Näin helmikuussa minuun iskee vuosi toisensa perään sellainen jännä tunne. Sellainen, kuin leijuisin hassussa kuplassa, jossa aika hidastuu. Tässä oudossa olotilassa kellumista kestää sinne saakka, kunnes ilmassa tuoksuu kevät ensimmäistä kertaa. (Tuli muistikuva, että olen jotain tämän suuntaista kirjoitellut täällä aiemminkin, ja totta tosiaan, täältä löytyi.)
Hiljaisuus ja hyvänlainen yksinäisyys tuntuvat antaneen kaivattua tilaa ajatuksille ja inspiraatiolle. Jo pitkän aikaa päässäni on pyörinyt hajanaisia ajatuksia siitä, mitä haluaisin tehdä isona, mitä tavoitella, mistä haaveilla. Tavoitteiden täyttäminen on kuitenkin aina jäänyt epämääräisen sitkuttelun jalkoihin. Nyt se ihana, odotettu inspiraatio on kumminkin iskenyt. Olen piirrellyt ajatuskarttoja paperille, nukkunut levottomasti ja saanut ahaa-elämyksiä. Olen myös vihdoin ja viimein tarttunut toimeen ja alkanut konkreettisesti ottaa niitä askelia, jotka vievät minua lähemmäksi tavoitteideni toteutumista. Isoja, vapauttavia, merkittäviä ja haikeitakin päätöksiä, joihin palaan varmasti vielä piakkoin omassa postauksessaan. Joka tapauksessa, rattaat ovat hiljakseen lähteneet pyörimään, ja esimerkiksi oman pienen yrityksen perustaminen näyttää koko ajan vähemmän vain kaukaiselta haaveelta ja enemmän toteutuskelpoiselta aihiolta. Ajatuksenani olisi siis, näin lyhykäisyydessään, kehitellä jotain pientä kivaa yrttien, villivihannesten sekä tämän meidän minitilamme ympärille. Vielä en osaa sanoa, millaisella aikataululla tämä toteutuisi, etenkin nyt kun vauvakin on tulossa enkä tiedä, millaisissa voimissa ja voinneissa raskauden loppupuolikas tulee sujumaan. Päivitän täällä kuitenkin varmasti kuulumisia tämän(kin) projektin toteutumisesta. Pitäkäähän peukkuja, veikkaisin, että pieni lisätsemppi ja onni tulee vielä tarpeeseen!
Lisääntynyt valo tuntuu herätelleen myös farmin eläimet talvihorteestaan. Kanalassa on niin ikään inspiroiduttu: viimekeväiset tiput ovat saavuttaneet sukukypsyyden ja alkaneet munimaan sympaattisia vasta-alkajien minimunia. Yksi näistä viimekeväisistä, Nilkku-Hillevi, riemastui munahanojen aukeamisesta niin, että päätti heti ensitöikseen ryhtyä äidiksi. Nyt se on hautonut viikon päivät isoa munakekoa erittäin tunnollisesti. Onneksi kevät tekee tuloaan, sillä tällä lisääntymisinnolla kanalassa alkaa pian olla tunkua.
Lampaiden kanssa olen uskaltanut huokaista syvään helpotuksesta, sillä pelkoni uuhien tiinehtymisestä ennen pässistä erottamista osoittautui turhaksi. Kukaan ei ole vuoninut yhtäkään yllärikaritsaa, ja hyvä näin.
En normaalisti juo maitoa muuten, kuin tilkkana kahvin joukossa. Nyt raskauden myötä minulle on kuitenkin iskenyt valtava maidon himo. Raskausmielitekojeni vallassa sitten menin ja hankin vuohen. Että huppistakeikkaa vaan.
