Välipäivien välitila. Sellaista meidän töllillä nyt eletään. Joulunviettomme sujui aatonaatosta alkaen pitkin Pirkanmaata sukulaisilla suhatessa ja päättyi vasta Tapanin iltana. Sain henkisen ähkyn ja krapulan, josta olen vieläkin toipumisvaiheessa.

Päätin jo, että ensi vuonna on kaikki toisin: ilmoitan hyvissä ajoin perheelle ja sukulaisille, että meidän automme ei liiku pihasta minnekään ja kaikki tietävät mistä meidät löytää, jos ikävä yllättää. Saa taas nähdä, kuinka todellisuudessa käy. Onneksi jouluun on taas kokonainen vuosi aikaa.

Meneväisen joulun vastapainoksi on tuntunut hyvältä olla taas kotona, täällä metsän hiljaisuudessa. Olen haahuillut ulkona ja viettänyt aikaa eläinten kanssa. Lampaiden rapsuttelu, kanojen seurailu ja lintulaudan tarkkailu tuntuu olevan parasta terapiaa ylikuormittuneelle mielelle.



Vuoden ollessa loppusuoralla tuntuu, että rauhoittumista täytyy opetella oikeastaan koko kuluneen vuoden edestä. Koko vuoden olemme pohottaneet jatkuvasti sata lasissa tuhannen erinäisen projektin kanssa. Sekä odotettuja että odottamattomia käänteitä on putkahdellut eteemme sieltä täältä, emmekä ole oikein missään vaiheessa osanneet kunnolla rauhoittua ja pysähtyä.

Luin ennen joulua kaksi aivan loistavaa kirjaa, Kaarina Davisin Irti oravanpyörästä sekä Toisinnäkijän päiväkirjan. Nyt olen selaillut uudestaan Toisinnäkijän päiväkirjaa kerraten siitä suosikkikohtiani. Allekirjoitan täysin Kaarinan ajatuksen siitä, kuinka helposti ja salakavalasti oravanpyörä uhkaa imaista ihmisen mukaansa. Sellaisenkin, joka jo jossain määrin kuvittelee päässeensä moisesta irti.

Jos 2018 oli vauhdissaan armoton suurten muutosten ja mullistusten vuosi, olkoon 2019 pyhitetty pysähtymiselle, intuition kuuntelemiselle ja rauhoittumisen jalon taidon opettelulle.





Moni asia, joita olen menneen vuoden aikana hermoillut ja pingottanut, tuntuu sutviutuvan itsekseen saatuaan tarvitsemaansa aikaa. Aikaa, jota holtittomasti poukkoilevan mielen on välillä hankala taipua antamaan. Omavaraisuuteen ja farmin rakennukseen liittyvistä projekteista stressasin kuukausitolkulla esimerkiksi maakellarin remontointia ja tontin aitaamista. Näiden operointi olisi vaatinut paljon materiaaleja, joita meillä ei ollut ja joiden ostamiseen meillä ei ollut varaa. Aloin hermoilla projektien seisomista ja soimata itseäni saamattomuudesta.

Lakattuani pingottamasta aitoja ja kellarin ovia ja todettuani, ettei maailmamme kaadu siihen, vaikkeivat ne tämän vuoden puolella valmistuisikaan, ratkesi materiaaliongelmamme ajan myötä omalla painollaan. Meille tarjoutui mahdollisuus hakea rakennustyömailta ylijäämää puutavaraa, joka olisi muuten matkannut kaatopaikalle. Rakennustyömaiden hukkapuumäärät ovat järkyttävän isoja, joten jos olisin hosunut, olisi valtava määrä käyttökelpoista puutavaraa päätynyt hävitykseen ja olisin käyttänyt vähätkin pennosemme uuden puun ostoon. Nyt saamme valtavan määrän hukkapuuta hyötykäyttöön. Tämä oli jälleen arvokas oppitunti siitä, että kun höllää nutturaa ja lopettaa pingottamisen, asiat voivat järjestyä moneltakin kantilta parhain päin.

Samojen asioiden äärellä olen ollut myös oman yritykseni suhteen. Kuten ehkä muistatte, kerroin kesällä perustaneeni pienen yrityksen. Olin toiminimeä perustaessani viimeisilläni raskaana, joten alun alkaenkin ajattelin, että aloitan rauhallisesti. Pääkoppani on kuitenkin käynyt niin ylikierroksilla, että podin jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, etten äitiyslomani aikana ehtinyt puuhastelemaan yrityksen parissa, kun vauva, muu perherumba ja farmin arki söivät aikaani ja jaksamistani.

Nyt huomaan, että myös tämän asian suhteen aika on tehnyt suotuisan tehtävänsä. Sen verran itseäni tunnen, että ulkoinen paine ja mitä muut minusta ajattelevat -ajattelu ovat kohdallani äärimmäisen lyhytkantoisia motivaattoreita. Koko ajatus oman pienen puulaakin perustamisesta lähti liikkeelle siitä, etten tahdo tehdä asioita tulosta tahkotakseni, vaan koko idea virisi intohimosta ja rakastamieni asioiden tekemisestä sydän edellä. Jos olisin alkanut puskea toiminimeni kanssa eteen päin hampaat irvessä, olisin mennyt heti alussa pahasti metsään. Annettuani ajatuksilleni aikaa olen saanut valtavasti uusia ideoita ja visioita, miten haluan lähteä hommaa toteuttamaan.

Kerron Villifarmin kuulumisista pian lisää, kunhan saan vielä muutamia juttuja hiottua ja viimeisteltyä. Lupaan, että te, rakkaat blogin lukijat, olette ensimmäisiä, joille palaan näistä uusista tuulista kertomaan!




