa vaatia sitä niiltä myös itse tarpeen tullen. Ainoastaan niinä hetkinä, jolloin pätkä on jostain syystä kiukkutuulella ja haluaa testailla hermoni kestävyyttä, saattaa hän mennä tökkimään murahtavaa koiraa räkäisesti nauraen ja tietäen, että sillä saa takuuvarmasti sekä huomioni että kuppini kellahtamaan nurin.

Pienen ihmisen mieli yrittää nyt myös hanakasti ymmärtää, että on olemassa eri eläinlajeja (kuten lammas) ja sitten vielä lajien sisällä yksilöitä, joista jokaisella voi olla oma nimensä. Kun kerron Venlalle, että käyn viemässä lampaille iltaheinää, toteaa tyttö siihen usein, että "lampaita - Nuunu, Mokka, Nana, Bambi, Ansa..." ikään kuin käyden läpi, että mitkäs kaikki noista takapihan otuksista kuuluivatkaan kyseiseen kategoriaan. Eräänä iltana Venla tuumasi isälleen yht'äkkiä mietteliään näköisenä: "Vuohi, mutta nimi Vebekka". Se taisi olla se oivalluksen hetki, kun pätkä tajusi, että 'vuohi' ja 'Rebekka' ovat yksi ja sama otus.




Kolmen ja puolen kuukauden päästä meillä on, tai on syntymäisillään, vauva (huissaakeli aika menee nopeasti!). Siksi olen alkanut hiljalleen pohtia, kuinka arki mahtaa sujua, kun mukana eläintenhoitotoimissa roikkuu taaperon lisäksi pikkuinen käärö. Laskettu aika osuu onneksi siinä mielessä mukavasti keskikesälle, että silloin päivittäinen eläintenhoito on aika huoletonta, elikoiden ollessa laitumilla ja siellä täällä kirmaamassa pitkin pihoja vapaana tai ulkohäkeissään. Laskeutuminen uuteen vauvarumbaan on siis huomattavasti pehmeämpi, kuin mitä se olisi esimerkiksi sattuessaan sydäntalvelle. Jos jotain otin opikseni Venlan vauva-ajasta ja eläinten hoitamisesta, niin sen, että tämän uuden tulokkaan kanssa opettelemme kantoliinassa tai -repussa kulkemisen ihan alusta pitäen. Venlan kanssa sain aikaiseksi kokeilla erilaisia kantovälineitä vasta pätkän ollessa muutaman kuukauden ikäinen, ja neitokaisen suhtautumisesta asiaan olisi saattanut päätellä, että esittelen sille mukavan kantovälineen sijasta keskiaikaista kidutusvälinettä. Helpottaa siis varmasti vauvavuotta, jos lapsi kokee kantorepussa köllöttelyn tutuksi ja turvalliseksi ja kulkee siinä mukana farmin töissä. Jääpähän ainakin omat kädet vapaaksi paimentaa "apulaisena" hääräilevää, taaperoikäistä tarmonpesää.



Olen pariin otteeseen aiemminkin pohdiskellut blogissa lapsiperhearjen ja eläintenpidon yhdistämistä: ensimmäisen kerran Venlan ollessa vastasyntynyt ja uudemman kerran lapsen täytettyä vuoden. Täältä pääset lukemaan edelliset postaukset:

Kun eläinten kotiin tuli vauva
Arjessa taiteilua pikkulapsen ja eläinlauman kanssa

Eräät eivät täysin sisäistäneet munarivarin ideaa

Antti suuntasi lauantaina verstaalleen ja nakutteli siellä parissa tunnissa hienon pesäsysteemin, jota nyt kutsumme munarivariksi. Munarivarissa on kolme mukavan kokoista pesää vieretysten, ja pesien avonaisella sisäänkäyntiseinustalla on pieni kynnys, joka estää pesän pehmikkeiden sekä munien poisvierimisen.

En ole nähnyt kanojen vielä pesissä käyvän, mutta Jaakoppi-kukko tietysti teki oitis tupatarkastuksen. Se tunki päänsä vuorotellen joka pesään ja kotkotti siellä niin että kaikui. Pitäähän se nyt asiansa osaavan kukon tarkistaa, ettei satu vaikka kettu lymyilemään jossain pesän takanurkassa!
Kuten kuvista näkyy, tuntuvat pesät koko laumaa suuresti kiinnostavan. Jos ei munia ala kuulua, kokeilen hyväksi havaittua golfpallokikkaa: meillä kanat ovat innostuneet munimaan oikeaan paikkaan, kun pesään on asetellut hämymunaksi golfpallon. Kai se toimii jonkinlaisena kimmokkeena kanoille, että tänne on joku muukin muninut, tämä on hyvä paikka.

