Kipusin tässä eräänä päivänä yläkertaan hakemaan villasäkkejä, tehden samalla tikusta asiaa ja ottaen kameran mukaan. Paino on tässä sanoilla kipusin ja tikusta asiaa, sillä yläkertaamme pääsy on tällä hetkellä aika taiteilun takana (etenkin tällaiselle liitoskipuiselle, erittäin raskaana olevalle möhömahalle): meidän oli rappusten purkamisen yhteydessä laitettava koko yläkerran sisäänmenoaukko umpeen ja väliaikaisratkaisuna tehtävä kulkuaukon virkaa toimittamaan pieni, nostettava luukku. Luukulle kiivetään liian matalia tikkaita pitkin, josta sitten käsillä punnertaen hilaudutaan luukusta sisään. Tämä kaikki siksi, että yläkerta on täysin kylmää tilaa ja kulkuaukko oli saatava umpeen, jottei kaikki alakertaan vaivalla hankittu lämpö karkaisi katon kautta harakoille.
Sisustuksellista inspiraatiota yläkerrastamme on turha tähän hätään yrittää hakea, mutta kun kerran talokierrosta tehdään, niin näillä mennään.
Töllin yläkerta koostuu siis kahdesta talon mittapuun mukaan tilavasta kamarista, jotka on entisten asukkaiden toimesta ehkä 50-luvun paikkeilla tehty kahdeksi kesähuoneeksi. Molemmin puolin huoneita kulkevat koko talon pituusmitalta sivukkaat. Toinen puoli toimitti eräänlaista yläkerran "eteisaulan" virkaa ja siihen johtivat rappuset alakerrasta. Samaan tapaan tuon tilan olisi tarkoitus palvella vastakin, kunhan saamme sen eristettyä ja rappuset sekä yläkerran kulkuaukon taas toimintakuntoon. Toinen puoli on täysin rakentamaton kissanvintti, johon johtaa länsipäädyn kamarista pikkuinen ovi. Jossain mielenhäiriössäni möngin kissanvintille kerran, kun olin yksin kotona. Löysin sieltä paljon roskaa, jokusia vanhoja, vanhalle isäntäparille osoitettuja postikortteja ja irtonaisia nuken päitä. Kuinka kertakaikkisen hurmaavaa. Pienoisen nukkefobian potijana en suostunut nukkumaan tässä talossa, ennen kuin Antti kipusi hakemaan irtopäät vintiltä ja hävitti ne johonkin. En edes tiedä minne. Mitä kauemmas, sen parempi.
Yläkerran remontointi on talon kunnostuksen kannalta monellakin tapaa aika mielenkiintoinen projekti. Sen alkuun saamiseksi meidän on odotettava kevättä ja suotuisampia säitä, jotta pääsisimme purkamaan umpeen laitetun kulkuaukon ja rakentamaan portaat. Näiden seikkojen alulle saaminen sanelee myös sen, koska pääsemme jatkamaan eteisremonttia: ennen kuin väliaikainen välikattoviritelmä on purettu pois ja portaikko paikoillaan, emme pääse tekemään eteiseen valmista pintaa.
Toisaalta, yläkerta olisi aikalailla pakko saada eristettyä ja käyttökuntoon ennen uuden vauvan syntymää, sillä jo tällä pääluvulla nukkumajärjestelyt olohuoneessamme aiheuttavat koko porukalle kroonista tilan- ja unenpuutetta. Sellaista pientä kivaa puhdetta tiedossa siis tälle keväälle ja kesälle, muiden projektien ohella.
Koska töllin yläkerta on vielä toistaiseksi niin hankalakulkuinen ja näin talviaikaan kylmä, tulee siellä käytyä vain harvoin. Niinpä sen koko olemassaoloa ei usein edes muista. Tuntuukin ihan umpihullulta ajatukselta, että siellä meitä odottelee kokonaiset kaksi huoneellista lisätilaa, jotka saamme käyttöömme vielä jonain päivänä! Sitä on ihminen jo niin tottunut ahtamaan koko perhearjen kirjon muutamaan kymmeneen neliömetriin, että esimerkiksi lastenhuone ja erikseen nukkumiseen tarkoitettu tila (makuuhuoneeksi sitä kai nimittävät) tuntuvat suoranaiselta pröystäilyltä. Saatankin ryhtyä nimittämään tölliämme Kesärannan kartanoksi, kunhan yläkerta valmistuu.