Vuosi 2018 oli monella tapaa todella rankka ja täynnä mullistuksia. Kunnon ääripäiden vuosi, voisin sanoa. Ylivoimaisesti suurin ja hienoin asia oli tietysti kuopuksemme syntymä ja se, että perheemme on tämän suuren muutoksen myötä nyt kokonainen.

Saimme myös farmilla paljon asioita aikaan. Olemme joutuneet kuitenkin pohtimaan paljon, minkä kustannuksella olemme nämä aikaansaannokset saavuttaneet. Voimavarat ovat olleet välillä äärirajoilla, ja sen lisäksi meille on tapahtunut paljon yhtä sun toista sellaista, mikä on verottanut jaksamista entisestään. Näitä asioita en ole avannut blogissa sen enempää, ja jokainen varmasti ymmärtää, ettei internetin ihmeellinen maailma ole paikka retostella asioita, jotka koskettavat itseni lisäksi myös läheisiäni ja henkilökohtaista elämäämme. Mutta kuten aiemmin blogissa pohdin, näistä negatiivisistakin sattumuksista ja käänteistä voi aina löytää jotain hyvää. Omalla kohdallamme nämä epäonniset sattumukset ovat johtaneet ainakin siihen, että meillä on nyt entistä enemmän intoa ja paloa ryhtyä toteuttamaan haaveitamme omavaraisemmasta ja riippumattomammasta elämästä.

2018 on ollut minulle myös opettavaisin vuosi naismuistiin. Se on opettanut minut kuuntelemaan, siis todella kuuntelemaan, niin itseäni kuin läheisiäni. Se on myös valottanut, minkälaista elämää haluan elää, ja mitä minun tulisi tehdä, jotta voisin tavoitteeni saavuttaa. Omien menneisyyden mörköjen kohtaaminen ja itsensä peiliin katsominen tekee kipeää, mutta se on myös puhdistavaa. Olen havahtunut siihen tosiseikkaan, että minua aiemmin jarruttaneet ja pahaa oloa aiheuttaneet asiat ovat kummunneet omista, pinttyneistä ajatusmalleistani, joihin olen jumittunut. Ah, kuinka vapauttavaa onkaan ollut ymmärtää, että riittämättömyyden tunteet ja muu päässäni pyörivä kuona on vain oman mieleni tuotosta, eivät absoluuttisia totuuksia.

Hups, lipsahtipas tämä korkealentoiseksi... Yritän tässä sopertaa, että kiitos vain vuosi 2018, otit paljon ja annoit paljon. Ravistelit hereille ja opetit valtavasti, mutta olen onnellinen, että menit vihdoin menojasi. Tulevana vuonna en aio paahtaa leukaperät kireinä nopeat lasit silmillä. Aion ottaa onkeeni ja kun tuntuu siltä, että rattaat alkavat raksuttaa liian vauhdikkaasti, pysäytän ne, ennen kuin savu alkaa nousta. Rauhoitun ja kuuntelen, mitä sydämellä on sanottavanaan.







Aiheeseen liittyen lue myös:

Rannalle karanneen introvertin ajatuksia itseensä uskomisesta
Elämäntaparemontoijan synninpäästö
Villi-ihmisen pohdintoja muutoksen avaamista mahdollisuuksista

Tervehdys täältä tahattomasti blogitaukoilleelta Teiskon kirjeenvaihtajaltanne! Facebookissa blogia seuraavat jo tietävätkin, että kannettavaa tietokonettani kohtasi onnettomuus. Viime viikonloppuna nukkumaanmenosta kiukutteleva esikoinen murjaisi siitä näytön säpäleiksi porkkanalla. Jep, näköjään sekin on mahdollista.

Venla söi porkkanaa vielä iltapalaksi lastenohjelmia läppäristä katsellessaan. Kun komento hammaspesulle kävi, paukautti piltti läppärin kannen kiinni kiukuspäissään ihan kohtuullisella voimalla - ja tottakai se pirun porkkana oli siellä kannen välissä. Kansi ei tietenkään mennyt porkkanan takia kiinni, ja ennen kuin ehdimme parkaista isännän kanssa yhteen ääneen eiiiiii, katsoi lapsi parhaaksi rojahtaa koko painollaan kannen päälle. Tulisieluinen uhmaikäisemme kun on sellaista sorttia, että jos hän jotain päättää tehdä ja se ei suosiolla onnistu, niin sitten tehdään väkisin.

Emme osanneet kuin tuijottaa ilmeettöminä hajonnutta näyttöä, jonka alakulmassa komeili musta, porkkanan muotoinen painauma. Venla kuitenkin totesi perus positiiviseen sävyyn, että ei hätää isi ja äiti, mehän voimme ostaa uuden koneen!

Onneksi aparaatista meni kuin menikin hajalle vain näyttö, ja tehokkaan ja ripeän tietokonekorjaamon käsittelyssä kuntoon laittamiseen kului vain päivä. Päivä, jonka aikana ehdin muutamaan otteeseen hakata päätäni seinään siitä hyvästä, että miksi, oi miksi minä onneton suhari en ole vielä tähänkään päivään mennessä varmuuskopioinut koneella säilyttämiäni valokuvia, vaikka tiedän, etteivät tuollaiset vahingot koskaan tule kello kaulassa. Ja niitähän tulee, siis vahinkoja, kun talossa elää kaksi toimeliasta mukulaa ja kolme hösseliä koiraa.




Elämäni kanafarmina on tarjoillut viime päivinä jälleen vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ennen kun maahan satoi edes mainittavaa lumikerrosta, tykkäsi Jaakoppi-kukko viedä frouvalaumansa päivittäin kävelylle pikku pakkasista huolimatta. No, se heille suotakoon, onhan edessä pitkä ja pimeä talvi neljän seinän sisällä.

