Meninpä kerran lupaamaan, että esittelisin postaussarjana teille töllimme sisältä päin, huone huoneelta. Täältä siis pesee!

Kipusin tässä eräänä päivänä yläkertaan hakemaan villasäkkejä, tehden samalla tikusta asiaa ja ottaen kameran mukaan. Paino on tässä sanoilla kipusin ja tikusta asiaa, sillä yläkertaamme pääsy on tällä hetkellä aika taiteilun takana (etenkin tällaiselle liitoskipuiselle, erittäin raskaana olevalle möhömahalle): meidän oli rappusten purkamisen yhteydessä laitettava koko yläkerran sisäänmenoaukko umpeen ja väliaikaisratkaisuna tehtävä kulkuaukon virkaa toimittamaan pieni, nostettava luukku. Luukulle kiivetään liian matalia tikkaita pitkin, josta sitten käsillä punnertaen hilaudutaan luukusta sisään. Tämä kaikki siksi, että yläkerta on täysin kylmää tilaa ja kulkuaukko oli saatava umpeen, jottei kaikki alakertaan vaivalla hankittu lämpö karkaisi katon kautta harakoille.

Sisustuksellista inspiraatiota yläkerrastamme on turha tähän hätään yrittää hakea, mutta kun kerran talokierrosta tehdään, niin näillä mennään.


 Töllin yläkerta koostuu siis kahdesta talon mittapuun mukaan tilavasta kamarista, jotka on entisten asukkaiden toimesta ehkä 50-luvun paikkeilla tehty kahdeksi kesähuoneeksi. Molemmin puolin huoneita kulkevat koko talon pituusmitalta sivukkaat. Toinen puoli toimitti eräänlaista yläkerran "eteisaulan" virkaa ja siihen johtivat rappuset alakerrasta. Samaan tapaan tuon tilan olisi tarkoitus palvella vastakin, kunhan saamme sen eristettyä ja rappuset sekä yläkerran kulkuaukon taas toimintakuntoon. Toinen puoli on täysin rakentamaton kissanvintti, johon johtaa länsipäädyn kamarista pikkuinen ovi. Jossain mielenhäiriössäni möngin kissanvintille kerran, kun olin yksin kotona. Löysin sieltä paljon roskaa, jokusia vanhoja, vanhalle isäntäparille osoitettuja postikortteja ja irtonaisia nuken päitä. Kuinka kertakaikkisen hurmaavaa. Pienoisen nukkefobian potijana en suostunut nukkumaan tässä talossa, ennen kuin Antti kipusi hakemaan irtopäät vintiltä ja hävitti ne johonkin. En edes tiedä minne. Mitä kauemmas, sen parempi.


Nukenpäiden ohella vintti on onneksi ollut täynnä myös mieluisampia yllätyksiä: ikivanhoja taikinatiinuja, lehtiä, kotitaloustarvikkeita, pärekoreja... Aarteita, joita tonkiessa ja hypistellessä saa kulumaan tovin jos toisenkin. Suurimmat ihanuudet, kuten vaikka taikinatiinut, olen joutunut jättämään vielä vintille oman onnensa nojaan, sillä ne eivät mahdu läpi kattoluukusta. Odotan kuin kuuta nousevaa, että saamme tähän mökkiimme hiukan lisää tilaa ja pääsen etsimään vanhoille esineille arvoisiaan paikkoja.



Yläkerran remontointi on talon kunnostuksen kannalta monellakin tapaa aika mielenkiintoinen projekti. Sen alkuun saamiseksi meidän on odotettava kevättä ja suotuisampia säitä, jotta pääsisimme purkamaan umpeen laitetun kulkuaukon ja rakentamaan portaat. Näiden seikkojen alulle saaminen sanelee myös sen, koska pääsemme jatkamaan eteisremonttia: ennen kuin väliaikainen välikattoviritelmä on purettu pois ja portaikko paikoillaan, emme pääse tekemään eteiseen valmista pintaa.
Toisaalta, yläkerta olisi aikalailla pakko saada eristettyä ja käyttökuntoon ennen uuden vauvan syntymää, sillä jo tällä pääluvulla nukkumajärjestelyt olohuoneessamme aiheuttavat koko porukalle kroonista tilan- ja unenpuutetta. Sellaista pientä kivaa puhdetta tiedossa siis tälle keväälle ja kesälle, muiden projektien ohella.