Mahtaakohan tässä poseerata talon vanha isäntäpari, Lempi ja Kalle? |
Jos olet allerginen kummitusjutuille, kannattaa lukeminen jättää tältä erää tähän. Näin talokierrosta tehdessä olisi kuitenkin tökeröä jättää esittelemättä töllissä mellastava ja etenkin vinttikerroksessa viihtyvä "asukas".
Jo ensimmäistä kertaa töllillä käydessämme yläkerran tunnelma oli selkeästi muusta talosta poikkeava. Ei mitenkään pelottava tai painostava, mutta sillälailla selittämättömästi erilainen. Pian talokauppojen jälkeen istuin yläkerrassa kamarin rappusella ja kävin läpi vanhojen asukkaiden jättämiä tavaroita, Antin ja appiukon häärätessä alakerrassa lahojen lattiarakenteiden kimpussa. Romun ja romppeen seasta löysin pienen lehtiön, joka oli täynnä piirustuksia signeerattuna "Helmi T. 1937". Lehtiötä selaillessani huomasin sivusilmällä liikettä noin metrin edessäni olevan penkin päällä. Penkillä oli pino kirjoja ja lehtiä, joista pinon keskivaiheilla oleva kirja liikkui nykäyksin sivulle päin, liikuttaen samalla päällään olevia kirjoja mukanaan. Liikettä kesti vain pienen hetken verran, tietysti niin pienen hetken, että saatuani puhelimeni esiin ottaakseni sitä videolle, oli liike jo lakannut. En jäänyt odottelemaan liikkuvatko kirjat uudestaan, vaan kipitin aika haipakkaa alakertaan tiedustellakseni remppamiehiltä, olivatko he kenties tärisyttäneet alakerrassa jotain niin, että tavarat olivat liikkuneet vintillä itsekseen. Kirjojen liike oli kylläkin ihan mahdoton aiheuttaa millään alakerran tärinällä, mutta siihen hätään en muutakaan selitystä keksinyt. Eivät olleet miehet alhaalla mitään tärisyttäneet, vaan kököttäneet vain paikoillaan suunnittelemassa, miten purkamisen kanssa kannattaisi edetä. Sopertaessani syytä tiedusteluilleni Antti naureskeli ja totesi, että sä ja sun mielikuvitukses nyt näätte kummituksia joka nurkalla. Aha. (Mainitsin muuten ohi mennen jo toissa syksynä tuosta kirjojen liikahtelusta täällä blogissakin, tässä postauksessa.)
Eräänä iltana joulun alla istuin lykkimässä puita puuhellaan ja odottelin Anttia tölliltä kotiin remontoimasta. Pian hän tulikin ovesta sisään, istahti keittiön pöydän ääreen ja totesi rauhallisesti, että siä talolla muuten kummittelee. Hän kertoi touhunneensa totuttuun tapaan keittiössä lattiaa rakentaen, kun eteisestä oli alkanut kuulua päivänselviä, edestakaisin kulkevia askelia. Hän oli olettanut jonkun naapurin poikenneen ihmettelemään, mitä töllillä niin kylmällä ja iltamyöhään puuhasteltiin, mutta ovelta eteiseen kurkatessaan ei siellä ollutkaan ketään. Antti oli tuumannut kuulleensa omiaan ja painunut takaisin remontin kimppuun, kuullen kuitenkin samat askeleet taas hetken päästä. Nyt hän oli ollut varma, ettei kuvittele ääntä, mutta niin vain oli eteinen ollut taas tyhjillään.
Muuttomme jälkeen kuuluivat askeleet tämän tästä niin eteisestä kuin vintiltäkin. Välillä tallustelu kuului aivan selkeästi talon päästä päätyyn, toisinaan sieltä kuului tavaroiden rymistelyä ja kolistelua. Kiipesimme vähän väliä kolinan kuultuamme ylös tarkistamaan, pitääkö siellä jokin eläin elämää. Eipä pitänyt.