Silkkikana Hönö-Hempukan ja tyrniskukko Jaakopin kaunis ja kivaluontoinen tytär, joka vielä ulkonäöltään muistuttaa paljon alkuperäistä, nyt jo edesmennyttä Hempukka-nimistä kanaamme! Tämä ihanuus olisi myös myytävänä ja uutta kotia vailla, vink vink.

Tipuliinot kasvavat kohinalla. Nyt Nilkku-Hillevin alla majailee jo yhteensä kuusi potraa tipua, joista nuorin kuoriutui viime yönä.

Viikonloppu ei sitten sujunutkaan ihan siten, miten olimme juonineet. Muutama päivä sitten onnistuin kompastumaan läppärin johtoon, mutta ehdin pehmentää kaatumista käsilläni enkä tämähtänyt maahan ison vauvamahani päälle. Ranteesta taisi kuitenkin venähtää jotain, ja kun vielä perjantaina aloitin kipeällä kädellä kanalan kevätsiivouksen, oli jännetuppitulehdus valmis. Siirtotallin siivous, väliseinän purku ja ja muut touhut joutuvat siis odottamaan, sillä tällä hetkellä en pysty nostamaan mitään maitotölkkiä painavampaa ilman tuskanvaikerrusta.

Nyt kun kaikki järkevä tekeminen on saanut odottaa, päätin lähteä ulkoiluttamaan itseäni ja kameraani pitkästä aikaa metsään. Yli polveen ylttävien lumikinosten, raskauden mukanaan tuomien kipujen ja huonontuneen tasapainon vuoksi en ole käynyt metsässä koko talvena, mutta nyt ikävä sinne kasvoi niin suureksi, että päätin mennä vaikka sitten kontaten, jos en muuten pääsisi. Vastarannan hevostallin maastoseurue oli onneksi tallannut kallionrinteeseen polun, joten jyrkkä nousu ei ollut lainkaan niin vaivalloinen, mitä olin pelännyt.

Polkua tarpoessani kuulin, kuinka jokin eläin säntäsi rinnettä ylös minua karkuun, ihan vähän matkan päässä puiden takana. Sen äänien kaikottua syvälle metsään ei kuulunutkaan sitten enää hiiskaustakaan, vain oma sydämensykkeeni pamppaili korvissani.





Mieleni olisi tehnyt jatkaa matkaa syvemmälle metsään, mutta poiketessani polulta umpihankeen muutamia valokuvia ottaakseni totesin, etten pötkisi kovin pitkälle epätasaisessa, kallioisessa maastossa ja syvässä lumessa. Luovuin siis ajatuksesta ja jäin niille sijoilleni ihmettelemään, kuinka paljon erilaisia upeita muotoja, värejä ja tekstuureja löytyikään metsästä, joka nopealla äkkivilkaisulla saattoi näyttää varsin värittömältä kaiken valkoisen alla.

Uppouduin niin täysin ihastelemaan metsää lähietäisyydeltä, että menetin ajantajuni täysin. Joka suunnasta löytyi jotain uutta jännittävää. Olo oli vähän kuin sienimetsällä ollessa: alkuun et muka löydä mitään, mutta kun silmä pikkuhiljaa tottuu erottamaan kanttarellit keltaisten koivunlehtien seasta, alat nähdä sieniä joka puolella. Ihmettelin ja kuvasin löydöksiäni nenä sammaleessa. Se voi olla, että päädyin vain johonkin taiteelliseen hurmostilaan ja ettei kukaan muu näe näissä kuvissa mitään sen kummallisempaa. Niin tai näin, oli ihana tunne laskeutua kallionrinnettä alas kotia kohti inspiroituneena ja mieli uusia ajatuksia ja ideoita pursuten.





En ollut taas tajunnutkaan, kuinka ikävä minulla oli metsään ollut. Vaikka kevät ja valon lisääntyminen tuntuukin antaneen uutta energiaa ja puhtia pistää hösseliksi, olen tuntenut olevani vähän lukossa. Ei ole oikein lähtenyt. Lyhytkin vierailu metsässä selkeytti ajatuksia ja antoi läjäpäin uusia ideoita. Tuntuu, että nyt lähtee!



Kotiovelle päästyäni alkoi ihan naurattaa, kun huomasin katselevani, kuinka kivoilta jopa vuohen jyrsimät kanervat näyttivät rappusella nököttäessään. Taiteellinen hurmostila, totta tosiaan.