No ei nyt oikeasti, vaikka vuohenmaito se pääasiallinen syy tähän hankintapäätökseen olikin. Meillähän oli aikoinaan kaksi kuttua Kalliorinnassa, mutta niissä puitteissa emme saaneet vuohenpitoa oikein toimimaan: vuohet kiusasivat lampaita, eikä meillä ollut tilaa järjestää niitä lampaista erilleen. Lisäksi ne pienet perkeleet (pardon my French) tuntuivat ottavan tarhansa aidat vain hauskana pikku haasteena, eikä tämä ollut oikein toimiva kombo suht vilkkaasti liikennöidyn kylänraitin varrella keskellä omakotitaloaluetta. Sain tuolloin olla tämän tästä pyydystämässä kuttuja, jotka karkailivat harventamaan naapurin kukkapenkkiä tai pökkimään sarvillaan pahaa-aavistamattoman ohikulkijan koiraa.
Toinen noista kutuista kuitenkin lypsi maitoa. Vain muutaman desin päivässä, mutta kumminkin. Opettelin tuolloin tekemään vuohenmaidosta leipäjuustoa, ja sain myös joka-aamuiseen kahvikupilliseeni kaipaamani maitotilkan omasta vuohesta. Koska meillä käytetään juustoa melko paljon, olisi omalta tilalta saatu maito ja siitä tehty juusto iso askel omavaraisuutemme kasvattamiseksi.
Niinpä meille muutti Rebekka-kuttu, 3-vuotias suomenvuohi. Vaikka lähtökohtaisesti karsastan laumaeläimen pitämistä yksin, Rebekka elelee nyt toistaiseksi farmin ainoana vuohena. Kunhan se tulee kiimaan, pääsee se kuitenkin pukin luokse rakkauslomalle, ja siitä toivottavasti tiineenä viettämään leppoisaa laidunkesää lampaiden kanssa.
Lampaiden kanssa Rebekka tulee juttuun ihan kivasti, ja haaveilinkin alkuun, että se olisi muuttanut lampaiden pihattoon. Rebekka jaksoi ihmetellä uusia, hönöjä kavereitaan noin kolme sekunttia, jonka jälkeen se loikkasi lammastarhan aidan yli ja muutti omatoimisesti hevostalliin Jaajo-ponin karsinaan. Ponista ja Rebekasta tuli ystävät siltä seisomalta, ja silminnähden ne kaksi ovat löytäneet toisistaan jonkunlaista samanhenkisyyttä ja sielujen sympatiaa. Siellähän elelevät sitten, mikäs minä olen toisten ystävyyttä kieltämään.
***
Pakko vielä loppuun vinkata teille viikon luontotärpit. Ensinnäkin, olen jäänyt aivan koukkuun Youtuben kautta katsottavaan livekameralähetykseen kahden latvialaisen merikotkan, Raimiksen ja Mildan, pesäpuulta. Pidän lähetystä päällä lähes kaikki päivät auki välilehdellä kun koneeni on auki välillä kurkkien, olisiko pariskunta saapunut pesälleen. Vaikka pesä olisikin tyhjä, kameran kautta kantautuvat metsän äänet toimivat varsin rentouttavana taustanauhana tässä kotihommien ohessa.
Livelähetystä Raimisin ja Mildan pesältä pääset seuraamaan TÄÄLTÄ.
Sitten vielä Latviasta tänne Teiskon perämetsiin. Olen kyttäillyt viime päivinä yön aikana kotirantaamme ilmestyviä kummallisia jälkiä. Selvästi jokin puikulainen, lyhytjalkainen otus on loikkinut rantaruovikon lumihangessa, ja jopa laskenut luisussa mäkeä rantatörmää pitkin. Eilen illalla tuoreimmat jäljet johtivat veneemme keulan viereen, jossa olin ohuemmasta lumipeitteestä erottavinani selvästi hiukan räpylämäisen käpälänjäjen. Tänä aamuna lumisade oli kumminkin peittänyt käpälänjäljen. Innostuin jo valtaisasti, voisiko tämä rantaruovikossamme hyppijä olla saukko! Löytyykö sieltä saukkotietäjiä, mitä mieltä olette näissä kuvissa näkyvistä jäljistä?
