Riippumattomampaa elämää tavoitteleva saa aika harvoin elää hetkessä. Vuodenajasta riippumatta tuntuu, että katse täytyy aina suunnata tästä hetkestä huomiseen päivään, seuraavaan viikkoon, tulevaan vuodenaikaan. 

Talviaikaan ei auta, vaikka ulkona paukkuisi kuinka kova pakkanen ja polttopuiden teon ja kanniskelun sijaan tekisi mieli korkata punkkupullo ja linnoittautua sohvanpohjalle hyggeilemään. Ainakaan siis mikäli mielii aamulla heti herättyään ryhtyä lämmittämään kuivilla, valmiiksi sisään tuoduilla polttopuilla tölliä, jonka sisälämpötila on yön aikana ehtinyt laskea johonkin kahdentoista asteen ja jäätymiskuoleman välille. Kevääseen mennessä viljelysuunnitelmat alkavat olla jo selvillä, ja tulevaan kesään ja kasvukauteen ryhdytään valmistautumaan käytännössä esikasvatusten, istutuspenkkien väsäämisen, maanmuokkauksen ja muiden puhteiden merkeissä. Eihän se rautakangen ja talikon murjominen kohmeiseen maahan mitään herkkua ole, mutta senkin jaksaa ja viitsii tehdä kun tietää, että vaivannäkö palkitaan, kun muokattuun maahan istutetut siemenet ja taimet alkavat tuottaa satoa ruokapöytään.
Näin sadonkorjuun aikaan luonto ja oma takapiha tarjoavat joka päivälle syötävää. Tulevaisuuteen tiirailu ja varautuminen kuitenkin jatkuu, sillä eihän luonnon runsautta kannata jättää hyödyntämättä! Siispä kerää! Kuivaa! Säilö! Pianhan on taas talvi!


Luonto on ihan just nyt satoisimmillaan, mikäli kesän mielii säilöä talteen talven varalle. Meillä ei ole pienen kasvikuivurin kapasiteetti enää riittänyt, ja keittiömme katossa, siellä hämärimmässä nurkassa, riippuu vaihtuva valikoima rohto- ja teeaineksia kuivumassa. Tällä hetkellä töllin täyttää mesiangervon makea, aavistuksen vaniljainen tuoksu yhdistettynä pippurisen ryytimäiseen siankärsämöön.
Lähes päivittäiset vesisateet ovat kuitenkin harmittavasti haitanneet hortoilua: Tampereen seutu on on kuulemma ollut tänä kesänä Suomen sateisin (lähde: rakas mieheni Antti. Oli jostain kuulemma lukenut näin. Vaan eipä sillä, ei tee edes tiukkaa uskoa, etteikö tämä väite voisi pitää paikkaansa). Olen kerännyt kasveja kuin viimeistä päivää, sillä matkalle lähtömme lähestyy, ja sen jälkeen voi olla jo liian myöhäistä.

Pihan marjapensaiden sato kypsyy myös kovaa vauhtia, ja nyt jännitän, ehtivätkö marjat kypsyä ja joutua lintujen syömiksi siihen mennessä, kun kotiudumme Espanjan-reissustamme. Matkaa varatessa ajatus pääsi lipsumaan sen verran, että jos olisin tehnyt kuten tässä kaiken aikaa saarnaan, eli ennakoinut, olisin ehkä pistänyt merkille, että aurinkotuolissa lekottelun sijasta voisin olla myös kotona mehustamassa ja hilloamassa täyttä häkää.
En ajatellut kuitenkaan ottaa asiasta mitään maailmanluokan stressiä. Kuten viime postauksessa kirjoitin, loma tulee meille enemmän kuin tarpeeseen, ja tämä oli ainoa ajankohta, jolloin lähtö oli meille mahdollinen. Siispä tyydyn toivomaan, että pihanperän marjasato kypsyy hitaasti ja mustikoita löytyy vielä paluumme jälkeenkin. Jos ei, niin kerään, säilön ja hilloan rastaiden rääppeitä ainakin levänneenä, rentoutuneena ja Espanjan auringon alla ruskettuneena. Sellaisena hetken verran hetkessä eläneenä.