Se viime postauksessa julistamani kanalarakennuksen hakureissu Kalliorinnasta ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Kovin montaa osaa emme ehtineet irrottaa kun jo tulimme siihen tulokseen, että mökkerön purku pienempiin osiin ja nostaminen kyytiin on silkka mahdottomuus.

Vaan eipä siinä, kanalan ja talvilampolan uuhille tarvitsemme joka tapauksessa. Eilen Antti suunnisti puutavarakauppaan ja haki pelit ja pensselit pienen kanala-lampolan rakentamista varten. Isäpaatsekin ilmestyi tänne työhousuissaan ja ajoi Avantilla muutaman tunnin savea eläinten uuden asuinmökin tieltä. Myös hevosten tarhaa saatiin koneella lanattua edes hiukan siedettävämpään kuntoon. Perusteellisempaan pohjan tasaamiseen täytyy kuitenkin odottaa vielä hetki tarhan kuivumista, sillä märässä savivellissä painavalla koneella ajaminen on aikamoista lipsuttelua.



Tänään Antti pääsi aloittamaan varsinaiset rakennuspuuhat. Ilma on upea, aurinko paistaa pihaan koivujen keltaisten lehtien lomasta. Hevosten heinän rouskutuksen, ankkojen kylpyveden lotinan ja satunnaisten sirkkelin surahdusten lisäksi on aivan tyyntä ja hiljaista. Saatuani lapsen päiväunille en malttanut jäädä sisälle näpyttelemään, vaan leiriydyin ulos kaivonkannelle läppärini kanssa. Kun ajatus jumittaa (ja sehän jumittaa), seurailen kanojen auringossa paistattelua ja verkkaista kuopsuttelua.

Tällaisissa lämpimän leppeissä syyspäivissä on jotain, mikä vetoaa minuun vielä kesäpäiviäkin enemmän. Matalammalta paistavan auringon valo on värisävyltään pehmeä ja lämmin, ja ilma tuntuu jotenkin helpolta hengittää. Valokuvat (etenkään nämä oman kamerani lopullisen hajoamisen vuoksi Antin puhelimella räpsityt) eivät tee ollenkaan oikeutta sille, kuinka upean kontrastin ruskan värjäämät puut saavat aikaan pilvettömän sinisen taivaan kanssa. Kun vielä koko tuo väripläjäys heijastuu tyynen järven pintaan, näyttää maisema siltä, kuin jollain olisi lähtenyt pahasti lapasesta kuvan värikylläisyyden säätönamiskan kanssa.
Uupumuksen ja ämpyilyn jälkeen tunnen taas, kuinka akut alkavat palata latinkiin ja inspiraatio nostaa varovasti päätään. Vielä jokin aika sitten olo oli niin väsähtänyt ja alakuloinen viikkotolkulla, että ajattelin sen hävinneen johonkin ikihyviksi.




Olen miettinyt, josko ryhtyisin päivittämään blogia jatkossa myös videoblogin muodossa. Toisinaan kun tuntuu, että näytettävää ja kerrottavaa riittäisi, mutta valokuvat ja teksti eivät aina palvele parhaiten tarkoitusta välittää tunnelmaa. Luonto täällä on ihan mielettömän kaunis, ja olisi varmasti hauskaa jakaa kokemuksia ja tunnelmia kanssanne myös elävän kuvan kautta.

Jaksaisittekohan, oi ihanaiset lukijat siellä, seurata jatkossa Kesärannan töllin kuulumisia myös videopäivitysten muodossa?


Hyvää alkavaa viikkoa kaikille! Menkää ulos! Nauttikaa!