Kolistelua seurasivat pian koputukset. Seinistä kuuluessaan olisin pistänyt ne vielä helposti vanhan talon paukkeeksi ja rakenteiden elämiseksi, ja toki tällaisiakin ääniä talossa kuului ja kuuluu edelleen. Nämä kuulemamme koputukset olivat kuitenkin selkeitä ja välillä rajujakin kolkutuksia joko eteisen ja olohuoneen väliovelta tai ulko-ovelta. Koputuksia saattoi kuulua mihin aikaan tahansa, mutta rajuinta kolkuttelu oli öisin ja varhain aamulla. Koirat rähisivät koputuksille niskakarvat pystyssä, ja tietysti myös vauva heräsi aina öiseen sirkukseen: kukapa ei, kun oveen hakataan ja koirat haukkuvat ja melskaavat metelille. Kerran Venlan kanssa kaksin kotona ollessani välioveen hakattiin sellaisella jyskeellä, että pakkasin vauvan siltä istumalta toppavaatteisiin ja painuimme lampaiden sekaan talliin odottamaan, että Antti tulee kotiin. Normaalisti emme niin koputteluja säikkyneet, mutta sen kertainen kolkutus kuulosti niin vihaiselta, että sydän pomppasi kurkkuun.
Yläkerrassa tepastelua ja ovien koputtelua kesti ehkä kuukauden - puolitoista, kunnes eräänä erityisen aktiivisena yönä pinnani paloi. Koirat haukkuivat ja lapsi rääkyi, ja minä painelin jyskytyksen perässä eteiseen. Karjaisin yläkerran luukun alla jotain sen suuntaista, että kyllä me kaikki tänne saman katon alle sovitaan asumaan ja maailmaankin aina ääntä mahtuu, mutta voisitko ##!%**!! sentään lopettaa nää yökolistelut, ettei vauva herää?! Ilmeisesti viesti meni perille, sillä tuon kiukkupäisen avautumiseni jälkeen tilanne rauhottui. Kai siinä kummituskin tajusi, ettei vauvavuotta läpi kituuttavan, pahasti univelkaantuneen ja sillä hetkellä myös auttamattomasti suivaantuneen äiti-ihmisen kanssa kannata ruveta pelleilemään.
Toki meillä edelleen satunnaisesti sattuu outoja ja joskus kuuluu, kuinka joku hiippailee nurkissa. Toisinaan ohuen välioven läpi eteisestä kuuluu naisäänen hyminää, ja välillä oveen saatetaan hentoisesti koputtaa. Välillä myös sisälle tupaan tulee tunne, että huoneessa on joku muukin. Erityisesti keittiössä pienet esineet saattavat kolahdella ja liikahdella itsekseen. Joskus tunnelma on epämiellyttävä, toisinaan taas lämmin: tästä on jotenkin jäänyt tunne, että näitä näkymättömiä saattaisi olla ainakin pari eri tyyppiä, jotka ovat jääneet nurkkiin majailemaan. Vaikka en pidä kaksivuotiasta ehkä luotettavimpana mahdollisena tietolähteenä kaikkine koottuine selityksineen, niin Venlakin toisinaan saattaa osoittaa johonkin talon tyhjään kulmaukseen (yleensä juuri silloin, kun itselläni on tunne, että huoneessa on joku) ja todeta vaikkapa että täti tuolla vilkuttaa. Tässä myös männä iltana istutin Venlaa vessassa potalle, kun ipana osoitti olkani yli ulko-ovelle ja sanoi, että setä tossa kuukkii äitiä. AHA. Ihan mahtavia nuo pikkulapset ei-yhtään-karmivine toteamuksineen (not).
Mitenkäs te muut siellä, mitä mieltä olette tällaisista vanhojen talojen nurkkiin pyörimään jääneistä asukkaista? Kertokaahan ihmeessä jos teillä löytyy vastaavanlaisia kokemuksia!
Töllin esittelykierroksen edellinen ja ensimmäinen postaus löytyy täältä:
Keskeneräinen hirsitölli: Keittiö ja ruokailutila
No huhuh, teillä kyllä kummittelee ihan kunnolla! Voisi olla mulle vähän liikaa. Itse olen selvinnyt vähällä ja koirat ovat käyttäytyneet normaalisti. Yhdsestä oudosta jutusta kirjoitin blogiini. Se toki saattoi olla vuosisadan sattuma. Kesällä kun tyhjensin sokkelin hiekkatäyttöä ja olin ihan kypsä hommaan, ajattelin sadannen kerran että olisi sittenkin pitänyt rakentaa se mökki pyörien päälle, tai ostaa asuntovaunu, nappasin käteen sanomalehden palasen. Niistä on aina kiva katsoa vuosiluku, vaikkei töllini ole 50-lukua vanhempi. Leuka loksahti kun huomasin että lehti oli päivätty tismalleen samalle päivämäärälle ja viikonpäivälle. Palaan osuva artikkelikin alkoi tyyliin "Minkälaista siellä on?". Ajattelin että joku yritti tsempata, joku muukin on miettinyt joskus ehkä remppaväsymystä :D
VastaaPoistaSilloin pahimmillaan meinasi olla vähän liikaa mullekin, mutta onneksi tilanne sitten rauhottui.
