Ostaessamme talon oli nykyinen keittiö-ruokailutila jaettu kahteen osaan: siinä oli pikkuruinen keittiö ja vielä pienempi, tunkkainen kamari. Kun kahta tilaa erottava heppoinen väliseinä piti purkaa lattioiden avaamisen tieltä pois, päätimme, ettei seinää pystytetä enää uudestaan. Koska töllimme ei ole turhilla neliömetreillä pilattu, saimme avoimemman tilan myötä tupaan hiukan lisää avaruutta ja valoa. Seinät oli kauttaaltaan peitetty vaaleanpunaisella ja lilalla lateksimaalatulla Halltex-levyllä, jotka oli kiinnitetty suoraan hirsiseinään. Seinähirsiä oli höylätty monilta kohdin tasaiseksi niin ronskilla kädellä, että päädyimme peittämään pahimmat kohdat tapetilla. Kauniina säilyneet seinähirret jätimme näkyviin.

Kuten aiemmin mainitsin, en ole koskaan pitänyt itseäni minään oman elämäni markopaanasena. Rakastan selailla Pinterestissä sisustusjuttuja ja kateudesta vihreänä (sillälailla positiivisessa mielessä) kyttään blogeja, joissa sisustussilmää omaavat ihmiset esittelevät persoonallisesti rymsteerattuja kotejaan. Äitini on intohimoinen sisustaja, mutta minulle tuo geeni ei jostain syystä periytynyt.

Interiöörimme punainen lanka ja kantava teema onkin kierrätys. Oikeastaan kaikki talostamme löytyvät mööpelit (jokusia kodinkoneita ja keittiön pöydän yllä killuvaa lamppua lukuun ottamatta) olen haalinut kasaan vuosien varrella kirppiksiltä, sukulaisten nurkista, vanhempieni vinteiltä ja töllin ullakolta. Keittössä suurimpia suosikkejani ovat viime vuosituhannen alusta peräisin oleva ruokapöytä, Tori.fi löytö, joka on pelastettu palavasta rakennuksesta jossain päin Pohjanmaata, sekä 1800-luvulta peräisin oleva kirjapino, joka on kuulunut töllin ensimmäisille asukkaille.
Sisustuksen suhteen olen myös sitä mieltä, että kukkia ja viherkasveja ei voi koskaan olla liikaa. Niitä tuuppaankin ahkerasti rehottamaan jokaiselle tasaiselle pinnalle, johon vähänkin päivänvalo paistaa.

Ajan myötä olen oppinut tykkäämään tästä sillisalaattimaisesta sisustustyylistä. Ei se ehkä sisustuslehtimatskua ole, mutta onpahan ainakin oman näköinen. Vietän köökissä enemmän aikaa, kuin olohuoneessa (jos nukkumista ei lasketa): etenkin näin talviaikaan on ihanaa, kun kunnostetun lattian raoista ei käy huiku varpaisiin ja puuhella rätisee kotoisasti vieressä. Kotitoimiston puuttuessa olen raahannut ruokapöydän äärelle nojatuolin, jossa usein rötvään kirjoittamassa.



Keittiön "toiminnallinen puoli" odottelee vielä parempia aikoja. Kaapistot olivat täällä jo valmiiksi, ja koska ne nyt kuitenkin ajavat asiansa eikä niiden uusiminen ole kiireellisyyslistamme kärkipäässä (lue:budjetti tuli vastaan), emme ole kajonneet niihin vielä sen kummemmin. Mitä nyt vetimet vaihdoin saadakseni ilmettä edes himpun verran silmää miellyttävämmäksi. Haaveilen ehkäpä puisista, rustiikkisista ja somalla tavalla vähän eri parisista keittiökaapeista, ja omasta puusepän verstaasta salaa haaveileva Antti on aikeissa rakentaa tulevat kaapistot omin pikku kätösin.

