Näin helmikuussa minuun iskee vuosi toisensa perään sellainen jännä tunne. Sellainen, kuin leijuisin hassussa kuplassa, jossa aika hidastuu. Tässä oudossa olotilassa kellumista kestää sinne saakka, kunnes ilmassa tuoksuu kevät ensimmäistä kertaa. (Tuli muistikuva, että olen jotain tämän suuntaista kirjoitellut täällä aiemminkin, ja totta tosiaan, täältä löytyi.)

Hiljaisuus ja hyvänlainen yksinäisyys tuntuvat antaneen kaivattua tilaa ajatuksille ja inspiraatiolle. Jo pitkän aikaa päässäni on pyörinyt hajanaisia ajatuksia siitä, mitä haluaisin tehdä isona, mitä tavoitella, mistä haaveilla. Tavoitteiden täyttäminen on kuitenkin aina jäänyt epämääräisen sitkuttelun jalkoihin. Nyt se ihana, odotettu inspiraatio on kumminkin iskenyt. Olen piirrellyt ajatuskarttoja paperille, nukkunut levottomasti ja saanut ahaa-elämyksiä. Olen myös vihdoin ja viimein tarttunut toimeen ja alkanut konkreettisesti ottaa niitä askelia, jotka vievät minua lähemmäksi tavoitteideni toteutumista. Isoja, vapauttavia, merkittäviä ja haikeitakin päätöksiä, joihin palaan varmasti vielä piakkoin omassa postauksessaan. Joka tapauksessa, rattaat ovat hiljakseen lähteneet pyörimään, ja esimerkiksi oman pienen yrityksen perustaminen näyttää koko ajan vähemmän vain kaukaiselta haaveelta ja enemmän toteutuskelpoiselta aihiolta. Ajatuksenani olisi siis, näin lyhykäisyydessään, kehitellä jotain pientä kivaa yrttien, villivihannesten sekä tämän meidän minitilamme ympärille. Vielä en osaa sanoa, millaisella aikataululla tämä toteutuisi, etenkin nyt kun vauvakin on tulossa enkä tiedä, millaisissa voimissa ja voinneissa raskauden loppupuolikas tulee sujumaan. Päivitän täällä kuitenkin varmasti kuulumisia tämän(kin) projektin toteutumisesta. Pitäkäähän peukkuja, veikkaisin, että pieni lisätsemppi ja onni tulee vielä tarpeeseen!


Lisääntynyt valo tuntuu herätelleen myös farmin eläimet talvihorteestaan. Kanalassa on niin ikään inspiroiduttu: viimekeväiset tiput ovat saavuttaneet sukukypsyyden ja alkaneet munimaan sympaattisia vasta-alkajien minimunia. Yksi näistä viimekeväisistä, Nilkku-Hillevi, riemastui munahanojen aukeamisesta niin, että päätti heti ensitöikseen ryhtyä äidiksi. Nyt se on hautonut viikon päivät isoa munakekoa erittäin tunnollisesti. Onneksi kevät tekee tuloaan, sillä tällä lisääntymisinnolla kanalassa alkaa pian olla tunkua.

Lampaiden kanssa olen uskaltanut huokaista syvään helpotuksesta, sillä pelkoni uuhien tiinehtymisestä ennen pässistä erottamista osoittautui turhaksi. Kukaan ei ole vuoninut yhtäkään yllärikaritsaa, ja hyvä näin.


En normaalisti juo maitoa muuten, kuin tilkkana kahvin joukossa. Nyt raskauden myötä minulle on kuitenkin iskenyt valtava maidon himo. Raskausmielitekojeni vallassa sitten menin ja hankin vuohen. Että huppistakeikkaa vaan.