Kanan liialliseen hautomiseen käytettiin meillä pentuna vanhaa vesisaavikonstia, eli kana istutettiin päivittäin kylmään vesisaaviin. Vähä julmaa se oli ja kun hää olis niin mielellään äidiksi ruvennut, mutta meillä ei ollut kukkoa niin ei niistä olisi mitään tullut muutenkaan.
VastaaPoistaTerkuin Tarja
Mummuni taisi joskus kertoa äitinsä käyttäneen samaa konstia! Eikä varmaan niin kovin julmaakaan, tässä taas kanan hautomista seuratessa voisi kuvitella, että se on aika rankka rupeama kanalle tuo hautominenkin. Etenkin tuollaisessa tilanteessa, kun munat eivät edes ole hedelmöittyneitä :) Pistänkin vinkin korvan taakse, hyvä olla takataskussa noita vippaskonsteja jos nyt alkaa näyttää siltä, että koko kanalan väki innostuu hautomapuuhiin :D
PoistaMeillä oli myös tällainen hyvin hautomaintoinen kana, heti kun aloitti muninnan nuorikkona päätti hautoa ja saikin kaksi poikasta kasvatettua. Poikasten vierottamisen jälkeen muni ehkä viikon ja sitten aloitti taas... ja päätyi paistiksi :/. Maatiaisilla ilmeisen tyypillistä tuo himohautominen, ja meillä resurssit on sen verran rajalliset ettei voida kyllä tuollaista kanaa pitää. Kanakin vaikuttaa vähän stressaantuvan hautomisesta samoin kuin koko pieni parvi.
PoistaLuin myös monista tavoista estää kanan hautomista, mm. jääpalojen laitto alle ja muuta hurjaa :O. Mutta ilmeisesti varsin epävarmoja ovat konstit eikä ne kovin eläinystävällisiltäkään kaikki kuulosta, nämä tässä mainitut nyt toki lievemmästä päästä. Vaan jospa teidän kana jättäisi kertaan tuon hautomisen! Laitoitko siis sille lisää munia alle vai mistä tiedät ettei ole hedelmöittyneitä?
Meidän puolesta saa siis nyt hautoa jos mielensä tekee, kunhan ei nyt koko parvi järjestäen innostu esimerkistä, kuten noilla saattaa tähän aikaan vuodesta tapana olla! :) Tuohon Tarjan kommenttiin viitaten siis puhuin noista hedelmöittymättömistä munista, hän kun tuossa puhui että kana heillä hautoi vaikkei ollut kukkoakaan... Nämä meidän Nilkku-Hillevin munat varmaan on hedelmöittyneet, meidän Jaakoppi kun on aika ahkera poika polkemaan.
PoistaAivan, luin huolimattomasti :). Kanat on tosiaan melkoisia laumasieluja ja ykskaks koko parvi päättää tehdä jotain yhden esimerkistä :D Meillä nyt onneksi, puuta koputellen, ei muut ole hautomisen ihanuutta vielä keksineet.
Poista*nauraa* Voi Nilkku-Hillevin munahanat... terveisin Hillevi
VastaaPoistaps. Ihana postaus muutenkin, mutta jotenkin tämä kaiman munatouhu nyt jäi päällimmäisenä mieleen :D
Muakin on naurattanut sen jälkeen kun blogisi löysin, että meillähän asuu sun kaima :D Hillevihän tämä meidän kana oli vain alun perin, mutta kesällä se loukkasi jalkansa ja nilkutti sillä jonkin aikaa. Siitä tuo lisänimi!
Poistaparas tapa hillitä kanan hautomishaluja on toivoa tipuja. Taatusti ei yksikään kana haudo, ei edes muni.
