Kuulumisia lammasfarmilta
14.12.2017
Lampurihommat ovat ihan varkain vieneet koko käden mennessään, vaikken olisi näin itse vielä jokin aika sitten uskonutkaan käyvän. Monet kerrat olen kironnut noiden omintakeisten villavien otusten järjenjuoksua ja jos nyt en ihan vakavissani, niin ainakin puolitosissani meinannut toimittaa villapyllyt joko myyntiin tai paistiksi. Lampaita ei noin yleisesti ottaen pidetä eläinkunnan järjen riemuvoittoina, ja on helppo ymmärtää, mistä tällainen yleinen käsitys kumpuaa. Siitä en tiedä, kuinka paikkansa pitävä väittämä on, mutta se on selvää, että lampailla on ihan omanlaisensa sielunelämä ja hyvin omanlaisensa tapa toimia, olla ja elää. Välillä se tuppaa turhauttamaan, sillä olemme niin kovin erilaisia eläimiä, lampaat ja me ihmiset. Noina turhautumisen hetkinä lampaiden järjen tiimellys saattaakin ihmissilmään näyttäytyä tyhmyytenä. Vaan mistä sitä tietää, ehkä homma toimii ihan samalla lailla päinvastoinkin.
Ehkäpä seura tekee kaltaisekseen, sillä nyt hiljakkoin minusta on alkanut tuntua, että olen oppinut aika-ajoin jopa ymmärtämään lampaiden sielunelämää. Sen myötä into lammasfarmarina touhuiluun on kasvanut, kuin on tehnyt myös meillä nyt asuvien lampaiden pääluku.
Tässä syksyllä meillä entuudestaan olleiden viiden lampaan seuraksi muuttikin kolme uutta tulokasta: vaaleanruskea ja hauskannäköinen Martta, savunharmaa pikkuotus Mokka ja valkoinen Lambi, joka tosin joutunee vielä muuttamaan nimensä, kunhan keksimme sopivan.
Ansa |
Uudet tulokkaat olivat saapuessaan aikamoisen pitkässä villassa, sillä entinen omistaja ei terveydentilansa vuoksi ollut oikein onnistunut lampaita enää keritsemään. Roskaisista ja huopuneista villoista ei jäänyt säästettäväksi, mutta oli hauska löytää kolme veikeän näköistä lammasta kaiken sen villamassan alta.
Pian lampaiden saapumisen jälkeen sain lääkäriltä napakan kehotuksen välttää fyysisiä ponnistuksia nyt ainakin vuodenvaihteeseen saakka, jolloin tilannetta katsotaan uudemman kerran. Koko katraan kerinnät oli kuitenkin luonnollisesti saatava tehtyä jo mielellään reippaasti ennen vuodenvaihdetta, ja koska kahdeksan vikuripäisen lampaan keriminen yhden naisen ja keittiöfiskarssien voimin laskettiin lääkärin mukaan ilman muuta 'fyysiseksi ponnisteluksi', täytyi minun suorittaa urakka läpi maltilla ja rauhassa, omaa kroppaa ja sen tuntemuksia kuunnellen.
Keritsin lampaan per päivä silloin, kun vointi antoi myöten, ja kun satuin saamaan jonkun lampaista kiinni. Kaikki kahdeksan pääsivät ennen pitkää villatakeistaan, ja vaikka uuden kolmikon villat olivatkin tämän kerinnän osalta käyttökelvottomassa kunnossa, sain talteen kumminkin säkkikaupalla villaa viidestä muusta määkijästämme.
Olen myynyt villoja aiemmin täällä samalla kylällä asuvalle käsityöharrastajalle, mutta koska hänellä on nyt lampaanvillaa harrastustarpeisiinsa pitkäksi ajaksi eteenpäin, olen innostunut ajatuksesta opetella kehräämään villat langaksi itse. Olen koittanut kunnostella omaa, aikoinaan nettikirpparilta ostamaani rukkia toimintakuntoon sillä tietotaidolla, jota minulla rukeista on (eli ei mitään). Netistä olen haravoinut tietoa rukin eri osista ja niiden tarkoituksista, ja pyrkinyt vain sitkeästi vempeleen kimpussa nysväämällä selvittämään, miten härpäkkeen tulisi toimia ja mistä kiikastaa, kun se ei toimi.
Kierosilmä-Sulevi |
Kerrottakoon vielä loppuun hiukan keväällä meille syntyneen ja alun perin patapässiksi aiotun kullanmurumme, Kierosilmä-Sulevin, kuulumisia. Ehkäpä siitä, että Sulevista on ylipäätään kuulumisia kerrottavaksi, voinee päätellä, että se mihinkään pataan lopulta päätynytkään. Kas kun kävi niin, että syntymästään saakka varsin villin ja kesyttömän luonteen omaava Sulevi varmaan kuuli sivusta puheemme sen paistiksi pistämisestä, ja päätti kesän mittaan kesyttää itse itsensä. Siitä vain tuli eräänä kauniina päivänä täysin yllättäen ja pyytämättä lutuinen sylipässi, ja vaikka kuinka koitimme kylmettää sydämemme, oli Sulevi kieroine silmineen ehtinyt jo hurmata meidät totaalisesti.