Eräs päivä kävin normaalisti avaamassa seurueelle kanalan oven, jotta Kanatuisen herrasväki pääsisi hämärän tullen pujahtamaan orsilleen yöpuulle. Illalla talsin eläinten hoitokierroksella sulkemaan kanalan ovea ja sammuttamaan valoja, kun hoksasin kaksi kanaa, Bielan ja Böönan, kökkimästä kyyryssä lampolan oven edessä. Kanalassa orsilla ei nököttänyt ketään, vain Nilkku-Hillevi kyhjötti munintapesässä, missäs muissakaan puuhissa kuin hautomassa tyhjää pesää.

Nostin ulkona värjöttelevät kanat sisälle ja aloin pälyillä pimeällä pihamaalla, missä loppu porukka mahtoi pööpöillä. Ensimmäinen veikkaukseni osui heti oikeaan: sekä Jaakoppi että muijat olivat kivunneet ylös terijoensalavaan, jossa ne tapaavat nukkua usein kesäisin yönsä. Vaan milläs järjestät kolme kanaa ja kukon muutaman metrin korkeudelta puusta säkkipimeässä takaisin lämpimään kanalaan?

Jostain kumman syystä olen joutunut kiipeilemään eläinten vuoksi keskivertoaikuista useammin puihin vuosien varrella, joten omaan siinä jo ihan mukiinmenevät taidot. Ollessani jäsenkorjaajakoulutuksessa opettajamme kertoi, kuinka nykyihmisen monet vaivat juontavat juurensa siihen, että istumme päivät pääksytysten, vaikka ihmisen kuuluisi kyykkiä, loikkia, juosta ja, kyllä, kiipeillä puissa hedelmien (tai tässä tapauksessa kanojen) perässä. Tiedä siitä sitten, onko puuhun kiipeäminen hyisissä, pimeissä oloissa ympäriinsä sinkoilevia kanoja jahdaten paksuissa vaatteissa ja epätarkoituksenmukaisissa jalkineissa terveydelle enemmin uhka kuin mahdollisuus...

Mutta siellä kiikuin, kahden ja puolen metrin korkeudella salavassa ja hemputin oksaa allani, kun en muutakaan siihen hätään keksinyt. Ensimmäisenä ähellystäni säikähti Jaakoppi. Kukko lennähti kuin Naton ohjus kukkapenkkiin, josta se otti jalat alleen ja juoksi suoraan kanalan ovelle. Ja ei, tietenkään se ei suunnannut siitä toivottuun osoitteeseen, vaan kirmasi kiekuen vastakkaiseen suuntaan mäkeä alas sysipimeään rantapöpelikköön sellaista kyytiä, että voin kuvitella, ettei edes sen Intian viidakossa tiikeriä pakeneva esi-isä kykene moiseen suoritukseen. Belsebuub-kana teki hallitun laskeutumisen aidan kupeeseen ja pinkoi lammastarhan läpi metsikköön ja minä perässä. Ehdin jo huolestua kanan vipeltäessä yhä syvemmälle pöpelikköön, mutta yht'äkkiä se tekikin U-käännöksen ja suunnisti suoraan kanalalle ja loikkasi ovesta sisään. Mustan hämäläiskanan löysin nököttämästä orpona kompostin laidalta ja Blanca-kanan koppasin kainalooni lampolasta.

Enää Jaakoppi oli mieron tiellä. Naarasin rantakuusikossa puolisen tuntia, mutten nähnyt kukon mokomasta vilaustakaan. Yöksi oli luvattu tuulta ja lumisadetta, mutta pitkän etsinnän jälkeen minun oli pakko luovuttaa ja luottaa siihen, että jos minä en onnistunut maastoutujamestaria löytämään, niin ei siinä onnistuisi kettukaan.

Aamulla heräsin pontevaan kiekaisuun ja näin ikkunasta, kuinka Jaakoppi pyöri kanalan edessä kuin emopöllö, jolta on pesä hukassa. Vedin villapompan päälle ja hölkkäsin avaamaan pöllähtäneen näköiselle kukolle oven, joka mulkoili minua kuin pohtien, kuinka nykyään on niin himskatin hankalaa löytää kunnollista henkilökuntaa.

Reissunsa jälkeen Jaakoppi on viettänyt päivänsä visusti sisätiloissa, vaikka muu kanalan väki onkin käynyt vielä ulkona verryttelemässä koipiaan. Ihan ymmärrettävää, voisin kuvitella itsekin viihtyväni hyvin sisällä, jos olisin viettänyt yön tuulessa ja tuiskussa kettujen ja supikoirien suupalaksi joutumista jännittäen.




Nyt taivaalta on tupruttanut päivittäin hiljalleen lunta ja maa on valkoinen. Eilen sain seurata haltioituneena, kuinka kolme metsäkaurista käveli jonossa kotitietämme pitkin. Ne pysähtyivät pitämään pitkän tuijotuskilpailun vuohiemme kanssa, jonka päätteeksi ne loikkasivat ojan yli koivikkoon ja loikkivat sitten ketterästi metsään. En voi lakata ihmettelemästä, kuinka sulavasti ja äänettömästi ne kykenevätkään kirmaamaan tuolla talventörröttäjien lomassa ja hyppimään epätasaisessa maastossa kaatuneiden puunrunkojen yli. En osaa edes pukea sanoiksi, kuinka onnekkaaksi itseni koen, kun saan seurata metsän eläinten elämää aivan kotipihallamme. Toivokaamme kuitenkin, että Kanatuisen herrasväen yölliset seikkailut jäävät tällä erää tähän, jotteivat päädy metsän eläinten jouluateriaksi.

Joulumieleni on ollut tänä vuonna mystisesti hukan teillä. Pääni pursuilee erilaisia ideoita ja ajatuksia. Aina kun näin käy, minun on pakko ryhtyä toteuttamaan visioitani lähes maanisella vimmalla. Kaikkea. Yhtä aikaa.