Mainittakoon vielä, ettei tämä viikonloppu sentään ihan keturalleen sen järkevän tekemisen osalta mennyt: sain kuin sainkin kanalan putsplankkiin, ja siinä samalla pesin muutaman talven aikana sisätiloissa nyhjätessä muhjuuntuneen kanankin! Antti puolestaan askarteli kanoille verstaallaan soman ja käytännöllisen munintapesärivitalon. Kerron teille kanalahommeleista kuitenkin huomenna lisää!

Tässä eräänä aamupäivänä ajoin neuvolasta kotiin. Kevätaurinko sai talviselta näyttävän maiseman kimaltamaan kauttaaltaan puiden oksia myöten ja ilmassa leijui jäisiä, kimmeltäviä hiutaleita. Maisema oli niin kaunis, että minun oli pakko hiljentää vauhtia, jotten ihastellessani ajaisi ojaan.

Kuten niin usein ennenkin, taas harmittelin, etten siinä aamulla taapero kainalossa ja tukka sotkussa kotoa lähtiessäni tajunnut ottaa kameraa mukaan. Usein varta vasten kameran kanssa ulos lähtiessä mielenkiintoista kuvattavaa ei meinaa löytää. Ne ikuistettavimmat hetket osuvat kohdalle juuri niiden arkisten asioiden lomassa, mikäli vaan muistaa silloin tällöin vähän vilkuilla ympärilleen.

Kotiin päästyäni kiirehdin hakemaan kameraa sisältä ja painuin pihalle siinä toivossa, että saisin tuosta maagisesta kevättalven näystä edes rippeet kameralle. Pilviverho oli kumminkin ehtinyt jo peittää taivaan ja satoi hiljalleen lunta. Kaunista oli silti: tarvoin polkua pitkin rantaan ja katselin, miten erilaiselta tuo sama järvimaisema saattoikaan näyttää eri vuodenaikoina.

"Eläminen lähellä luontoa" tarkoittaa minulle ennen kaikkea vuoden kierron mukana elämistä. Tottahan toki ne vuodenajat vaihtelevat kaupungissakin, mutta täällä elämä rytmittyy kuin huomaamatta eri vuodenaikojen tahtiin. On hätkähdyttävää, kuinka voimakkaana vuodenkierron täällä kokee. Uskon vakaasti siihen, että luonnon saneleman rytmin mukana elämisellä on myös iso vaikutus ihmisten hyvinvointiin. Ennen vanhaan tämä oli itsestäänselvyys: kesäaikaan otettiin hyöty irti valosta ja lämmöstä hommia painaen, syksyllä alettiin rauhoittua luonnon mukana ja talviajaksi vetäydyttiin säästämään energiaa sisälle tupiin, odottelemaan kevättä ja aurinkoa.

Vaikka ulkona sataa nyt lunta, on ilmassa jo selvästi kevättä. Lisääntynyt valo ja kohoamaan päin oleva lämpötila siitä jo koittavat hiukan kieliä. Tuntuu ihan hullulta, että pian tuo kuvien talvinen maisema on taas aivan eri näköinen sulavine jäineen ja pajunkissoineen, ja pian myös hiirenkorvineen. Ihan tässä alkaa jo jännittää!

Sama kotijärven maisema viime syksyltä

Vaikka sama ruljanssi pyörii täällä kotifarmillamme arkena ja pyhänä, on näissä perjantaissa aina silti joku erityisen kiva fiilis. Tämä perjantai on lähtenyt käyntiin päivittäisten puhteiden ohella kanalan kevätsiivouksen aloittamisella. Siinä ohessa päätin kevätsiivota myös kanat, sillä kaikki ne näyttävät enemmän tai vähemmän nuhjaantuneilta pitkän sisätiloissa kökkimisen jäjiltä.



Tälle viikonlopulle olemme suunnitelleet paljon koko perheen keskistä ulkoilua ja siirtotallin remontoimista. Nyt kun hevoset ovat lähteneet, olisi talli tarkoitus muuttaa hiukan paremmin tarpeitamme palvelevaksi tilaksi. Toiseen päätyyn nikkaroidaan karsina, jota voidaan käyttää niin vuohikarsinana kuin tarpeen tullen vaikkapa toipilas- tai poikimistilana. Toiseen päätyyn saamme mahtumaan kolme tilavaa kanikarsinaa, ja keskiväliin saamme tilan kauan ja hartaasti kaivatulle pienelle rehuvarastolle.


Palaan tässä viikonloppuna vielä operaatio Siirtotallin merkeissä ja kerron kuulumisia kuvien kera. Oikein rentouttavaa ja mukavaa perjantaita ja viikonloppua kaikille täältä meidän koko orkesterilta!