Vuohikin meinasi lähteä lentoon tuulen mukana.

Eilen illalla istuimme Antin kanssa sohvalla kuunnellen, kuinka hyinen tuuli monkui ja ulvoi nurkissa ja paukutti puuliiterin ovea. Siinä samalla seurailimme kiinnostuneena, kuinka viima puski lattianrajasta ja ikkunan pielistä niin, että verhot lepattivat. Jep, sisällä.

Venlan viikonloppuisten synttärikemujen jälkeen saimme vieraina käyneiltä sukulaisilta huolenilmauksia siitä, miten tarkenemme täällä kylmässä töllissämme. Ja minä kun painelin ympäriinsä hikiläiskät kainaloissa ja ihmettelin, että huhhuh kun voikin näinkin pieni ihmismäärä lämmittää koko mökin kuumaksi kuin sauna...

No, onneksi ei sentään verhot heiluneet tuulessa olohuoneessa silloin, kun tupa oli huolestunutta sukua täynnä.


Vaikken haluaisi valittaa, ja onhan se kiva että saamme makustella myös sitä kunnon talvea, niin kyllä tänään tuli eläimiä hoitaessa kesää ikävä. Pakkanen yhdistettynä jäätävän kylmään pohjoistuuleen kun tunkee aina jostain vaatteen raosta luihin ja ytimiin, vaikka miten yrittää välläytyä.

Toisaalta taas, on tälläkin pilvellä hopeareunuksensa. Ei ole nimittäin ehkä mitään kotoisampaa, kuin että olet arktisen hyytäviä sääoloja uhmaten saanut eläimille karsinaan puhtaat, pehmoiset pahnat ja syötävää ja tiedät, että niillä on ulkona käyvästä viimasta huolimatta lämmintä ja lokoisaa. Siitä on ihana ryömiä sisälle mökkiin jääpuikot nenässä ja sormet kohmeessa ja keittää kupponen kuumaa niiden sulattelemiseksi. Kun vedät viltin oikein kunnolla korviin, ei edes verhoja hiljakseen heilutteleva tuuli jaksa vaivata.

Että puolensa kai tässäkin.