Koska töllin yläkerta on vielä toistaiseksi niin hankalakulkuinen ja näin talviaikaan kylmä, tulee siellä käytyä vain harvoin. Niinpä sen koko olemassaoloa ei usein edes muista. Tuntuukin ihan umpihullulta ajatukselta, että siellä meitä odottelee kokonaiset kaksi huoneellista lisätilaa, jotka saamme käyttöömme vielä jonain päivänä! Sitä on ihminen jo niin tottunut ahtamaan koko perhearjen kirjon muutamaan kymmeneen neliömetriin, että esimerkiksi lastenhuone ja erikseen nukkumiseen tarkoitettu tila (makuuhuoneeksi sitä kai nimittävät) tuntuvat suoranaiselta pröystäilyltä. Saatankin ryhtyä nimittämään tölliämme Kesärannan kartanoksi, kunhan yläkerta valmistuu.

Mahtaakohan tässä poseerata talon vanha isäntäpari, Lempi ja Kalle?

 Jos olet allerginen kummitusjutuille, kannattaa lukeminen jättää tältä erää tähän. Näin talokierrosta tehdessä olisi kuitenkin tökeröä jättää esittelemättä töllissä mellastava ja etenkin vinttikerroksessa viihtyvä "asukas".

Jo ensimmäistä kertaa töllillä käydessämme yläkerran tunnelma oli selkeästi muusta talosta poikkeava. Ei mitenkään pelottava tai painostava, mutta sillälailla selittämättömästi erilainen. Pian talokauppojen jälkeen istuin yläkerrassa kamarin rappusella ja kävin läpi vanhojen asukkaiden jättämiä tavaroita, Antin ja appiukon häärätessä alakerrassa lahojen lattiarakenteiden kimpussa. Romun ja romppeen seasta löysin pienen lehtiön, joka oli täynnä piirustuksia signeerattuna "Helmi T. 1937". Lehtiötä selaillessani huomasin sivusilmällä liikettä noin metrin edessäni olevan penkin päällä. Penkillä oli pino kirjoja ja lehtiä, joista pinon keskivaiheilla oleva kirja liikkui nykäyksin sivulle päin, liikuttaen samalla päällään olevia kirjoja mukanaan. Liikettä kesti vain pienen hetken verran, tietysti niin pienen hetken, että saatuani puhelimeni esiin ottaakseni sitä videolle, oli liike jo lakannut. En jäänyt odottelemaan liikkuvatko kirjat uudestaan, vaan kipitin aika haipakkaa alakertaan tiedustellakseni remppamiehiltä, olivatko he kenties tärisyttäneet alakerrassa jotain niin, että tavarat olivat liikkuneet vintillä itsekseen. Kirjojen liike oli kylläkin ihan mahdoton aiheuttaa millään alakerran tärinällä, mutta siihen hätään en muutakaan selitystä keksinyt. Eivät olleet miehet alhaalla mitään tärisyttäneet, vaan kököttäneet vain paikoillaan suunnittelemassa, miten purkamisen kanssa kannattaisi edetä. Sopertaessani syytä tiedusteluilleni Antti naureskeli ja totesi, että sä ja sun mielikuvitukses nyt näätte kummituksia joka nurkalla. Aha. (Mainitsin muuten ohi mennen jo toissa syksynä tuosta kirjojen liikahtelusta täällä blogissakin, tässä postauksessa.)

Eräänä iltana joulun alla istuin lykkimässä puita puuhellaan ja odottelin Anttia tölliltä kotiin remontoimasta. Pian hän tulikin ovesta sisään, istahti keittiön pöydän ääreen ja totesi rauhallisesti, että siä talolla muuten kummittelee. Hän kertoi touhunneensa totuttuun tapaan keittiössä lattiaa rakentaen, kun eteisestä oli alkanut kuulua päivänselviä, edestakaisin kulkevia askelia. Hän oli olettanut jonkun naapurin poikenneen ihmettelemään, mitä töllillä niin kylmällä ja iltamyöhään puuhasteltiin, mutta ovelta eteiseen kurkatessaan ei siellä ollutkaan ketään. Antti oli tuumannut kuulleensa omiaan ja painunut takaisin remontin kimppuun, kuullen kuitenkin samat askeleet taas hetken päästä. Nyt hän oli ollut varma, ettei kuvittele ääntä, mutta niin vain oli eteinen ollut taas tyhjillään. 