Muuuutta kuten sanottu, köökkikalusteiden vaihdon aika on sitten joskus, ja sen aikaa nuo nykyiset ajavat asiansa ihan riittävän hyvin.

... Meillä ei ollut sisävessaa. Viime syksyyn saakka saunan ja puuvajan yhteydessä nököttävä ulkohuussi palveli meitä vessan ominaisuudessa. Edes talviaikaan en kokenut vessattomuutta minään ongelmana: sitä tottui nopeasti siihen, ettei iltaisin enää ryystänyt hirveitä määriä nestettä tietyn kellonajan jälkeen, mikäli halusi välttyä aamuöiseltä huussikeikalta pakkasessa. Ainoat pikku haasteet ulkohuussin suhteen johtuivat nekin pienestä lapsesta, jota ei tietenkään voinut jättää valvomatta sisälle edes pikaisen vessavisiitin ajaksi. Ipana olikin aina vällättävä ulkovaatteisiin huussireissua varten, ja tietysti muksu oli juuri tuossa iässä sitä sorttia, jota ei millään olisi huvittanut pukea ulkovaatteita päälleen.

Olisin tullut huussielämän kanssa toimeen vallan mainiosti pidempäänkin, ja kun siirryimme sisävessa-aikakaudelle, toivoin, että olisin saanut sisälle kuivakäymälän. Antti ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle. Niin tai näin, nyt kun muistelen vielä syksyltä tuoreessa muistissa olevia huussikeikkoja, olen ihan tyytyväinen, että näin taas maha pystyssä ollessani löytyy hotelli helpotus heti tuosta välioven takaa. Alkuraskauden oksentelu-taapero-ulkohuussi -kombo olisi varmasti aiheuttanut kosolti ylimääräistä kikkailua. Nyt, kun pienen jalkapallon kokoinen kohtu alkaa painaa jo ihan mukavasti virtsarakkoa (puhumattakaan niistä tulevista ajoista, kun mahassa oleva pikkutyyppi alkaa heitellä voltteja muutenkin ahtaalle ajetun rakon päällä), on ihan kiva, että veskireissu ei vaadi laturetkivarustusta, ja että sinne pystyy vaivatta raahautumaan vaikka keskellä yötä.




Nykyisin lämmin vesi tulee hanaa kääntämällä, ja talossa on kylpyhuone, josta löytyy suihku, pesukone, kuivausrumpu ja vessanpönttö. Vaikka nämä hienoudet ovat olleet meillä jo kuukausia, tuntuvat ne vieläkin luksukselta. Kun elimme ilman noita mukavuuksia, huomasin, kuinka moni ystävä- ja perhepiiristämme piti niitä itsestäänselvyyksinä ja meitä outoina, kun tulimme toimeen ilman. Huomasin, että olin itsekin aikoinaan pitänyt niitä itsestäänselvyytenä. Kun tässä mietin kaikkea sitä kauhistelua ja ettetepysty-manailua jota perheiltämme vuosi sitten muuttoa tehdessämme saimme, olen iloinen, että pidimme päämme. Myönnän, että välillä kyrsi ja ankarasti, mutta välillä kyrsii ja sitten mennään eteen päin, ei siinä sen kummempaa. Olen kiitollinen siitä, että nuo kuukaudet vailla mukavuuksia opettivat meille säästäväisyyttä ja pienten, arkisten asioiden arvostusta.


Lue myös:
Siperia opettaa
Yksinkertaista elämää
Päivä elämästä

... Niin mikä lyhyt ja ytimekäs, olennaisen tiivistävä otsikko? Nevö hööd.
Joko nyt uskaltaa hihkua, että talvi on vihdoin täällä? Lumi on ollut maassa täällä Tampereen periferiassa jo viikkojen ajan, mutta muuten ilmat eivät olekaan sitten olleet niin kovin talvisia. Nyt pukkaa vihdoin pakkasta, ihanaa!

