Viikonloppuna vietimme ensimmäistä kekriämme täällä Kesärannassa. Viimeiset lihat jalkansa katkaisseesta karitsasta päätyivät aamusella pataan hautumaan, ja illalla se syötiin parempiin suihin ystäväpariskunnan avustuksella. Aamusta asti kekriä touhutessani hykertelin muistellessani viime vuotta, jolloin vietimme hieman erilaista kekriä. Muisto sai patojen ja pannujen ääressä hääräilyn, sipistelyn, pitopöydän koristelun ja kynttilöiden sytyttelyn tuntumaan jotenkin erityisen makoisalta.




Olen niitä sellaisia jouluihmisiä, mutta tiptappiinkin kyllästyy, jos sen aloittaa jo lokakuun alussa. Olenkin päättänyt, että jouluilu saa alkaa, kunhan kekri on juhlittu alta pois. Niin se on kai mennyt ennen vanhaankin: joulua on taloissa ryhdytty valmistelemaan rauhalliseen tahtiin, kun sadonkorjuu on saatu päätökseen.

Joulussa ja sen odotuksessa on minulle tunnelma tärkein. Joulutunnelmointiin liittyy myös käytännöllinen puolensa: se on samalla eräänlaista talven tuloon valmistautumista. Etenkin nyt, kun asumme kaukana katuvaloista ja jo alkuillasta on säkkipimeää, tuovat valosarjat, kynttilät ja lyhdyt jouluisen tunnelman lisäksi myös arkiaskareita helpottavaa lisävalaistusta. Paksut villamatot ja viltit paitsi näyttävät kotoisilta ja lämmittävät varpaita, niin myös hillitsevät lattianrajasta käyvää huikua.




Myös joulu on ensimmäisemme täällä töllillä. Sen vuoksi olen ollut varmasti erityisen malttamaton, mitä tulee jouluvalmisteluihin ja -tunnelmointiin.
Olen myös huomannut, että äidiksi tulon myötä olen alkanut nauttia joulusta, sen valmistelusta ja odotuksesta ihan eri tavalla kuin moniin vuosiin. Useimmat voimakkaimmista ja rakkaimmista lapsuusmuistoistani liittyvät joulun aikaan, ja monet lapsuusvuosien jouluperinteet ovatkin kulkeneet mukanani aikuisuuteen. On ihana ajatus, että vielä joskus Venlankin jouluiset lapsuusmuistot tuoksuvat neilikoilta, appelsiineilta ja kanelilta.