Sinkoilen höyrypäisenä paikasta toiseen ja ajatukseni vilistävät tuhatta ja sataa. Mieli ei rauhoitu, ei kauniisti pyytämällä eikä topakasti käskemälläkään. Otollisissa olosuhteissa rakastan tuota olotilaa, sillä silloin olen luovimmillani ja aikaansaavimmillani.

Nyt haluaisin kuitenkin, hitto vieköön, jo rauhoittua ja virittäytyä joulumoodiin. Määräsinkin mielivaltaisesti, että lopetan höntyilyn ja pistän kaikki projektini jäähylle. Jos saan hyvän idean, en säntää toteuttamaan sitä, vaan kirjoitan ajatuksen muistiin ja palaan siihen myöhemmin. Tästä tapaniin saakka julistan joulurauhan, virittelen kotia ja itseäni tunnelmaan, katson hömppäleffoja ja hengitän syvään. Antti aloittaa joulusta kolmen viikon ansaitun loman, jonka buukkasinkin itselleni saman tien "työlomaksi". Toisin sanoen, isäntä saa touhuta ipanoiden kanssa lomajuttuja, kun minä saan keskittyä töihin ja ylös kirjattujen visioideni purkamiseen.

Lusitaan nyt tämä joulu kuitenkin ensin alta pois.




Joulun tunnelma on tullut minulle aina pienistä jutuista. En ole stressaaja tai hössöttäjä, vaan tykkään luoda kotiin joulun tuntua ennemmin siivoamalla nurkat kotoisiksi ja sytyttelemällä paljon kynttilöitä. Koristeita en liioin ripustele, sillä olen äärimmäisen laiska keräämään niitä pois. Jouluvaloja olen laittanut ulkosalle, mutta niillä on myös käytännöllinen puolensa. Etenkin maan ollessa vielä musta täällä on niin kertakaikkisen säkkipimeää, että pienikin valon pilkahdus vähentää omiin jalkoihin kompurointia huomattavasti.

Emme juuri pidä perinteisistä jouluruuista. Ostan kotiin yleensä pienen kinkun, mutta vain, jos löydän luomun vapaan possun kinkun. Tänä vuonna hankimme sen jo hyvissä ajoin pakkaseen. Lisäksi minulla ja pikkuveljelläni on outo, lapsuudestamme juurensa juontava päähänpinttymä siitä, että joulu ei ole joulu ilman uuniperunoita ja tuorejuustotäytettä. Näillä eväillä yleensä pärjäämme joulun yli mainiosti. Antti ei syö jouluruokia riisipuuroa lukuun ottamatta lainkaan, joten senkään suhteen ei tarvitse stressata. Hänen joulun perinneherkkunsa ovat makkaraperunat. Joulupöydässä tyyli on meillä siis aika vapaa.

Aikuisväen kanssa olemme sopineet, ettemme hommaile toisillemme lahjoja. Näin ei tarvitse hankkia turhaa roinaa ihmisille, joilla on jo kaikkea tarvittavaa, ja iso osa joulustressistäkin unohtuu kun kenenkään ei tarvitse kyntää jouluostoksilla adventtisohjossa. Lapsille tilasin lahjat jo hyvissä ajoin netin kautta. Myös heidän lahjavalinnoissaan yritämme pitää turhan krääsän ja erityisesti muovisen roinan minimissään. Panostamme määrän sijasta laatuun: luonnonmateriaaleihin ja mahdollisuuksien mukaan lähellä tuotettuihin, kestäviin leluihin ja vaatteisiin.

Kuusen koristelua viime vuodelta.

Tärkein ja rakkain jouluperinteemme on se, kun Espanjassa asuva pikkuveljeni saapuu luoksemme joulun viettoon. Olemme aina olleet veljeni kanssa läheisiä, mutta hän on asunut jo vuosia milloin missäkin päin maailmaa. Joulut ovatkin meille niitä harvoja kertoja vuodessa, kun saamme viettää yhdessä aikaa. Venlalle eno on tavattoman rakas, ja pikkuveljelle nämä meidän kaksi naperoa ovat maailman tärkeimpiä. Rennossa yhdessäolossa ja kiireettömyydessä piileekin se meidän joulujen salaisuus.

Pikkuveljen on määrä saapua Suomeen ensi maanantaina. Viimeistään silloin voimme lähteä yksissä tuumin joulumieltä metsästämään, ellei se päätä ilmestyä jostain omine nokkineen ennen sitä.

Vanhojen, myyttisten tarinoiden mukaan sekä korpit että närhet ovat olleet kuoleman enteitä. Tiedä siitä sitten, itse olen aina kokenut syvää ihastusta ja kiintymystä erilaisiin varislintuihin ja mielikuvani niistä ovat kaikkea muuta, kuin pahaenteisiä. Tai ehkä olen vain sellainen kummitus itsekin, etten kamalasti kalman ennusmerkeistä hätkähtele.

Erityisesti viimeaikaisten tapahtumien varjolla, tuota punaruskeaa tuhisevaa kekoa ajatellen, toivoisin kuitenkin nyt enemmän kuin koskaan, että linnut ovat vain lintuja.

Emme saaneet optimistisesta asenteesta huolimatta talvivalmistelujamme tehtyä kekriin mennessä, joten viimeiset päivät ennen pakkasten tuloa olivat täynnä haipakkaa. Päätimme, että lampaiden tarhan pohja olisi sittenkin viisainta putsata vanhoista heinistä nyt syksyllä, jotta saisimme ison urakan pois muutenkin täyteen tuupatulta kevään työlistalta. Se nakki napsahti Antille, sillä hän A) osaa ajaa Avantia ja B) ei koe jokaisella hengenvedolla pakottavaa tarvetta niistää. Isäntä onkin painanut pitkää päivää suunnattuaan aina täyden työpäivän jälkeen vielä farmin töiden kimppuun, kun itse olen keskittynyt lähinnä pakollisiin ruokinta- ja vesienkantokierroksiin ja hoitamaan köhäisiä pikku potilaita sisätiloissa.