Muuttomme jälkeen kuuluivat askeleet tämän tästä niin eteisestä kuin vintiltäkin. Välillä tallustelu kuului aivan selkeästi talon päästä päätyyn, toisinaan sieltä kuului tavaroiden rymistelyä ja kolistelua. Kiipesimme vähän väliä kolinan kuultuamme ylös tarkistamaan, pitääkö siellä jokin eläin elämää. Eipä pitänyt.

Kolistelua seurasivat pian koputukset. Seinistä kuuluessaan olisin pistänyt ne vielä helposti vanhan talon paukkeeksi ja rakenteiden elämiseksi, ja toki tällaisiakin ääniä talossa kuului ja kuuluu edelleen. Nämä kuulemamme koputukset olivat kuitenkin selkeitä ja välillä rajujakin kolkutuksia joko eteisen ja olohuoneen väliovelta tai ulko-ovelta. Koputuksia saattoi kuulua mihin aikaan tahansa, mutta rajuinta kolkuttelu oli öisin ja varhain aamulla. Koirat rähisivät koputuksille niskakarvat pystyssä, ja tietysti myös vauva heräsi aina öiseen sirkukseen: kukapa ei, kun oveen hakataan ja koirat haukkuvat ja melskaavat metelille. Kerran Venlan kanssa kaksin kotona ollessani välioveen hakattiin sellaisella jyskeellä, että pakkasin vauvan siltä istumalta toppavaatteisiin ja painuimme lampaiden sekaan talliin odottamaan, että Antti tulee kotiin. Normaalisti emme niin koputteluja säikkyneet, mutta sen kertainen kolkutus kuulosti niin vihaiselta, että sydän pomppasi kurkkuun.

Yläkerrassa tepastelua ja ovien koputtelua kesti ehkä kuukauden - puolitoista, kunnes eräänä erityisen aktiivisena yönä pinnani paloi. Koirat haukkuivat ja lapsi rääkyi, ja minä painelin jyskytyksen perässä eteiseen. Karjaisin yläkerran luukun alla jotain sen suuntaista, että kyllä me kaikki tänne saman katon alle sovitaan asumaan ja maailmaankin aina ääntä mahtuu, mutta voisitko ##!%**!! sentään lopettaa nää yökolistelut, ettei vauva herää?! Ilmeisesti viesti meni perille, sillä tuon kiukkupäisen avautumiseni jälkeen tilanne rauhottui. Kai siinä kummituskin tajusi, ettei vauvavuotta läpi kituuttavan, pahasti univelkaantuneen ja sillä hetkellä myös auttamattomasti suivaantuneen äiti-ihmisen kanssa kannata ruveta pelleilemään.


Toki meillä edelleen satunnaisesti sattuu outoja ja joskus kuuluu, kuinka joku hiippailee nurkissa. Toisinaan ohuen välioven läpi eteisestä kuuluu naisäänen hyminää, ja välillä oveen saatetaan hentoisesti koputtaa. Välillä myös sisälle tupaan tulee tunne, että huoneessa on joku muukin. Erityisesti keittiössä pienet esineet saattavat kolahdella ja liikahdella itsekseen. Joskus tunnelma on epämiellyttävä, toisinaan taas lämmin: tästä on jotenkin jäänyt tunne, että näitä näkymättömiä saattaisi olla ainakin pari eri tyyppiä, jotka ovat jääneet nurkkiin majailemaan. Vaikka en pidä kaksivuotiasta ehkä luotettavimpana mahdollisena tietolähteenä kaikkine koottuine selityksineen, niin Venlakin toisinaan saattaa osoittaa johonkin talon tyhjään kulmaukseen (yleensä juuri silloin, kun itselläni on tunne, että huoneessa on joku) ja todeta vaikkapa että täti tuolla vilkuttaa. Tässä myös männä iltana istutin Venlaa vessassa potalle, kun ipana osoitti olkani yli ulko-ovelle ja sanoi, että setä tossa kuukkii äitiä. AHA. Ihan mahtavia nuo pikkulapset ei-yhtään-karmivine toteamuksineen (not). 



Mitenkäs te muut siellä, mitä mieltä olette tällaisista vanhojen talojen nurkkiin pyörimään jääneistä asukkaista? Kertokaahan ihmeessä jos teillä löytyy vastaavanlaisia kokemuksia!


Töllin esittelykierroksen edellinen ja ensimmäinen postaus löytyy täältä:
Keskeneräinen hirsitölli: Keittiö ja ruokailutila