Sinne heilahti kaunis, sumuinen syyskuu ja lokakuu saapui myrskyn saattelemana. Olen koukuttunut Paula Havasteen historialliseen Vihat -kirjasarjaan, ja pari päivää kestänyt kova myrskytuuli toi mieleeni hänen kirjoissaan kuvatun suuren riipijän,
"...joka nousi syksyllä, paiskoi kuusten latvoja puolelta toiselle ja repi yhtenä ainoana päivänä kaikki lehdet puista."

Vielä ei saanut myteri kuitenkaan riivittyä ruskan värejä mennessään. Ajankohta tällaisen asian jännittämiselle on kieltämättä vähän aikainen, mutta nykyään säältä ei oikein tiedä, mitä odottaa. Täytyy varautua henkisesti kaikkeen.





Lokakuun myötä meidän perhe-elämässä on tapahtunut parikin isoa mullistusta: pätkä aloitti päiväkodin osapäivähoidossa paikallisessa lastentarhassa ja minä otin ison harppauksen mukavuusalueeni ulkopuolelle ja suoritin ajokortin. Reilun yhdeksän vuoden ajan olen luistanut ajoluvan suorittamisesta ja selvinnyt puhumalla, sillä ajatuskin sellaisen ison, nopean ja täysin minun hallintani varassa olevan peltirotiskon ohjailusta ihmisten ja eläinten seassa on saanut minut paskahalvauksen partaalle. Elämä täällä metsän keskellä ilman omaa autoa on kuitenkin pirun hankalaa.

Nyt, kun perheen asioilla juokseminen ei ole enää yhden autoilevan ihmisen varassa, on meille auennut mahdollisuus järjestää Venlalle muutamaksi tunniksi päivässä virikkeitä ja omanikäistään seuraa päiväkodissa. Sitä ipana on selvästi pitkään kaivannut: kyllähän tuo lampaiden ja kanojenkin keskellä kirmatessa viihtyy, mutta ehkäpä leikkiminen muiden taaperoikäisten kanssa kehittää vähän eri puolta lapsen sosiaalisista taidoista. Itse saan myös sitä myöten kädet vapaaksi muutamaksi tunniksi päivässä ja voin keskittyä töihin ja oman pienen yrityksen pystyttämiseen. Millään emme olisi kyenneet näitä asioita toteuttamaan, jos olisimme koittaneet kikkailla vain yhden autoa ajavan ihmisen voimin. Yritin kyllä pitkään heittää ilmoille sitäkin vaihtoehtoa, että josko vain hommaisin hevoskärryt ja hoitaisin sillä liikkuen juoksevat asiani. Ei mennyt läpi. Ja onhan se totta, että esimerkiksi eläinten rehujen noutorundi lähimmälle Hankkijalle olisi saattanut olla aika elämys, jos olisin hevosvetoisilla kärryillä sinne moottoritietä pitkin sompaillut. Parempi siis näin.



Talon remontti junnaa ja seisoo paikallaan, sillä nyt tärkeysjärjestyksessä on kiilannut ohi saada kunnon talvenkestävä kanala ja lampola pystyyn ennen yöpakkasia. Projekti etenee hyvällä mallilla, siihen palailen paremmin ihan lähipäivinä.

Myös hevosten pihattotarhaa saatiin kunnostettua viime sunnuntaina. Antin ollessa reissussa saapui isäni hätiin ja yhteistuumin saimme ajettua tallin edustalta läjäpäin maata ja päällystettyä sen suodatinkankaalla ja murskeella. Sateet katkaisivat urakan ikävästi, sillä märkää mutavelliä on ihan mahdoton kuoria pois ilman järeämpää kalustoa. Nyt pihattotarhasta kuitenkin ainakin osa on kuivaa, ja hepoilla on tallissa seisoskelun ja kurassa ryömimisen ohella mahdollisuus talsia myös kuivemmalla pohjalla.



Tämän postauksen kuvia napsiessani meinasin koeajaa uutta kameraa ja sen jalustaa. Ajattelin, että ainakin maisemakuvia räpsiessä jalustan käytöstä olisi hyötyä, kun sen avulla saisin otettua vakaampia kuvia. Rannassa lykkäsin jalustan mättääseen ja ryhdyin asettelemaan kameraa paikoilleen. Ihan hoomoilasena ihmettelin, mihin on jalustasta kadonnut sekä kameralle tarkoitettu kiinnitysruuvi että se kolo, missä se ruuvi on yleensä ollut.

Hetken ihmeteltyäni huomasin "kamerajalustani" jalassa komeilevan tekstin BOSCH. Olin nohevana muijana napannut kamerajalustan sijasta matkaani Antin laserosoitin-minkälie-remonttiapuvälineen. Vaan eipä sillä, olisihan se pieni vatupassi siinä jalustan varressa ihan näppärä apuväline valokuvauksessakin!

Leppoisaa viikonlopun jatkoa kaikille! Ensi viikolla saattaa pukata myös uutta videopostausta. Ainakin mikäli tämä pro-bloggaaja osaa ottaa metsäreissulleen oikean kamerajalustan mukaan.