Nämä marraskuun lyhyet, synkeät päivät kieltämättä tarjoilevat aika häikäilemättömästi nurjempaa puolta siitä, mitä tällainen elämäntapa tuo tullessaan. Aina silloin tällöin, kun kuulen tai luen jonkun haaveilevan maalaiselämästä vanhassa torpassa luonnon keskellä eläimiä hoivaten, saapuu siihen ennen pitkää joku kehottamaan, että kannattaisi ottaa ruusunpunaiset lasit pois silmiltä ja miettimään asioita realistisesti.

No, totta toki toinen puoli. Olen kuitenkin huomannut tässä parin vuoden aikana kääntäväni tuota neuvoa yhä hanakammin päälaelleen. Ruusunpunaisista kakkuloista on tullut ennemminkin luottoasuste, jotka nykäisen nenälleni aina, kun arkisen aherruksen "realiteetit" uhkaavat painaa päälle.

Tom Hodgkinson kertoo kirjassaan Vapauden ylistys erään ilahduttavan esimerkin aiheesta. Hän kirjoittaa:








Marraskuun mukanaan tuoma alakulo on onneksi helpottanut hiukan ilmojen kylmettyä. Kuulas, raikas ilma ja maata verhoava kuura saavat maiseman näyttämään valoisammalta. Kotijärvikin on saanut ohuen jääpeitteen.

Pimeys tulee päivä päivältä aikaisemmin. Tänne pökköperälle eivät katuvalot paljoa kajastele, mutta yllättävän hyvin sitä ihminen tottuu elämään muina menninkäisinä jatkuvassa hämäryydessäkin. Eilen tölliä lämmittäessäni polttopuut loppuivat, ja minun oli lähdettävä vajalle hakemaan puukoppaan täydennystä. Unohdin otsalampun, mutta mitä minä sillä, onhan vajassa valot. Vajan lamppu sanoi kuitenkin katkaisijaa kääntäessäni vaimeasti poks, ja minua laiskotti liikaa palatakseni otsalamppua hakemaan. Vajassa oli pimeää kuin mörön perseessä, ja hapuilin polttopuupinoa sokkona törmäillen seiniin ja kompastellen sytykekoreihin niin, että ryske vain kuului. Mietin, miltä touhuni mahtaisi näyttää, jos joku huolestunut ohikulkija (ikään kuin täällä sellaisia muka olisi) kuulisi aiheuttamani rytinän ja tulisi valon kanssa vajaan katsomaan, onko kaikki hyvin. Ajatus alkoi naurattaa minua ihan suunnattomasti. Lopulta sain kuin sainkin kahmittua koppani täyteen polttopuita ja hiipparoin takaisin töllille ollen jälleen kiitollinen siitä, ettei meillä ole vakituisia lähinaapureita. Olisi tässä touhussa nimittäin taas ihmeteltävää: siellä se naapurin hullu muija taas menee, pyörii säkkipimeässä vajassa törmäillen seiniin ja nauraa räkättäen itsekseen.

Loppuun kerrottakoon vielä farmiamme kohdanneesta iloisesta perhetapahtumasta. Silkkikanamme Hönö-Hempukka ei tainnut saada memoa, että talvi on tulossa, ja ryhtyi reilu kolme viikkoa sitten hautomapuuhiin. Nyt noista neljästä munasta kuoriutui neljä oikein virkeää tipua!

Jo haudonnan alkuvaiheessa päätin ottaa Hönö-Hempukan kanalasta tallin rauhaan hautomaan, sillä kanalan munintapesissä hautoessaan muilla kanoilla on paha tapa tunkea samaan pesään pyörimään. Usein tämä on johtanut siihen, että haudonnassa olevat munat rikkoutuvat tai tippuvat yli laidan teutaroivien kanojen kiistellessä pesästä.

Koska olemme joutuneet tekemään vuohien vuoksi pieniä karsinajärjestelyjä tallissa, oli uunituoreen kanaperheen sijoittelu hieman ongelmallista. Antti kuitenkin ratkaisi ongelman ja nikkaroi pupukarsinan kulmaukseen lokoisan pikku tipulan! Tipulan päälle viriteltiin lämpölamppu, jotteivat kylmälle arat untuvikot pääsisi vahingossakaan palelemaan.

Daltonit

Emon opastuksella opetellaan jo syömään

Voiko tästä mennä enää söpömmäksi, kysyn vaan.

Tipula

Entä miten arki on lähtenyt sujumaan, kun menossa mukana häärii nyt taaperon, eläinten ja farminhoidon lisäksi myös nelikuinen vauvaihminen?



No, ihan hyvin. Rutiinit täytyi tietysti viilata täysin uuteen uskoon vauvan myötä, ja alussa viilaamista riitti.

Lähtökohdat olivat siinä mielessä suotuisat, että sekä esikoinen että eläimet suhtautuivat vauvaan heti alusta alkaen oikein hyvin. Isosisko Venlan uhmaikä tosin nousi kertalaakista uusiin sfääreihin, mutta mustat sukat eivät ole onneksi vaikuttaneet siihen, miten Venla suhtautuu vauvaan. Isosisko hoitaa vauvaa mielellään, juttelee tälle mukavia ja lohduttaa, mikäli Eevillä tulee suru puseroon. Usein hän myös toteaa, että "Eevi on minun parhakkain kaveri".