No ei nyt oikeasti, vaikka vuohenmaito se pääasiallinen syy tähän hankintapäätökseen olikin. Meillähän oli aikoinaan kaksi kuttua Kalliorinnassa, mutta niissä puitteissa emme saaneet vuohenpitoa oikein toimimaan: vuohet kiusasivat lampaita, eikä meillä ollut tilaa järjestää niitä lampaista erilleen. Lisäksi ne pienet perkeleet (pardon my French) tuntuivat ottavan tarhansa aidat vain hauskana pikku haasteena, eikä tämä ollut oikein toimiva kombo suht vilkkaasti liikennöidyn kylänraitin varrella keskellä omakotitaloaluetta. Sain tuolloin olla tämän tästä pyydystämässä kuttuja, jotka karkailivat harventamaan naapurin kukkapenkkiä tai pökkimään sarvillaan pahaa-aavistamattoman ohikulkijan koiraa.

Toinen noista kutuista kuitenkin lypsi maitoa. Vain muutaman desin päivässä, mutta kumminkin. Opettelin tuolloin tekemään vuohenmaidosta leipäjuustoa, ja sain myös  joka-aamuiseen kahvikupilliseeni kaipaamani maitotilkan omasta vuohesta. Koska meillä käytetään juustoa melko paljon, olisi omalta tilalta saatu maito ja siitä tehty juusto iso askel omavaraisuutemme kasvattamiseksi.
Niinpä meille muutti Rebekka-kuttu, 3-vuotias suomenvuohi. Vaikka lähtökohtaisesti karsastan laumaeläimen pitämistä yksin, Rebekka elelee nyt toistaiseksi farmin ainoana vuohena. Kunhan se tulee kiimaan, pääsee se kuitenkin pukin luokse rakkauslomalle, ja siitä toivottavasti tiineenä viettämään leppoisaa laidunkesää lampaiden kanssa. 

Lampaiden kanssa Rebekka tulee juttuun ihan kivasti, ja haaveilinkin alkuun, että se olisi muuttanut lampaiden pihattoon. Rebekka jaksoi ihmetellä uusia, hönöjä kavereitaan noin kolme sekunttia, jonka jälkeen se loikkasi lammastarhan aidan yli ja muutti omatoimisesti hevostalliin Jaajo-ponin karsinaan. Ponista ja Rebekasta tuli ystävät siltä seisomalta, ja silminnähden ne kaksi ovat löytäneet toisistaan jonkunlaista samanhenkisyyttä ja sielujen sympatiaa. Siellähän elelevät sitten, mikäs minä olen toisten ystävyyttä kieltämään.





***

Pakko vielä loppuun vinkata teille viikon luontotärpit. Ensinnäkin, olen jäänyt aivan koukkuun Youtuben kautta katsottavaan livekameralähetykseen kahden latvialaisen merikotkan, Raimiksen ja Mildan, pesäpuulta. Pidän lähetystä päällä lähes kaikki päivät auki välilehdellä kun koneeni on auki välillä kurkkien, olisiko pariskunta saapunut pesälleen. Vaikka pesä olisikin tyhjä, kameran kautta kantautuvat metsän äänet toimivat varsin rentouttavana taustanauhana tässä kotihommien ohessa.

Livelähetystä Raimisin ja Mildan pesältä pääset seuraamaan TÄÄLTÄ.


Sitten vielä Latviasta tänne Teiskon perämetsiin. Olen kyttäillyt viime päivinä yön aikana kotirantaamme ilmestyviä kummallisia jälkiä. Selvästi jokin puikulainen, lyhytjalkainen otus on loikkinut rantaruovikon lumihangessa, ja jopa laskenut luisussa mäkeä rantatörmää pitkin. Eilen illalla tuoreimmat jäljet johtivat veneemme keulan viereen, jossa olin ohuemmasta lumipeitteestä erottavinani selvästi hiukan räpylämäisen käpälänjäjen. Tänä aamuna lumisade oli kumminkin peittänyt käpälänjäljen. Innostuin jo valtaisasti, voisiko tämä rantaruovikossamme hyppijä olla saukko! Löytyykö sieltä saukkotietäjiä, mitä mieltä olette näissä kuvissa näkyvistä jäljistä?