Niinpä Sulevi kiikutettiin muutama viikko sitten kastroitavaksi paikalliselle eläinlääkärille. Sukukalleutensa menettäneenä tuore oinas pääsi muuttamaan lammaspihattoon siskonsa, tätiensä ja äitinsä kanssa. Kotiintuomisina Suleville määrättiin neljän päivän penisilliinikuuri ja viikon verran haavan jälkihoitoa huuhtelun ja puhtaanapidon muodossa. Neljän päivän ajan pistin Sulevin lapanahkaan piikillä antibioottia, huljuttelin sen jalkoväliä ja sain todeta, että pojan villi ja vikuri luonto oli kaikesta huolimatta tallessa edelleen. Pari kertaa tulin siinä hötäkässä pistäneeksi Sulevin lisäksi ruiskulla myös itseäni, mutta saimme kuin saimmekin suoritettua jälkihoidon kunnialla loppuun saakka, ja Sulevi toipui leikkauksesta nopeasti ja ilman kommervenkkejä. Nyt se elää uuhilaumassa varsin tyytyväisenä eikä oikein tunnu hoksaavan, ettei tyttöjen pitäisi sitä enää juuri kiinnostella.
Söppänä Sulevi |
Elonmerkki
9.12.2017
Olen kirjoittanut blogin luonnoksiin ties kuinka monta tekstin tynkää kertoakseni viime viikkojen kuulumisia. Jostain syystä edes jotenkin päin järkevän tekstin aikaansaaminen ei vain ole onnistunut.
Nyt ipana lähti mummalle ja Antti jäähallille. Ja kas kummaa: hetki lähes täydessä hiljaisuudessa vain eläimet ja ullakolla asuva kummitus seuranani, ja johan intouduin kurkkimaan, mikä meno täällä blogissa nykyään on meneillään.
Nyt ipana lähti mummalle ja Antti jäähallille. Ja kas kummaa: hetki lähes täydessä hiljaisuudessa vain eläimet ja ullakolla asuva kummitus seuranani, ja johan intouduin kurkkimaan, mikä meno täällä blogissa nykyään on meneillään.
En ole varmasti ainoa joka on pistänyt merkille, että sää on joutunut johonkin hurveliin ja tullut hulluksi. Kelien vaihtelu nopealla temmolla laidasta toiseen on teettänyt myös farmilla lisätyötä, kun yhdessä hetkessä täytyy hössöttää eläinten juomavesien sulanapitoa ja toisessa onkin jo kiirehdittävä hiekottamaan jääkaljamalle muuttunutta hevostarhaa. Eläimet viihtyvät entistä enemmän sisätiloissa jäisen tuulen puhaltaessa ja rännän vihmoessa, joten myös siivottavaa riittää.
Omat mielialat ja tunnelmat tuntuvat puksuttavan samassa hurvelissa ilmojen kanssa: lumisina pakkaspäivinä on helppo löytää tonttuilumeininki ja sipistellä tölliä jouluiseksi, kun taas vesisateessa mudassa rämpiessä ei voisi joku joulun tulo enää kaukaisemmalta tuntua. Jos kelit vielä jatkavat jouluun saakka samaa rataa, ei kai auta muu kuin laittaa koti vimpan päälle jouluiseksi, pistää ovet ja ikkunat säppiin ja varoa vaan vilkuilemasta ulos. Katselee vaikka mieluummin valokuvia, joita kameran muistikortille on tallentunut niiltä päiviltä, kun ulkona on ollut valkeaa ja talvista.
Pitemmän tauon jälkeen blogin elvyttäminen on aina niin pirun hankalaa, mutta tämän varsin tyhjänpäiväisen pienen elonmerkin myötä yritän ryhtyä kuromaan kuulumisia kiinni. Ihana huomata, että olette kumminkin vielä siellä - ja että jokunen uusikin on löytänyt mukaan!
Ai niin, pakko vielä hehkuttaa: Tampereen kaupunki lahjoitti 100-vuotiaalle Suomelle luontolahjana 554,5 hehtaaria vanhaa metsää ihan täältä meidän "kotinurkilta" luonnonsuojelualueeksi. Uuden Kintulammen luonnonsuojelualueen yhdistyessä viereiseen Vattulan luonnonsuojelualueeseen, tulee se käsittämään yli 600 hehtaaria suojeltua aarniometsää, ollen näin Pirkanmaan kolmanneksi suurin luonnonsuojelualue. Vanhimmat alueelta löytyvät männyt ovat arviolta jopa 400-vuotiaita, ja siellä elää monia kiehtovia lajeja liito-oravista harvinaisiin jäkäliin ja sammaleisiin.
Lupaan palata tähän herkulliseen aiheeseen vielä paremmin! Tämänpäiväisestä Aamulehdestä löytyi artikkeli aiheesta: Satumetsää ja aihkimäntyjä vain kivenheiton päässä Keskustorilta – Tampereen uusi luonnonsuojelualue valmistuu tänä vuonna
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)