Olen huomannut, että eläimet tuntuvat nauttivan olostaan huomattavasti enemmän pienillä pakkassäillä kuin räntäisillä plussakeleillä. Esimerkiksi lampaat ulkoilevat nyt ympäri vuorokauden ahkerammin, siinä missä plussakeleillä ne hivuttautuivat sisältä ulos lähinnä vain ruuan perässä. Pahiten lauhasta ja kosteasta talvesta otti nokkiinsa mammutinkarvainen shetlanninponi Jaajo, jonka paksu pörröturkki ei ehdi kuivua läpikotaisin edes tallissa vietetyn yön aikana. Jatkuvasti märkä, paksu karva on saanut ponin kutisemaan niin, että se on hinkannut kaljut laikut molempiin lapoihinsa. Epätoivon hetkinäni olin jo tilata klipperin ja ajaa ponilta paksun karvan veks jotta sen iho saisi hengittää, mutta päädyin vielä odottamaan ja katsomaan, josko kunnon talvi tulisi ja helpottaisi ponin oloa hiukan luomummin.


Pakkaset toki teettävät jonkin verran lisätyötä niin eläintenhoidon kuin talonkin kimpussa, mutta en valita. Eläinten hoidossa kylmenevä sää näkyy lähinnä siinä, että lämmintä, sulaa vettä on kannettava saavikaupalla monta kertaa päivässä (mikä sujuu kuin tanssi verraten viime talveen, jolloin eläinten juomavesi piti lämmittää joka päivä saunan padassa), sekä eläinten heinänkulutuksessa. Erityisesti pihatossa asuville lampaille heinän runsas saanti talvella on tärkeää, sillä niiden märehtijän ruuansulatus on mitä tehokkain sisäinen lämmöntuottaja, kunhan koneeseen on saatavilla tarpeeksi polttoainetta. Varsin näppärää, joskin oman heinäpellon puute ja heinän huono saatavuus pistää vähän harmittamaan: laadukkaan heinän löytäminen on työn ja tuskan takana, ja surkean heinävuoden vuoksi hinnat ovat pilvissä. Ei auta kuin toivoa tälle vuodelle parempia heinäntekokelejä ja haaveilla muutaman kuukauden päässä häämöttävästä laidunkaudesta.

Puulämmityksen varassa olevan talon kanssa kylmenevät säät tarkoittavat luonnollisesti sitä, että olemme jälleen naimisissa puuhellan kanssa. Vaikka lämmitysrumba on sitovaa, tykkään puuhellani parissa touhuilusta hirveästi: tölli ei lämpiä kiireellä tai hötkyillen, vaan sille täytyy antaa oma aikansa. Hellan lämmittely käy verkkaiduutensa vuoksi lähes meditoinnista, eikä mikään ilmalämpöpumppu tai patteri pysty vetämään vertoja sen hohkaamalle, pehmoiselle lämmölle.
Harras toiveeni olisi saada myös olohuoneen puolelle pieni tulisija. Olohuoneessa olisi valmis paikka ja sopiva tila pienelle, sievälle kamiinalle, mutta harmi kyllä lattia ei todennäköisesti kestäisi pienenkään tulisijan painoa. Juuri kamiinan mentävältä kohdalta on nimittäin lattiaa kannatteleva lattianiska (vai mikäkö se oikea nimitys kyseiselle rakennuspalikalle on) lipsahtanut paikoiltaan ja tämän vuoksi lattia on ilman painoakin painunut pahasti notkolle. Puuhella saa siis pöhöttää kahta huonetta lämmittäen siihen asti, kunnes pääsemme remontissa etenemään olohuoneeseen asti ja pääsemme käsiksi olohuoneen lattiarakenteiden ongelmakohtiin.


