Myöhään eilen illalla kävin laskemassa hevoset uudelle laiudunlohkolle. Hevoset olivat onnesta soikeina päästessään uuteen, rehottavaan seisovaan pöytäänsä. Myös kaverit, joille on tähän saakka huudeltu tyhjän lohkon yli, olivat nyt ihan haisteluetäisyydellä.
Parin päivän vesisateiden jäljiltä suolta nousi laitumen ylle usvakerros. Mistään ei kuulunut ihmisten aiheuttamia ääniä. Kuului vain hevosten nuuhkutus, kaulushaikaran puhallusmainen laulu ja metsässä kukkuva käki.


Vaikka nyt eletään vasta keskiviikkoa, on tähän viikkoon mahtunut niin paljon, että päätä huimaa. Törmäsin sattumalta ilmoitukseen Hortoilu.fi :n järjestämästä Lisäansioita villivihanneksista -koulutuksesta. Koulutuksen sisältö ja ajoitus eivät olisi mitenkään voineet olla sopivampia minulle. Asiat alkoivat loksahdella kohdilleen ja kun sieltä täältä vähän sumplittiin ja järjesteltiin, onnistuin pääsemään koulutukseen mukaan. Olen vieläkin ihan äimänkäkenä, kuinka eteeni tupsahti tuosta noin vaan tämän koulutuksen muodossa vastaus suunnitelmieni toteuttamista jarruttaneisiin kysymyksiin, kuinka asiat lutviutuivat vähän kuin itsestään ja onnistuimme vielä rahallisestikin mahdollistamaan osallistumiseni kurssille, johon meillä ei oikeasti olisi nyt varaa.

Kai tämä on nyt sitten sitä, että when te student is ready, the teacher will appear.

 
Toinen hauska sattumus tälle viikolle oli, kun Hesarin toimittaja piipahti luonamme pullakahveilla.
Viime viikon lopulla sain häneltä yhteydenoton blogin kautta. Meistä haluttiin tehdä haastattelu kuvineen päivineen Hesarin Torstai-liitteeseen. Suostuin naureskellen, että jos tästä meidän sekamelskasta lehtijutun verran saa kaavittua painokelpoista kasaan, niin tervetuloa vaan. Lopulta haastattelussa hujahti kuitenkin kolme tuntia ja minä puhuin ääneni käheäksi, eikä kuvaaja ollut vielä edes mukana! En edes muista, mitä kaikkea mahdoin suustani laukoa, mutta luotan toimittajan ammattitaitoon ja siihen, että hän osaa muotoilla sekavat monologini järkeviksi lauseiksi.

Kuvatkin piti alkuperäisen suunnitelman mukaan napsia siinä samalla, mutta surkean kelin vuoksi sovimme uuden kuvaussession perjantaille. Täytyy koittaa muistaa kammata tukka.


 Laitumella hevosten elämästä nautiskelua seuraillessani mietin hauskaa, hullua alkuviikkoani ja tunnustelin omituisen onnellista olotilaani. Seistä nyt siinä hiljaisessa kesäillassa tyrmäävän kauniissa maisemissa, katsella hevosia (ja vielä omia!) laitumella ja ihmetellä, kuinka asioilla on tapana järjestyä. Suolle katsellessani tuli outo déjà-vu.


Tänään sain kuitenkin heti aamusta muistutuksen siitä, että kivan määrä on vakio, ja jossain kohtaa ei sitten olekaan enää niin kauhean kivaa.

Muttamutta, eipä masistella nyt tällä kertaa sen enempää. Nautitaan nyt vielä pikku hetki tästä kivasta, mitä on ollut.