Vauvan esittelystä kissoille en osannut alun alkaenkaan olla huolissani, ne kun suhtautuvat aika rennolla meiningillä kaikkeen ja hakeutuvat vähin äänin omiin oloihinsa aina, mikäli meno ei miellytä. Koirien sopeutuminen sen sijaan pohditutti etukäteen, mutta eipä niiden maailma tuntunut uudesta ihmisperheenjäsenestä kauheasti mullistuvan. Ehkäpä pieni vauva tuntui vauhdikkaaseen taaperoon tottuneiden hauvojen mittapuulla varsin harmittomalta. Toisaalta vaikutti myös siltä, että ne osasivat jopa odottaa pienen ihmisen ilmaantumisesta tämän sekalaisen "laumamme" jatkoksi.

Koska Eevi ei nukahtanut päiväunilleen ensimmäisinä kuukausinaan juuri muualle kuin syliin (ja heräsi heti, jos yritin laskea häntä käsistäni toisaalle nukkumaan), oli kantoliina alkuaikojemme pelastus. Marsupi-merkkinen neliökantoliina toimi hyvin kesähelteilläkin, sillä se on kevyt, ohut ja hengittävä, ja sen lisäksi tällaisen tottumattoman tumpelonkin oli helppo asentaa vauva liinan kyytiin ilman ylimääräisiä apukäsiä. Kyseinen liina on vilahdellut ainakin tällä videolla ja loppukesän metsäretkestämme kertovassa postauksessa.

Kolmen-neljän kuukauden iässä Eevi innostui onneksi myös vaunupäikkäreistä. Vaikka neliöliina olikin näppärä hätäapu, jonka avulla sain päivittäiset työt tehtyä ankarimmankin sylittelyvaiheen aikana, sujuvat hommat kieltämättä ketterämmin kun vauva ei roiku kaiken aikaa tiellä eturepussa.

Vaunuihin oppimisen myötä myös päiväuniaikoihin on tullut selkeämpi rytmi, mikä taas helpottaa vietävästi farmin arjen pyöritystä. On ihanaa, kun saatan tehdä työni rauhassa, ja voin jopa suunnitella päivän kulkua Eevin päiväuniaikojen puitteissa etukäteen. Pienen vauvan kanssa tulee toki aina välillä muuttujia matkaan, mutta on kiva, kun ainakin pääpiirteittäin jotain pystyy tekemään juoksematta jatkuvasti jäniksen selässä. Samalla herää toivo siitä, että vauva tosiaankin kasvaa kaiken aikaa, ja pian hektisin vaihe helpottaa. Tai no, ei helpota. Muuttaa vain muotoaan.




Noin, siinä hiukan kuulumisia täältä meidän perheen vauvanurkkauksesta! Huomenna esikoinen lähtee mummalaan yökyläilemään, joten pistämme isännän kanssa hösseliksi ja yritämme keskittyä remonttihommiin ja sellaisiin farmin töihin, jotka sujuvat hieman joutuisammin ilman 2,5-vuotiasta apulaista. Kaksi lammastakin on vielä kerimättä, ja projekti olisi tarkoitus viedä huomenna maaliin saakka, jotta pääsen pakkaamaan loputkin villat kehräämölle lähetettävää kuormaa varten!

Olen optimistisesti odotellut kuivempia säitä hoitaakseni syksyn kerintäurakat loppuun saakka, mutta kymmenen päivän sääennuste ei anna piirunkaan vertaa toivoa siitä, että sumutihku ja ilmassa vellova kosteus hellittäisi. Koska lampaamme asuvat pihatossa ja valitsevat viettää suuren osan ajastaan ulkona, ehtivät villat suttaantua ja kuraantua. Niinpä olen nöyrtynyt marraskuisen märkyyden edessä ja ottanut kerintäsakset kauniiseen käteen.

Eilen parturointiaika koitti vaalealle suomenlammas Bambille. En ymmärrä tuon taivaallista lampaanvillan laatuluokituksista, mutta omiin hyppysiini Bambin villa on aivan ihastuttavaa: se on kuohkeaa, kiiltävää ja täynnä pientä, tiheää kiharaa, aivan kuin joku olisi käsitellyt lampaan kauttaaltaan pikkuruisella kreppiraudalla.

Kosteat kelit olivat kuitenkin jo tehneet tehtävänsä, ja villaan oli jo ehtinyt tarttua jonkin verran kuraa. Niinpä katsoin parhaaksi hieman huuhtaista kerinnän tuotoksia ja tarkastella sitten, minkälaiseen jatkojalostukseen villat soveltuvat. Laitoin villat isoon saaviin ja laskin päälle varoen reilusti haaleaa vettä. Jätin villat yöksi likoamaan kylpyhuoneeseen. Illalla Antti ja esikoinen huusivat hammaspesulla kuorossa, että täällä haisee lammas!

Nyt aamulla vauvan torkahtaessa tuumasin, että laitanpa lokoisasti lionneet villat kuivumaan samalla, kun särvin aamukahviani. Aloitan päivän työt kuin kelpo artesaani ikään, siemaillen virkistävää sumppia ilves-mukistani pehmitellen samalla töissä parkkiintuneita kätösiäni annoksella lampaanvillan hoitavaa lanoliinia.

Juupajuu. Yrittäessäni epätoivoisesti lirutella likaista huljuvettä lähes itseni kokoisesta saavista kipeine selkineni, kippasi koko paska (pardon my French) suihkun lattialle. Läimäisin suihkunurkkauksen oven kiinni ja toivoin, että tiiviste pitäisi kuraveden suihkukopin puolella. No ei pitänyt. Huljuvesi pulputti iloisesti oven alta ja minä liippasin sitä suihkulastalla hiki päässä. Silmissäni vilisi mitä eläväisimpiä kauhukuvia siitä, kun isäntä palaa viikon viimeiseltä työmaalta kotiin ja valssii ovesta sisään lampaanpapanan hajuiseen vesivahinkoon.

