Jouduin pistämään puutarhahommat hetkeksi jäähylle, sillä huomasin homman lähteneen keväällä pahasti laukalle, vaikka muka piti malttaa ja tutustua pihaan rauhassa. Kehittelin kumminkin itselleni ihan liikaa hommaa keväthöyryissäni ja ahdistuin, kun en tässä kesän mittaan kyennytkään pitämään palettia kasassa. Aina kun sain vedettyä puutarhahanskat käteen, ehti meidän pätkä mätkähtää kumoon johonkin nokkospuskaan, repiä yrttipuskan riekaleiksi tai tunkea pikku kätösensä juuri sen saman kohopenkin multaan, johon keltamuurahaiset ovat päättäneet perustaa itselleen kodin. (En kehdannut kysyä neuvolassa, onko laillista kytkeä puolitoistavuotiasta kiinni koiran juoksuvaijeriin.)
Auvoisa puutarhaidyllini ehti siinä ipanan perässä juostessa räjähtää viidakoksi, jossa villiä eloaan viettävät lähinnä vesiheinä, vuohenputki ja jauhosavikka.

Oli siis pakko nostaa kädet pystyyn ja todeta, että ei se tekemättömistä kitkennöistä ja kuokkimista stressaaminen ainakaan tilannetta auta. Kattellaan syssymmällä. Viikkotolkulla haahuilin pitkin pihaa ja katselin vaan, tekemättä mitään. Korkeintaan lapioin aina ohimennen lehtoakileijoja talon viereltä ja siirtelin kasvamaan parempaan paikkaan lähestyvän salaojien kaivuuprojektimme tieltä.

Muutaman viikon ei koske mua -haahuilu tuli selvästi tarpeeseen, sillä nyt olen saanut kipinän ruveta puuhastelemaan puutarhatöiden parissa ihan silkasta puuhastelun ilosta. Lapsi on kyläluutinut paljon kesälomiaan viettävien mummojensa luona, ja tällöin olen usein löytänyt itseni kyykkimästä pihan perukoilla puuhahousut jalassa. Siinä samalla olen sitten huomannut, että kehäkukat ja samettikukat ainakin kasvavat iloisesti rikkaruohojen keskellä, monet yrtit viihtyvät ja papupenkissä versoo elämää (siis myös niitä papuja, ei pelkkää vuohenputkea). Avomaankurkku on kitukasvuinen ja keltainen, mutta eipä koske mua. Sen sijaan keskityn lupaavalta näyttävään porkkanasatoon ja ylläriperunoihin, jotka ovat näköjään kulkeutuneet pihallemme Kalliorinnasta roudaamamme mullan mukana ja ovat kasvaneet paljon paremmin kuin naapurin vimpan päälle siistissä pottumaassa siihen malliin, että saamme monta kattilallista oman maan perunaa pöytään tänä suvena.



Remonttihommat ovat vaatineet myös veronsa jaksamisen kanssa, ja niihin tuo pihan puolella omaksuttu ei koske mua -meininki ei oikein ole sovellettavissa. No okei, Anttihan meillä remontista vastaa, kun paremmin osaa, mutta jo pelkkä loputtoman rempan keskellä eläminen vilkkaan taaperoikäisen kanssa alkaa hiljalleen tuntua. Pöly tuppaa suljetun väliovenkin takaa väkisin sisään, henkilökohtainen hygienia loistaa poissaolollaan (täällä tarvittaisiin kesätyöntekijä ruokapalkalla saunaa ja pesuvesiä lämmittämään, anyone?) ja alkkari- ja lastenvaatepyykin jynssääminen pyykkilaudalla saunalla alkaa maistua pikkuhiljaa puulta.

Tapahtuu remonttirintamalla positiivisiakin: Antin viikon kestänyt "loma"päättyi niissä merkeissä, että kylpyhuoneen seinät ovat nyt yhtä pientä laatoitettua siivua vaille valmiit. Saan siis hyvinkin mahdollisesti heittää hyvästit pyykkilaudalle vielä tämän kuun puolella!

Kylppäristä tulossa vielä oma väliaikapostauksensa, kunhan saan tietokonehommat taas kuntoon. Oma, vanha läppärini sanoi sopimuksensa irti, ja nyt koitan pärjäillä Antin koneella jonkun aikaa.