VastaaPoistaVoihan vuohi ;) ne on kyllä upeita eläimiä! miten voikaan olla samassa paketissa sekä maailman ihanin että maailman hirvein eläin. Itse en olis vuohia hankkiessani ikinä uskonut jotta mihin joudun. Luulin ettei shetlanninponin veroista aituria ole olemassakaan, väärässä olin. Ensin tehtiin tarha, sitten korotettiin aitaa, sitten luovuttiin esteettisestä näkökulmasta ja korotettiin ja tihennettiin aitaa, sitten luovuttiin toivosta. Nyt tilaamme koristaa karmeista karmein keskitysleiri-tyyppinen aitarakennelma ja kerttu-vuohi nauraa partaansa. muut vuohet pysyy kyllä aidassaan.
Juuston ja kaffemaidon tarpeeseen mekin ne hankittiin, mikä lie etiäinen syksyllä pukkasi kun lypsävät laitoin umpeen. Nyt voisi olla avio-onni koetuksella kun Mikko saisi kaiken muun ja päivätyönsä lisäksi lypsää vuohet. Keväämmällä sitten taas pääsen juuston tekoon kun saan sen kyytönkin haettua.
Onnea uudesta vuohesta ja pitkää hermoa :D
Haha, oon myös huomannut tämän!
PoistaVuohi on kyllä tosiaan ristiriitainen otus. Tämä meidän Rebekkakin on niin kiltti symppis, mutta ai että ottaa pannuun kun mikään aita ei sitä pitele muutamaa sekunttia pidempään. Silloin kun meille nuo ekat vuohet tuli, oli vähän sama homma: rakennettiin sievä tarha, hetken päästä korotettiin, sitten tihennettiin. Kohta tehtiin jo sellaista sisäänpäin kaartuvaa lippaa aidan päälle. Se siitä esteettisestä puuaidasta...
Ja kiitos kiitos, saa nähdä kuinka kauan se hermo lopulta kestää kun pihassa alkaa taas vihertää ja tuo kutun ketale siellä seassa pääsee touhuamaan :D
Postaus herätti paljon hyvää mieltä! Ihanaa ystävänpäivää misukkani ensikotiporukoille!
VastaaPoistaIhana juttu! Ystävänpäivää toivottelen näin myöhässä takaisin sinne misukalle sekä misukan kaverille ja äiskälle! :D
PoistaMinulla alkaa aina tässä vaiheessa vuotta sellainen ihana, kutkuttava keväänkaipuu. Melkein voin jo haistaa kevään ovella ja mietin kuinka ihanaa onkaan, kun alkaa pienet kasvit nousemaan maasta, linnut ilmestyvät tontillemme ja alkavat kovan sirkutuksen. Sitten pääsee kuvaamaan luontoa mm Aulangolle, ihanuutta! ♥ Itsekin tosin odotan jälkikasvua, joten hieman pelottaa millainen vatsakumpu on keväällä kannettavana, että näinkö pääsen enää ylös, jos jotain kukkasta kontallani kuvailen.. :D
VastaaPoistaSinä muuten olet ollut lukijana Karvapuusti-blogissani, joka jotenkin onnistui jäämään ajan jalkoihin jo noin vuosi takaperin. Kuukausia mietin sen jatkamista, mutta jotenkin oli kerran täydellisen keskenjäänyttä vaikea jatkaa, joten nyt starttasi aivan uudenkarjea eläin/luontoblogini, Kerjäävä Karvamato :) Erittäin lämpimästi tervetuloa tutustumaan! :) http://kerjaavakarvamato.blogspot.fi/
Jep, aivan ihana tunne :) Vaikka vielä on täysi talvi niin samalla sen jo aistii, ettei kevät ole enää kaukana. Onnittelut sinne tulevasta jälkikasvusta! Siinä kannattaa tosiaan pitää puhelin latingissa ja aina mukana, kun viimeisillään lähtee kotoa luontoon mönkimään - jos vaikka sattuu ettei se ylös nouseminen sujukaan kuin tanssi, niin pystyy hälyttämään jonkun nostoavuksi :D
PoistaHei kiitos vinkistä, Karvapuustista tykkäsin kovasti! Täytyykin tulla visiitille blogiisi ja jäädä taas seurailemaan teidän kuulumisia :)
Saukkoja on ollut nyt liikkeellä. Meilläkin kävi lammella ja metsässä ollaan saukon jälkiä nähty.