No, loppu hyvin kaikki hyvin. Sain tulvan taltutettua ja tulipa siinä samalla pestyä kylpyhuoneen lattia. Hienoinen eau de sheep shit jäi ilmaan leijumaan, mutta jos Antti kysyy, kerron sen olevan vain autenttisen artesaaniuden tuoksahdusta. Syytän koko jupakasta jälleen ilves-mukia. Pilaamassa meikäläisen aamuja ja astiakaappini feng shuita jo vuodesta 2012.





 Pakolliset hommathan on tietysti hoidettava säällä kuin säällä, mutta muuten ulkona vallitseva synkkyys ja pimeys eivät juuri houkuttele. Venla on ollut reipas apulaiseni eläintenhoitotoimissa, mutta muutoin olemme viettäneet aikaamme tukevasti sohvalla rötväten. Venla on tillittänyt Netflixistä Mashaa ja karhua ja minä olen uppoutunut mitä kiehtovimpaan kirjaan, joka käsittelee yhä tänäkin päivänä jossain määrin voimissaan porskuttavaa noitaperinnettä lounaisessa Englannissa. Eevi-vauva on tietysti lojunut menossa mukana. Hän täytti eilen neljä kuukautta ja on äimistyttävää, kuinka yllättäen tuo pieni, aina aurinkoinen pötkylä päästelee jo erilaisia ääniä, nauraa omille päristelyilleen, riemastuu silmittömästi erilaisista loruista ja lauluista eikä tahtoisi enää millään pysyä aloillaan. Farmin pyörittämisen ja eläinten hoidon vuoksi arkemme on aika toiminnantäyteistä, joten rauhoittuminen ja leppoisa lekottelu sylityksin on ollut ihan tervetullutta.

Eilen kuitenkin päätimme Venlan kanssa, että joku raja se on lojumisellakin. Lähdimme uhmaamaan ikkunasta pilkottavaa harmautta, jätimme Eevin isän kanssa kotiin ihmettelemään ja suuntasimme metsään, kun päivänvaloa oli vielä pieni tovi jäljellä.

Ikkunasta kurkistellessa maisema näyttää harmaalta ja synkältä, mutta kun itsensä saa väännettyä ulkosalle ilman sen kummempia tarkoitusperiä ja vailla kiirettä, on totuus toinen. 2-vuotiaan kanssa ulkoillessa tahti on sen verran verkkainen, että omakin mieli ehtii rauhoittua. Huomion kiinnittyessä yksityiskohtiin sitä huomaa, että luonto on tällaisenaankin oikeastaan todella kaunis. Tasainen ja ilmeetön valo toi uskomattoman kauniilla tavalla esiin talviunilleen valmistautuvan luonnon eri värisävyt.

Jos nenäni eteen lyötäisiin väripaletti ja minua pyydettäisiin maalaamaan taulu lempiväreilläni, taulusta löytyisivät juuri nuo sävyt, joita tämä marraskuinen maisema parhaillaan tarjoilee. Ryömin haltioissani pitkin pusikoita ja valokuvasin innoissani kuolleita kasvinkarahkoita Venlan huudellessa, että äitiii, mitä ihmettä sinä nyt teet. Vastatessani, että kuvaan näitä kauniita värejä, ihmetteli taapero, että missä on värejä, näytä minullekin värejä. 

Metsässä ihmettelimme pienten kuusten oksilla helmeileviä vesipisaroita, valkoisia jäkäliä ja kaatunutta puuta. Venlaa suuri mänty paksuine, ilmaan nousseine juurineen hieman pelotti. Pikkuihminen kuunteli huuli pyöreänä kun kerroin, kuinka puu imee juurillaan maasta vettä ja ravinteita, ja siten kasvaa isoksi ja korkeaksi. Hämärän hiipiessä lähdimme talsimaan kotia kohti. Kävelymatkalla kotiin Venlaa pohditutti, miksi puiden täytyi kaatua. Kerroin, että tämä kyseinen puu oli kaatunut myrskyssä ja olin hiljaa mielessäni kiitollinen siitä, ettei retkemme ollut päätynyt hakkuuaukealle, siinä sitä vasta olisikin ollut selittämistä. Metsästä Venla kantoi kotiin ylpeänä käpyjä, joita hän oli kerännyt pikkuiseen vasuunsa. Kyllä isi nyt hämmästyy, minä näytän isille kaikkia näitä minun käpyjä!

Kotiin päästyämme taapero esitteli ylpeänä käpysaalistaan. Käpysiä piti juosta kilvan ihailemassa pitkin iltaa koko perheen voimin. Kun lupasin, että voimme kuivattaa kävyt uunissa ja tehdä niistä joulukoristeita, pienen ihmisen silmät kirkastuivat entisestään.

Laitoin kävyt uuniritilälle leivinpaperin päälle, ja nyt ne paistuvat parhaillaan noin 90-asteisen uunin lämmössä. Antin palatessa töistä töllissä tuoksahtaa vahvasti lampaalle, kylpyhuoneessa lojuu kuivumassa märkää villaa ja keittiössä on tarjolla pellillinen uunituoreita männynkäpyjä.

Kyllä isi nyt hämmästyy.





 Metsästä palatessamme kävelimme kotitietä pitkin tulevan kasvimaani ohi. Näin myöhäissyksyllä kasvimaajuttujen saattaisi jo kuvitella aikalailla sesongin ulkopuolella, mutta nyt on itse asiassa hyvä hetki rakentaa kasvimaata ja helpottaa näin kevättä, jolloin urakkalista repeilee muutenkin liitoksistaan.

Tuleva kasvimaamme on reilun aarin kokoinen. Mittanauhan kanssa hääriessäni sain kooksi noin 108 neliömetriä. Useimmiten puutarhatöitä touhuillessani minulla ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä olen tekemässä. Sama pätee nyt tähän tulevaan vihannestilkkuuni.