PoistaMuistankin tuon kertomuksen blogistasi, se on kyllä jotenkin sympaattinen tarina! Ehkäpä siellä tosiaan on joku seuraillut touhujasi ja halunnut tsempata, että tietää tunteen :D
Hui miten jännää! Mä kyllä uskon kummituksiin, vaikka ei mitään sen ihmeempiä kokemuksia asiasta ole, tai ainakaan semmoisia mille ei löytyisi jotain muutakin selitystä. Mutta tietty sellainen painostava ja tosi omituinen tunne tulee joissakin tiloissa, varsinkin äitini maatilan vanhoissa rakennuksissa tapahtuu tätä.
VastaaPoistaKerran takapihan maakellarin edustalla ollessani (en muista miksi, kameran kanssa touhusin varmaankin) kuului maakellarista outo ääni. Kellarin katto on vähän romahtanut, ja periaatteessa ääni olisi ehkä voinut tulla siitä johtuen... Vaikka enemmän se kyllä kuulosti siltä kuin siellä olisi ollut joku. Tosi kumma fiilis! Yksi äidin kissoista oli mukana tutkimusretkellä ja jämähti karvat pystyssä paikoilleen oviaukon eteen. Koitin ottaa salamalla kuvia sisätilasta ja heitellä sinne keppejä, jos siellä olisi vaikka ollut joku eläin tai jotain, mutta mitään ei näkynyt tai kuulunut. Kissakin kävi sisällä hetken päästä tekemässä tutkimuskierroksen eikä ollut enää moksiskaan. Tää on semmoinen juttu mikä on jäänyt vähän vaivaamaan, enkä ole uskaltanut mennä maakellariin sen jälkeen... :D
Meillä täällä ei ihme kyllä kai kummituksia asustele, tai en ole ainakaan pistänyt merkille mitään erikoista. Olisin nimittäin jopa odottanut että näinkin vanhassa talossa jotain aktiivisuutta olisi, mutta ei, ihan rauhassa on saanut olla. Toivottavasti pysyykin näin! :) Ja ai että miten pisti hymyilyttämään tuo kohta kun olit laittanut kummitukset ojennukseen! :D
Joissakin paikoissa tosiaan tulee tuollainen selittämätön, painostava tunne. Mm. eräs vanha työpaikkani oli tällainen: kahvila-ravintola, joka oli rakennettu vanhaan kartanoon. Paikalla oli värikäs historia, ja vaikken siellä ikinä mitään omituisia kokenut, tunnelma oli aina sellainen etten uskaltanut kauheasti olkani yli vilkuilla kun illalla pistin pytingin kiinni ja lähdin kotiin :D
PoistaSe on kyllä jännä, jotenkin sitä tosiaankin ajattelisi, että jos talolla on pitkä historia, olisi sinne väkisinkin joku entinen asuja ehtinyt jäädä pööpöilemään :D Mutta onhan se toisaalta kiva, ettei kukaan ylimääräinen ryskää nurkissa ;)
Olette hyvin intuitiivisia ihmisiä! Onnittelut!
PoistaOlen lukenut paljon vastaavista tapauksista
VastaaPoistaMinua on myös aina vastaavanlaiset jutut kiinnostaneet, mutta nyt omien kokemusten jälkeen olen ryhtynyt lukemaan näistä enemmänkin. Paljon tuntuu ihmisillä vastaavanlaisia kokemuksia kohdalle sattuneen.
PoistaSanni, oikeesti?! Tämäkin vielä! Ja sit kävit huutamassa kummituksille, että turpa kii! :-D
VastaaPoistaMulta häviää sanat, jää vain semmoinen sekalainen ilme naamaan. Teillä on oikeita kummituksia. HITSI.
Meillä OLI kummituksia, taisivat mokomat säikähtää ja häipyä kun kävin niille ärjymässä :D
PoistaEi vaan, kyllä täällä tosiaan vielä joku välillä hiihtelee, mutta varsin leppoisalla meiningillä tuntuu liikkuvan. Vielä kun siivoamaan opettelisi, niin olis tosi kiva. Ihana olisi sellanen oma "kotitonttu" joka siivoaisi nurkat ja keittäisi kahvit sillä välin kun itse hääräilee tuolla muiden puhteiden kimpussa.