Haluan vielä kertaalleen kiittää teitä kaikkia raskausuutisistamme onnitelleita. Ensimmäinen raskauskolmannes tosiaan meni, kuten todettua tuli, järkyttävän väsymyksen ja pahoinvoinnin kourissa, mutta varovasti uskallan jo tuuletella riemusta, että olot alkavat pikkuhiljaa olla nyt paranemaan päin. Venlaa odottaessani en koskaan päässyt oikein kunnolla nauttimaan raskaudesta, sillä ympärivuorokautinen pahoinvointi ja pöntön halailu kesti pitkälle yli puolen välin. Pahan olon helpottaessa kärvistelin loppuajan välillä todella kivuliaiden ennenaikaisten supistusten kanssa. Olen siis odottanut kuin kuuta nousevaa, että tällä toisella ja varmasti viimeisellä (!!!) kierroksella saisin vaivoilta vähän siimaa ja saisin hiukan naatiskella siitä myyttisestä odotuksen ihanuudesta ja raskausajan hehkusta. Siitä kun niin kovasti puhutaan, mutta empiirisiin havaintoihini nojaten olen skeptinen enkä usko, ennen kuin näen ja koen. Mutta niin tai näin, onnemme kukkuloilla olemme joka tapauksessa.

Nyt olisi ehkä paikallaan kirjoittaa yhteenvetopostaus vuodesta 2017 ja tarinoida maalailevin sanankääntein siitä, mitä vuosi antoi tullessaan minulle ja pikkuiselle perheellemme. Nyt tuntuu kumminkin siltä, että kun koitan palautella mieleeni kulunutta vuotta, pääkopassani riehuu vain sellainen hullunkiilto silmissään virnuileva leluapina, joka hakkaa lautasia yhteen.

Jääkööt siis menneen vuoden muistelot tältä erää.

Jäljistä päätellen hurja määrä kaikenlaista vipeltäjää oli seikkaillut Nuorajärven jäällä

Vaikka eletään vasta vuoden 2018 ensimmäistä päivää, tiedän jo nyt, että tästä vuodesta on tulossa perheellemme yksi tärkeimmistä vuosista. Sellainen vuosi, jonka muistamme aina. Ensi kesänä saamme nimittäin bändin jatkoksi yhden uuden tyypin lisää. Pikkuihmisen olisi näillä näkymin määrä syntyä heinäkuussa. Ihan alkupään raskausviikoilla kävimme varhaisultrassa varmistamassa, että mahassani ylipäätään on joku, ja olihan siellä. Huomenna suuntaamme ensimmäiseen neuvolan ultraan, jossa virallinen laskettu aika sitten varmistuu.

Ensimmäisen raskauskolmanneksen olen lähinnä taistellut pysyäkseni hereillä ja kroonisen kestoväsymyksen ohella olen voinut melko huonosti. Toivon, että toinen kolmannes toisi hiukan helpotusta olotilaan ja saisin sen myötä kammettua itseni zombimoodista takaisin elävien kirjoihin.


Huh, tuntuupa helpottavalta saada kakistettua ulos täälläkin vihdoin todellinen syy sille, miksi blogi on painanut puolitehoilla syksystä saakka. Vaikka blogini toimiikin ihan täysin harrastuspohjalta eikä kenenkään elämä varmastikaan hetkahda suuntaan taikka toiseen hiljaisemmasta postaustahdista, olen ollut kiukkuinen itselleni siitä, että olen antanut tämän rakkaan harrastuksen, pikkuisen ajatuspurkamoni, lipsua hunningolle. Paussin aikana olen kuitenkin saanut myös tilaa tuulettaa ajatuksiani blogin suhteen ja miettiä, mitä haluaisin sitä kirjoittamalla tarjota ja tavoitella, ja miksi ylipäätään haluan blogia kirjoittaa.

Näiden ajatusten purkaminen on jo oma postauksen aiheensa, joten palatkaamme asian äärelle pian uudestaan. Yleensä en tee uuden vuoden lupauksia, mutta nyt ajattelin heittäytyä höveliksi ja luvata jotain: Lupaan, että Kesärannan tölli -blogi porskuttaa vuonna 2018 eteen päin uudenlaisella panostuksella ja innolla!