Pitkään pohdin, toteuttaisinko tulevan vihannesmaani permakulttuurin mukaisin keinoin, vai nopeuttaisinko prosessia mylläämällä maan nopeasti Avantilla. Tilanne tosin olisi kummassa vaan tapauksessa aikalailla potaatous-poteitous, sillä tähän hätään en äkkiseltään keksi, mistä löytäisimme isännän kanssa sopivan hetken sellaiselle romanntiselle, kahdenkeskiselle ajalle, että hän ehtisi perehdyttää minut Avantin kauhakuormaajan käytön saloihin. Toisaalta taas, olisin innokas kokeilemaan kasvimaan perustamista alusta alkaen permakulttuurisin menetelmin niin kutsutulla no dig -periaatteella, kun siihen olisi tarjolla näin loistava mahdollisuus... Se taas vaatisi jo hieman enemmän aikaa ja odottelua, mutta toisaalta, mikäs kiire tässä.

Kasvimaan perustamiseen ja sen pohdintaan palailen kuitenkin vielä paremmin omassa postauksessaan, vaikka voipi olla, että kaikki ovat tähän aikaan vuodesta jo ihan tukka täynnä vihannespenkkejä ja puutarhatouhuja. Täällä kuitenkin taotaan niin kauan, kun rauta on kuumaa. Tai tässä tapauksessa, kun maa on sulaa.

Marras-sana merkitsee kuollutta tai vainajaa. Kansanuskomusten mukaan sillä on saatettu tarkoittaa myös kuoleman ennusmerkkiä.

Tänä kekriaamuna tunnelma ulkosalla on ollut hyvin martainen. Kuun alku on ainakin ollut nimensä veroinen.





Kekriaamuna viimeiseksi sängystä noussutta on ennen vanhaan kutsuttu köyriksi. Tänä aamuna sen manttelin perijä oli meidän isäntä. Hän peri sen, no, itseltään. Itse heräsin varhain, sen on näin vanhan kansan vuodenvaihteessa ennustettu merkitsevän virkeää tulevaa vuotta. Saas nähdä sitten, pitääkö enne kutinsa.

Eräs kuoleman enne on liidellyt toistuvasti vahtaamassa kanojamme pihamme yllä. Samainen nuori kanahaukka, joka sai meiltä ateriakseen nuoren kukon, on palannut pihamaallemme toistuvasti kärkylle helpon aterian toivossa. Siksi onkin helpotus, että nuori kanaparvemme muuttaa tänään kukkoineen uuteen kotiinsa. Pääni on pyörinyt viikkotolkulla kuin emopöllöllä, jolla on pesä hukassa, kun olen ollut valmiuksissa hätistämään haukkaa ettei ihan jäisi asumaan. Niin paljon kuin pidänkin ajatuksesta, että luonnon otukset viihtyvät pihallamme, kanojen ja haukan eloonjäämistaistelussa olen puolueellinen tuomari ja suosin kanoja.



Aamu alkoi virkeästi pyydystellessäni nuorta kanaparvea laatikoihin. Teippasin laatikot eteisessä pitävämmiksi. En varmastikaan ole ensimmäinen kissan omistaja, joka tätä ihmettelee, mutta mikä ihmeen ikiaikainen yhteys on kissoilla ja pahvilaatikoilla? Aina kun sain yhden kissan teipatusta laatikosta mellastamasta, pujahti jostain tilalle kaksi lisää.

Liippasi läheltä, etteivät tulevat omistajat saaneet viiden siivekkään sijasta viittä kissaa. Loppujen lopuksi laatikoissa kuitenkin lymysi sopiva määrä oikean eläinlajin edustajia. Ainakin uskoisin niin. No, jos meiltä on tämän päivän jälkeen kissa tai useampi kateissa, tiedän ainakin, mistä lähteä ensimmäiseksi kyselemään.





Marraskuiseen kekri-iltaamme emme ole tällä kertaa järjestelleet pitoja tai sen kummempia kinkereitä. Vietämme lokoisasti aikaa perheen kesken ja teemme hyvää ruokaa. Koska juhlan teemaan kuuluu myös vainajien kunnioittaminen, lämmitämme saunan. Muinaisuskon mukaan vainajat täytyy saunottaa kunnolla, olihan manan mailla viileää ja hyistä ja tuonpuoleisen verhon ohetessa henget hakeutuivat mielellään saunan lämpöön sulattelemaan. Perinteisesti isännän piti menemän kuumaan saunaan keskiyöllä, saunoa henkien kanssa ja heittää heille kunnolla löylyä. Saunan jälkeen isännän hommiin kuului houkutella vainajat takaisin kalmistolle, jotteivat jäisi koko vuodeksi nurkkiin hyörimään.

Kuolleiden suut tuntuvat napsaavan kansanperinteen mukaan taajaan tahtiin, niin myös tässä tapauksessa. Paras konsti henkien houkuttelemiseksi olikin viina, mikäpä muukaan. Talon sännän tuleekin saunasta poistuessaan pirskotella viinatippoja polulle ja johdattaa näin vainajat takaisin kalmiston suuntaan.

Lämmittelen tässä parhaillani Anttia ajatukselle, että hän pitäisi tänä kekriyönä saunaillan vainajahenkien kanssa. Emme juo kumpikaan teräviä, mutta onneksi kaapeissa pyörii jokusia lahjaksi saatuja viinaputeleita. Näillä kelpaa kestitä kuolleita ja houkutella heidät sen jälkeen takaisin tiehensä. Anttia ajatus naurattaa, mutta onneksi kekriperinteisiin kuuluu myös talon isännän humaltuminen tulevan vuoden sato-onnen varmistamiseksi. Ehkäpä siis tuo meidän talon isäntä ei pidä enää keskiyöllä muutaman oluen jälkeen viinaksien pirskottelua pihatielle yhtään niin hulluna ideana.