Oota kun Venla vähän kasvaa, niin siinä on sulle kotitonttua.
PoistaOho, ompa mielenkiintoisia juttua sattunut teillä! Hyvä, että pahimmat kolinat ja koputukset ovat lakanneet ja olet tehnyt lisäasujille selväksi oman rauhan tarpeen.
VastaaPoistaMulla on kokemuksia myös kolistelijoista. Meillä lapsuudenkotona kuljeskeli vuosia ainakin yksi ylimääräinen asukas. Kaapin ovia avautui itsestään, lankapuhelimet soivat, asumattomalla vintillä kolisi, lattiat narisivat kuin joku olisi niillä kävellyt paksuilla saappailla. Olin tottunut lapsena jo näihin ilmiöihin, toisaalta ajattelin niiden olevan mielikuvitusta, toisinaan totta. Välillä pelkäsin ja välillä annoin olla.
Kerran noin kymmenenvuotiaat sukulaistytöt olivat visiitillä. He olivat hetken yksin talossa ja olivat nähneet kirkkaan valoilmiön singahtavan olohuoneessa. Makuuhuoneen kaapin ovi oli myös auennut itsekseen. Tytöt olivat kurkanneet kaappiin: vaatteita ja reissusta tuotuja tuliaisviinoja. Tulistuin. Ensimmäinen pelkoni oli, että kukaan ei uskalla tulla tänne jos tämä meno jatkuu. Lapsien on saatava olla turvallisin mielin mummolassa.
Aloin selvitellä äänien aiheuttajaa parin ystävän kanssa. Taloon tehtiin suojauksia, häiritsijälle puhuttiin. Tyyppi hävisikin vähitellen, välillä tunsin kuinka se kävi talossa, välillä pysyi poissa ja tuli liikuskelemaan iltaisin. Viimeinen havaintoni oli, kun yhtenä iltana näin läpikuultavan, värittömän hahmon istumassa eteisessä. Hahmo oli vanhahko mies, jolla oli korkeavartiset nahkasaappaat. Hahmo istui selkä kyyryssä, puoliksi lähtevän näköisenä. Katsoin kohti jännittyneenä ja sanoin, tälle että nyt on aika sinun mennä valoon. Sen jälkeen ei ole mitään häiriötä talossa ollut.
Myöhemmin selvittelin talon historiaa, ja löysin tueksi vähän dataa. Lapsuudenkotimme kohdalla on toiminut ennen kievari, ja meidän perhe on ollut tontin ensimmäiset asukkaat kievarin purkamisen jälkeen. Jututin paikallisia tyyppejä, jotka kertoivat muistavansa paikassa olleen emäntä "Kievarin Liisa", joka oli keittänyt laitonta pontikkaa kievarin vieraille. Kievarissa oli ollut myös viinaan menevä isäntä. Muistikuvat voi toki olla ajassa muuntuneita. Totta tai ei, hauska tarina tämä ainakin on!
-Ruut
Wau, kiitos Ruut tästä tarinasta, olipa tosissaan mielenkiintoisia tapahtumia ollut siellä teidänkin vanhassa kievarissa! Talolla on myös varsin kiehtova historia - siellä on varmaan vierainakin käynyt jos jonkinlaista kulkijaa Liisan pontikkapannun äärellä.
PoistaPaikallisia jututtamalla olen myös koittanut selvitellä tämän meidänkin mökkimme historiaa, ja jonkin verran olenkin saanut tietoa vanhoista asukkaista. Nämä taustatiedot ovat hiukan valottaneet, miksi olen saanut täällä tunteen kahdesta täysin eri luonteisesta "asukkaasta".
No huh huh! Kaverini vanhan maatalon vintillä myös kummitteli. Vintiltä kannettiin ulos nuorena kuolleen tytön hautakivi ja kummittelu loppui niin, että minä pelkurikin olen talossa yksin yöpynyt. En kyllä tiedä uskallanko enää tuon sinun tarinasi jälkeen! Kerran on minullekin kyllä käynyt niin, että olin valmis voittamaan pelkoni ja kohtaaman mörön.