VastaaPoistaVoihan vuohi! Beibe on sanonut, että ottaa minusta avioeron, jos vuohia hommaan meille. Hänen lapsuudenkodissaan on ollut pukki ja se ei kuulemma pysynyt missään aidoissa ja kahleissa. Oli aina karkuteillä, söi kaikki kukat pihasta ja hyppi autojen päällä. No, onneksi minulle riittää noi muut elukat, ei kauheata vuohen kaipuuta ole! ='D
Oiii, ihana kuulla! Saukko on ollut lempieläimiäni pienestä pitäen. Kivaa, jos ovat nyt liikenteessä näin sankoin joukoin :)
PoistaMeilläkin isäntä vannoi, että vuohi on vihoviimeinen elikko, mitä tähän talouteen enää koskaan tulee. Vähän omin luvin tuon kyllä hankin sitten, kun tiesin ettei menisi lupaneuvotteluissa ikäkuuna päivänä läpi.. :D Itsellä taisi vaan aika kullata muistot siinä määrin, että menin hairahtamaan.
Oikea hyvän mielen postaus! Mistä muuten olet saanut taidot kotieläintesi kasvattamiseen ja hoitamiseen? Oletko lapsuudesta saakka ollut tekemisissä eläinten kanssa?
VastaaPoistaItselläni on kokemusta vain koirista, ja tuntuu aika isolta askeleelta lähteä hankkimaan kanoja ja lampaita vaikka niitä kovasti haluaisin.
Kiitos! :) Lapsuudessani hääräilin lähinnä vain koirien, kissojen, lemmikkilintujen ja hevosten kanssa. Eli kokemuksen kantilta katsoen ihan ummikkopohjalta olen lähtenyt tähän eläintenpitoon. Ennen kunkin lajin hankintaa olen toki opiskellut paljon etukäteen kirjoista ja netistä niin että pääsee alkuun, ja siitä eteenpäin on sitten kokemus opettanut :)
PoistaKun meille tuli koirien ja kissojen lisäksi aikoinaan noita "hyötyeläimiä", aloitimme kanoista. Niistä tuntui olevan paljon perustietoa saatavilla, ja ne vaikuttivat vasta-alkajalle suht helpoilta kasvatettavilta. Siitä sitten pikkuhiljaa olen opiskellut lisää ja eläinmäärä on lisääntynyt. Kokeneemmista harrastajista on myös iso apu - esimerkiksi Facebookissa on paljon eri eläinten pitoon keskittyneitä ryhmiä, josta löytää ihan valtavat määrät tietoa ja vertaistukea, jos jossain asiassa menee sormi suuhun.
Hitsi, tästäkin aiheesta riittäisi jutun juurta ihan oman postauksensa verran. Täytyypä ehkä joskus kirjoitella vähän laajemminkin aiheesta.
saukon jäljiltä nuo näyttävät.
VastaaPoistaKiva postaus!
Näin tuumailivat myös muut, kun pistin vielä Facebookin Kysy luonnosta -ryhmään samat kuvat näytille :)
PoistaKiitos!
Aww kuinka ihana postaus ja kuvat, kiitos <3
VastaaPoistaKiva vinkki, minä menen heti katsomaan mitä merikotkille kuuluu :)
Ihanaa iltaa <3
Kiitos itsellesi ihanasta kommentista! <3
PoistaToivottavasti satut linjoille, kun linnut ovat pesällään! Ovat niin mahtava ilmestys :) En malta odottaa, kun pesintä alkaa!
Voi mitkä ystävykset, poni ja vuohi <3 <3. Se on vapautta että saa itse valita seuransa :)
VastaaPoistaNäin on <3 Ne ovat kyllä mainio kaksikko :)
Poista