VastaaPoistaHyi kamala, kai meilläkin vielä joku hautakivi löytyy lattiarakenteiden sisältä remontin yhteydessä! Hyrrr, karmivaa. Mutta kiitos tästä tarinasta :)
PoistaNo onpa teillä menoa! Helmihuvilassa oli paljon pienimuotoisempaa aiemmin. Öisin saatoin herätä kamferin tuoksuun ja yläkertaan vievä väliovi aukeni omia aikojaan. Kamferin perusteessa yhdistin ilmiöt talon rakennuttajaan Helmiin, joka kuulemma käytti ainetta aikanaan nivelrikkoon. Kaltaisesi pienten lasten äitiraivo rauhoitti tilanteen. Tosin minä uhkailin, että jos homma ei lopu annamme talon luhistua yksinään kasaan. Sen jälkeen kaikki ylimääräisten ihmisten tuntu on kaikonnut. Ehkä syynä on toisaalta se, että Helmi on isotätini, joten en osannut häntä erityisesti kammoksua. t. Helmihuvilan Ulla
VastaaPoistaNoista tuoksuista olen kuullut ja lukenut monesti, että jäävät myös usein "kummittelemaan". Mielenkiintoinen juttu :) Meillä tuo ylimääräisten ihmisten tuntu tosiaan tulee vielä ajoittain, mutta todella harvoin enää painostavana tai vihaisena. Naapurin vanhempi herra tiesi kertoa, että talossamme aikoinaan asustellut isäntä, Kalle, oli hankala ihminen ja kauhea jääräpää, joka tahtoi aina tehdä asiat omalla tavallaan. Olen jäänyt pohtimaan, olisko ehkä voinut olla remontti, joka täällä Kallen talossa aloitettiin sen oltua vuosia tyhjillään, joka laukaisi meillä tuon mekkalan... Mene ja tiedä :) Kiitos, kun jaoit tarinasi!
PoistaTulin vastavierailulle ja luin ekana tämän jutun... hui hui hui! Oot kyllä reipas tyyppi, en itse kestäis tuollaista ollenkaan. Eikös noiden rajatilaan jääneiden häätämiseen ole ihan osaajia olemassa?
VastaaPoistaOhoh, tämä kommenttisi oli jostain syystä roskaposteissa! Vahingossa klikkasin kansion auki ja huomasin, että siellähän seikkailee kommentti!
PoistaKyllähän noita taitaa olla, löytyy vissiin siltä alalta jos jonkinsortin huseeraajaa. Varmasti ihan päteviäkin tyyppejä! :) Meillä onneksi saatiin tuo ryskääminen ja remuaminen loppumaan ihan kotikonstein. Tuota ystävällismielisempää elämöintiä tuntuu tosiaan vielä harvakseltaan olevan, mutta saa olla meidän puolesta. Tavallaan se kuuluu jo kalustukseen :D
Hyvä että häirintä teillä vaihtui mukavampaan yhdessäeloon.
VastaaPoistaMeillä kummittelikin kerrostalossa. Asunnossa kuului askeleita, laatikoiden aukomista ja syviä hengityksiä. Myös liiketunnistimella oleva valo meni monesti itsestään öisin päälle. Toki askeleet yms voisi kuulua toisesta asunnosta, mutta niin selvästi laatikoita auottiin meillä. Tunsin myös tuon painostavan läsnäolon. Jossain vaiheessa raskaana ollessa meni hermot öiseen elämöintiin. Kerroin asujalle, että kyllä kaikki mahutaan samaan asuntoon vielä vauvankin synnyttyä, mutta meteli saisi loppua. Sittemmin tulikin hiljaista.
Nyt muutimme vanhan omakotitaloon, eikä meillä taida asua ylimääräisiä =)
Olen monesti miettinyt, että harvemmin näitä tapauksia kuulee tapahtuneen kerrostaloissa. Mutta miksipä niissä ei tapahtuisi ihan samalla lailla kaikkea "outoa"! :)
PoistaHyvä kuulla, että muuton myötä on meno rauhoittunut :)
Laita ihmeessä Luonnonvoimat-yhdistykselle spostia. Hoitavat pois maksutta tuollaisen vaivan.
VastaaPoistaSe on niille entisille asukkaillekin kiltti teko koska ei heillä nyt ole lainkaan mukavaa kun ovat jämähtäneet entiseen elämäänsä sitä ihan tajuamatta.
Ahaa, en ole tuollaisesta yhdistyksestä kuullutkaan :) Täytyykin vilkaista. Onneksi tosiaan meidän talon osalta tilanne rauhottui, mutta pistetään vinkki korvan taakse jos vaikka joskus tarvetta tulee! Kiitoksia
Poista